perjantai 21. joulukuuta 2012

Joulutunnelmissa

Joulu kolkuttelee jo ihan ovella ja nyt minäkin aion jäädä joululomalle. Yleensä jäädään joululomalle töistä tai koulusta, mutta minä ajattelin jäädä joululomalle tästä sairaudesta. Olen toipunut ekasta CEFistä lähes ennalleen, mitä nyt pieniä mahavaivoja vielä on, mutta niitä ei lasketa. Olen seuraavat kaksi viikkoa taas oma itseni ja aion nauttia tästä olotilasta täysillä. Yritän tosissani unohtaa kaikki menneet surkeudet ja tulevat hoidot. Eipä ne murehtimalla miksikään muutu. Paljon tärkeämpää on nyt ladata paljon positiivista energiaa joulusta ja läheisistä ihmisistä, että jaksan edessä olevat kaksi viimeistä hoitoa. Toivottavasti mitään ikäviä ylläreitä ei ole luvassa, jotka pilaisivat suunnitellun joululomani. Välttelen siis ihmisjoukkoja ja flunssaisia sukulaisia parhaan kykyni mukaan.

Huomenna pakataan auto täyteen ruokia ja lahjoja ja otetaan suunta Pohjanmaalle, mökille. Paukkupakkasissa ajellaan varmaankin, mutta sepä ei meitä haittaa. Mökillä olisi luvassa ihana perhejoulu ilman sen kummempia hössötyksiä. Saunotaan ja syödään hyvin ja pari lasia viiniäkin olen luvannut itselleni joulun kunniaksi. Sairauskuvioihin palaan vasta vuonna 2013!!!!

Ihanaa joulua teille kaikille, jotka tätä luette!!





PS. Sairauslomassa on se hyvä puoli, että ehtii tehdä kaikenlaista jouluextraa, esim. näitä karkkikuusia :)

lauantai 15. joulukuuta 2012

3. päivä Cefin jälkeen

Surkea päivä. Öklö olo yltyi eilen illalla ja yöksi jouduin ottamaan pahoinvointilääkkeen, sama tänä aamuna. Onneksi lääke vie pahoinvoinnin tunteen, mutta sitten toisaalta tuo mukanaan tällaisen vähän epämääräisen, levottoman olon. Heikottaa ja väsyttää, mutta nukuttua ei oikein saa. Syöminen on jäänyt Piltti-purkkien ja hedelmäsalaatin tasolle, mutta eiköhän tälläkin pari päivää selviä.

Arvon tässä ensi yötä, josko selviäisin jo ilman lääkkeitä. Ei siitä mihinkään pääse, että lääkkeellä saa yhden vaivan pois ja tilalle tulee aina jotain muuta. Nyt ei kuitenkaan okseta, mahaa vain polttelee, ehkä vatsansuojalääkkeellä mentäisiin tämä yö, taidan kokeilla.

Summa summarum, en ole oksentanut kertaakaan ja olisiko olo nyt vähän parempi kuin aamulla, ehkä. Kolme pahoinvointilääkettä olen ottanut tähän mennessä, en muuta. Se on kuitenkin aika vähän, jos nyt sitten riittää. Toivottavasti huominen on taas parempi päivä ja siitä lähtisi jo toipuminen joulun viettoon!!

torstai 13. joulukuuta 2012

Eka CEF ohi

No nyt se on sitten tiputettu tämä ensimmäinen CEF. Kovasti murehdin jo valmiiksi, miten sen kanssa käy.  Sain pahoinvointilääkkeet tipan kautta ja pikkuannoksen myös kortisoniakin, vaikka sitä ei alun perin pitänytkään antaa. Olivat kuitenkin sitä mieltä, että kortisoni pienenäkin annoksena tukisi sitä, ettei pahoinvointia tulisi. Siihen päälle sitten ne kolme pussia CEFin eri osasia. Paljon siis tuli lääkkeitä yhdelle kerralle.

Nyt on yksi päivä kulunut ja yksi huonosti nukuttu yö. Aika lailla heti alkoi heikotus eilen, kun pääsin kotiin. Mahassa oli myös vähän outo olo. Odottelin, josko tulisi yhtään oksettavaa oloa, sitä varten oli jo valmiina lääkkeet käden ulottuvilla. Sellaista oloa ei kuitenkaan tullut ja niinhän sen piti mennäkin. Tipan kautta annettavien pahoinvointilääkkeiden vaikutusaika kun pitäisi olla kolme päivää. Siitä huolimatta kuuntelin tuntemuksiani aivan hermoheikkona ja nukuinkin vati sängyn vieressä. Heräilin vähän väliä, söin suolakeksejä ja join vettä.

Nyt yritän syödä pikkuannoksia vähän väliä, ettei maha pääsisi tyhjäksi. Edelleenkään ei okseta, vaikka muuten vähän kummallinen olo onkin eli lääkkeisiin en ole koskenut. Aika ihanaa kyllä taxoihin verrattuna, että maut on pysyneet samana eikä mitään luu- tai lihaskolotuksia ole tuntunut. Toivon niin hartaasti, että tämä menisi nyt suht helpolla, ettei huomenna alkaisi mitään älyttömiä öllötyksiä, mutta sen näkee sitten. Palaan asiaan myöhemmin!!

maanantai 3. joulukuuta 2012

Juhlan aihetta

Viimeisen taxon kolotukset on taas kärsitty ja olo on ihan normaali. Mitä nyt vähän väsyttää, mutta se nyt ei ole mitenkään poikkeavaa. Viikonloppuna juhlittiin isäni 75v.-päiviä. Oli mukava saada kasaan koko lähipiiri. En ole pitkään aikaan tavannutkaan siskoa ja veljeä ihan kasvotusten. Puhelimessa ja facebookissa on juteltu, mutta ei se ole sama asia. Päivänsankari oli vilpittömän iloinen kaikista huomionosoituksista ja tuli itsellekin tosi hyvä mieli, että saatiin juhlat järjestettyä. Jokainen meistä kantoi oman kortensa kekoon ja yhdessä tekemällä kaikki sujuu niin helposti ja kivasti.

Olen jo tässä itsekin miettinyt juhlien järjestämistä. Olen nimittäin sitä mieltä, että kun viimeinenkin syto on ohi (herceptin- hoitoja ei lasketa), niin olen kyllä juhlat ansainnut. Mikä voisi olla sen parempi juhlan aihe, kuin näiden kidutushoitojen loppuminen? Taidan järjestää oikein juhlasuman. Yhdet täytyy pitää Hesassa hyvän ystävän kanssa, yhdet omalla perheellä täällä, yhdet täällä olevien ystävien kanssa ja tietty yhdet juhlat vielä vanhempien ja sisarusten kanssa. Siinähän sitä riittää kevättalvelle ohjelmaa!

Jotenkin nyt alkaa tuntua siltä, että täytyy ihan oikeasti olla jotain kivaa odotettavaa, että nämä viimeiset kolme hoitoa jaksaisi kunnialla läpi. Nyt palkitsen itseäni hoitojen välissä aina ravintolareissuilla ja muutenkin hyvällä ruualla. Syöminen kun on se kaikkein kurjin juttu näiden hoitojen kanssa. Saapi nähdä, miten paljon kiloja kertyy sitten keväällä, kun hoitoja ei enää ole...

Nyt aurinko paistaa ja pakkasta on melkein 20 astetta. Ulkona on niin kaunista, että on ihan pakko lähteä pienelle happihyppelylle.

maanantai 26. marraskuuta 2012

Odottavan aika on niin pitkä

Viikonloppu sujui toipuessa ja toipuminen jatkuu edelleenkin. Jalat on ihan makaronia  ja olo melkoisen heikko. En tiedä uskallanko jo sanoa ääneen, mutta nyt taisin kuitenkin selvitä mahan kanssa vähän helpommalla, toivottavasti ei pahene tästä. Jotain aina oppii matkan varrella omasta elimistöstään, jota sitten vähän pystyy hyödyntämään. Nyt vaan aloitetaan taas alusta, kun alkaa CEFit. Yhtään enempää tätä lajia en olisi kyllä huolinutkaan, kuten on tullut jo moneen kertaan todettua.

Heräsin viikonloppuna huomaamaan, että jouluhan on jo aivan lähellä. Kuukauden päästä itse asiassa jo ohi. Siispä astelimme eilen lelukauppaan ostamaan joululahjaa ihanalle 8kk kummipojalle. Eipä ole tullut lelukaupassa vierailtuakaan moneen vuoteen. Niin paljon kaikkea kivaa olisi löytynyt! Mukaan tarttui hyötylahja Taaperokärryt ja vähän muutakin mukavaa. Toivottavasti kelpaa herralle, meillä ainakin oli hauskaa ostoksilla! Lelujen seassa unohtui oma surkea olokin vallan mainiosti.

Tänä vuonna tuo joulun odotus jää minun kohdallani aivan toisarvoiseksi. En odota oikeastaan joulua, vaan odotan kuin kuuta nousevaa sitä päivää, jolloin sytohoidot on ohi. Jos kaikki menee suunnitellusti, se olisi aika lailla kahden kuukauden päästä. Kaksi niin pitkää kuukautta joihin mahtuu varmasti ikäviäkin päiviä mukaan. Toivottavasti kuitenkin enemmän suht normaaleja. Aikaisemmin sitä on välillä harmitellut, kun aika kuluu niin nopeasti. Nyt toivoisin vain, että saisin aikakoneen, joka heittäisi minut vauhdilla kahden kuukauden päähän. Siinä olisi minulle joululahjaa ihan tarpeeksi. Se taitaa olla mahdoton toive, niinpä keräilen taas voimien rippeitä ja sinnittelen ihan itse päivästä toiseen. Huominen päivä on kuitenkin taas yksi päivä eteenpäin.

perjantai 23. marraskuuta 2012

Taas toivutaan...

Keskiviikon viimeinen taxo-herceptin-hoito sujui entiseen malliin ihan ok. Hoitopäivässä ei tosiaankaan ole mitään valittamista. Tämä oireilu vaan alkaa nyt näköjään aina vain aikaisemmin. Jo eilen olin ihan pois pelistä. Väsyttää, kuvottaa ja jo vähän särkeekin paikkoja, vaikka kortisonien pitäisi vielä vaikuttaa. Kauhulla odotan viikonloppua, joka yleensä on ollut se pahin aika. Makumuutokset on tietty päällä ihan täysillä, mutta silti yritän syödä vähän väliä jotain, se helpottaa tuohon öklötykseen, lääkkeitä en viitsisi siihen ottaa. Tällä hetkellä parasta tuntuisi olevan voileipäkeksit ja Gefilus-kiisseli. Niitä siis kehiin.

Edellisen taxon jälkeen oli tosi kurjat fiilikset ja silloin jopa mietin koko tämän sytohoidon järkevyyttä ihan tosissani. Jos tämä on vaan varmistelua, niin pärjäisinkö ihan yhtä hyvin pelkällä Herceptinillä, joka ei aiheuta näitä fyysisiä ja psyykkisiä oireita juurikaan? Lääkärin kanssa juteltuani päädyin kuitenkin jatkamaan hoidot loppuun suunnitellusti. Olenhan jo sentään puolessa välissä. Tässä päätöksessä pysyn, jos ei CEFin kanssa tule mitään aivan järisyttäviä oireita. En kuitenkaan uskalla ottaa sitä vastuuta, että jättäisin hoidot puolimoisiin ja syöpä iskisi uudestaan sen takia. Kyllä tässä nyt vaan on pelattava järeällä kalustolla, että tämä sairastaminen jäisi tähän yhteen kertaan. Sehän se tavoite on, mihin minä täysillä uskon pääseväni ja sen eteen tulen tekemään kaikkeni.

Vaikka nyt taas rutkutan ja valitan kaikkea mahdollista, niin kyllä täältä taas noustaan. Yritän tsempata ja touhuta sen verran kuin vain suinkin jaksan täällä kotona. Mitä enemmän keksii muuta ajateltavaa sen parempi. Siispä nyt pikkuhappihyppelylle ja sitten Georgia Rule-elokuvaa kehiin, ehkä katson tyttöjen kanssa myös vähän Pientä Merenneitoa. Olkoon se tämän päivän energiahoito!!!

tiistai 20. marraskuuta 2012

Kolmannen hoidon mietteitä

Kolmas Taxo-Herceptin hoito olisi sitten edessä huomenna. Taas täytyy kuitenkin ensin jännittää tämä iltapäivä, ettei vaan veriarvoissa olisi mitään huomautettavaa, joka estäisi hoidot. Toivottavasti ei. Vähän epämääräisin ajatuksin olen huomiseen hoitoon menossa. Viime kerralla olin tosi reipas, kun ekan hoidon oireet meni suht kivuttomasti ohi. Toinen kerta oli kuitenkin jotenkin raskaampi. Erityisesti maha oireili enemmän ja nyt oli myös psyyke tosi kovalla koetuksella. Ajatukset lenteli ihan miten sattuu ja missä sattuu, vähän pelottavissakin asioissa. Nukuin tosi huonosti ja silloin kun nukuin, näin inhottavia ja ahdistavia unia, joiden jäljiltä heräsin edelleen väsyneenä.

Siispä nyt olen ihan oikeasti joutunut tekemään töitä, että saisin itseni taas positiiviselle mielelle ja ennen kaikkea motivoitua siihen, että hoito on minulle hyväksi. Huomisen jälkeen olen kuitenkin jo puolessa välissä näitä hoitoja ja se on totta kai hieno juttu!! Psykologin kanssa juttelin myös tuntemuksistani ja hänellä olikin hauska ehdotus noille ensi viikonlopun "kidutuspäiville", jolloin en oikein jaksa mitään ja joka paikkaan sattuu. Hän ehdotti, että katselisin Disneyn piirrettyjä elokuvia. Niissä on kuulemma oikein hyvä energia ja samalla ajatukset suuntautuu ihan muihin juttuihin kuin omiin kolotuksiin. Tässä tuleekin kaksi kärpästä yhdellä iskulla. Siirrän samalla kertaa tyttöjen vanhoja VHS-elokuvia dvd:lle. Homma mikä on pitänyt tehdä jo kauan aikaa sitten. Saapi nähdä tehoaako tämä energiahoito minuun!

maanantai 12. marraskuuta 2012

Lääkärin puheilla

Tänään soitti sitten lääkäri kuvausten tuloksista. Vaikka kuinka olin psyykannut itseäni, että kaikki on ok, niin aivan hurja jännitys iski päälle, kun puhelua odottelin. Kaikenlaisia asioita ehti käydä mielessä. Lääkäri oli tällä kertaa oikein selväsanainen nainen, jolla ei ollut mihinkään kiire, vaan vastaili kaikessa rauhassa minun kysymyksiini. Kuvaukset antoivat puhtaat paperit, mitään ylimääräistä ei näkynyt missään eli syöpä ei ollut levinnyt mihinkään muualle. :) Se oli niin iso helpotus, että meinasi ihan itku päästä kesken puhelun. Kaikki on siis siltä osin ok.

Kyselin myös patologin lausunnosta, jota edellinen lääkäri ei ollut ehtinyt minulle selittää mitenkään. Sen perusteella kasvaimeni oli kyllä aggressiivinen, mutta saatiin kokonaan pois. Murehdin vähän, mahtaako osapoisto olla riittävä vai olisiko pitänyt kuitenkin poistaa koko rinta. Lääkärin mukaan se riittää yhdistettynä sädehoitoon. Osapoisto ja sädehoito yhdessä antavat hänen mukaansa saman tuloksen kuin kokopoisto. Tämä minun on nyt sitten vain uskottava ja lopetettava tämänkin asian murehtiminen.

Seuraavaa taxoa varten ei löytynyt lääkäriltäkään sen kummempia apukonsteja kuin mitä jo nyt on käytössä. Täytyy siis vain kärsiä vielä tuo viimeinen kerta. Vatsaongelmat johtuu kuulemma osittain myös kortisonista, jota tulee suurina määrinä tämän taxon kanssa. Seuraavissa kolmessa CEF-hoidossa kortisonit jää sitten pois eli voisi odottaa, että vatsan limakalvot ei joudu niin koville - hope so!

Näin siis rautaisannos sairaustietoutta, seuraavan kerran puhelen lääkärin kanssa vasta joulun jälkeen, jos ei mitään kummallista tule. Silloin suunnitellaankin jo sädehoitojaksoa. Niin se vaan tämä aika menee ja kaikki ikäväkin loppu aikanaan. Sitä odotellessa nautiskelen taas näistä "terveistä" päivistä.

perjantai 9. marraskuuta 2012

Suht koht normaalia elämää

Nyt alkaa taas aurinko paistaa tähänkin risukasaan. Maha on jo melko hyvässä kunnossa ja muutenkin olo suht koht normaali. Seuraavaan kahteen viikkoon en valita mistään!!! Keskityn vain nauttimaan tästä normaaliajasta niin hyvin kuin vain suinkin pystyn, että jaksan vielä viimeisen Taxo-rutistuksen. Ja jaksanhan minä, vaikka maanantaina vielä olin valmis melkein lopettamaan koko hoidot, niin toivottomalta olo tuntui. Nyt taas on mieli korkella ja taistelutahto viritettynä. En aio antaa piiruakaan periksi tälle taudille. Myrkytetään nyt kunnolla kaikki mahdolliset syöpäsolut pois. Kestän kyllä!!!

Eilinen jo sujui mukavissa merkeissä, kun sain ihanaa seuraa Pohjanmaalta. Omat vanhemmat tulivat kurkistamaan, miten huonossa kunnossa oikein olen, kun taisin vähän reippaasti valittaa vointiani alkuviikosta. Piristävä seura teki tehtävänsä ja olo parani hetkessä. En tainnutkaan olla niin huonossa kunnossa kuin kuvittelin. Tänään jatkoin piristystempauksia ja vein abityttäreni kaupunkilounaalle. Olipa ihana lounashetki hyvässä seurassa, hyvän ruuan parissa ja ennen kaikkea pois täältä kotoa, missä olen nyt viimeisen viikon ollut ihan jumissa.

Taas kerran on tullut todistettua tällä viikolla, miten valtavan suuri merkitys henkisellä hyvinvoinnilla on tässä rumbassa. Kun mieli on maassa, niin kaikki kivut ja säryt tuntuvat suhteettoman suurilta ja koko tilanne toivottomalta ja mahdottomalta. Usko omaan jaksamiseen ja hoitoihinkin horjuu ja kaikki on yhtä suurta harmaata sotkua, josta ei pääse ulos. Sitten taas, kun pystyy näkemään pienenkin valonpilkahduksen, niin hetkessä sitä kasaa itseensä ihan mahdottomasti energiaa jaksamaan melkein mitä vaan. Nyt on siis aika taas tankata postiivista energiaa, että jaksaisin kahden viikon päästä seuraavan notkahduksen. Se tulee kyllä, tiedän sen, mutta yritän uskoa, että sieltäkin taas noustaan.


maanantai 5. marraskuuta 2012

Viikonlopun kurjuuksia

Ehdin jo sanoa aikaisemmin itseäni yllättävän terveeksi ja hyvävoimaiseksi, ei olisi pitänyt!  Tämä viikonloppu oli  nimittäin tosi kurja. Kurjin koko sairausaikana. Luita ja lihaksia särkee ja maha on on ihan romuna. Nukkuminen aivan onnetonta. Silloin kun sattuu suurin piirtein joka paikkaan, on tosi vaikea tsempata itseään ajattelemaan, että tämä menee ohi, vain pari päivää, kyllä se siitä. Henkistä kanttia kysytään todellakin, että jaksaisi ajatella positiivisesti, kun tuntuu, että maha suolineen on ihan tulessa, jalat ihan hapoilla ja ei meinaa edes pystyssä pysyä. Viimeksi nämä surkeudet tuli eri aikaan, nyt viikonloppuna iski kaikki kerralla. Makumuunnokset suussa oli pikkujuttu kipujen rinnalla.

Tämäkin kurjuus alkaa kuitenkin helpottaa, kyllähän minä sen tiesin. Odottavan aika on vaan niin pitkä! Vähän apuja vatsavaivoihin löytyi kiinalaisesta lääketieteestäkin - kaikkea pitää kokeilla! :) Viisas isäni oli löytänyt aiheeseen liittyvän kirjan ja vinkkasi kokeilemaan hirssipuuroa, jonka pitäisi rauhoittaa vatsaa. Ja minähän kokeilin, mitään hävittävää kun ei ole. Uskomatonta mutta totta, nyt on paljon parempi olo. Jatkan siis kiinalaisilla linjoilla... Tästä on suunta taas ylöspäin, niinhän se on. Nyt nautin taas näistä parista viikosta ennen seuraavaa kidutusta. Siihen on onneksi vielä kaksi viikkoa, turha murehtia vielä.

lauantai 3. marraskuuta 2012

Lepäilyä hoidon jälkeen

Eilinen kuvausreissu meni ihan hyvin, ehdin vessaan ajoissa. :) Nyt täytyy vaan sitten odotella pari viikkoa, että lääkäri soittelee tuloksista. Toivottavasti kaikki on ok. Ainakin hoitajan mukaan nämä kuvaukset ovat rutiinia, että on sitten jotain mihin myöhemmin voidaan verrata. Aikainen aamuherätys jätti jälkensä ja kun en saanut kattoremontin vuoksi nukuttua päivällä, olo oli kyllä aika kehno, kun kuljetin toista tytärtä poliisilaitokselle mopolupahakemusasioissa ja toista lääkäriin lihasrevähtymän vuoksi. Selvittiin kuitenkin niistäkin. Ihmeesti sitä vaan ihminen venyy, kun vaan päättää hoitaa tietyt hommat, hyvä niin.

Eilen illalla väsymys iski sitten oikein kunnolla päälle. Nukuin kyllä yöllä ihmeen hyvin, mutta tämä väsymys ei mene ollenkaan ohi, jalat painaa varmasti tonneja. Yläkertaan siirtyminen on tosi iso urheilusuoritus. Siksi linnottaudunkin tähän sohvan mutkaan kirjan, tietokoneen ja telkkarin kaukosäätimen kanssa. Eihän minun tarvitse tehdä yhtään mitään kuin toipua taas pari päivää!!! Aika teräsnaisia ovat kyllä ne, jotka tässä olotilassa raahautuvat töihin, ei minusta olisi siihen, ei niin mitenkään. Onneksi ei tarvitse edes yrittää.

Maut suussa on taas ihan mitä sattuu. Eilen yritin sinnikkäästi syödä kuppikanakeittoa, mutta kyllä se vaan on niin pahaa, että ei pysty. Kun muukin perhe jo yökkäili pelkästä hajusta, oli parempi kaataa keitot roskiin. Palaan taas puurokantaan, haitanneeko tuo mitään jos en pariin päivään syö kuin puuroa ja mustikkakiisseliä!

Parempia päiviä taas odotellessa....

torstai 1. marraskuuta 2012

Hoito nro 2 ohi

En osaa sanoa, mistä mahtoi johtua, mutta jännitin tätä toista hoitoa melkein enemmän kuin ensimmäistä. Yöuni jäi tosi vähiin ja jo valmiiksi väsyneenä ajelin sairaalalle. Tällä kertaa ei ollutkaan kuskia käytettävissä. En ehtinyt edes istua alas, kun hoitaja otti minut vastaan ja ohjasi petipaikalle. Taas kävi niin, että sympattinen ja empaattinen hoitaja vei minulta kaiken jännityksen ja sain ihan levollisin mielin makoilla tuon parituntisen lääkkeiden valuessa suoneen. Tälläkin kertaa hoitaja istui vieressäni, kun Taxotereä tiputeltiin. Vielä toisella kerralla on mahdollisuus siihen, että allerginen reaktio iskee päälle. Siksi tuntui tosi turvalliselta, kun hän tarkkaili minua ja jutteli mukavia.

Autoilu kotiin sujui ihan hyvin, en ollut heikko, enkä pahoinvoiva tälläkään kertaa. Väsytti kyllä illalla enemmän kuin ekan hoidon jälkeen. Johtui kyllä varmaankin osittain huonoista yöunista. Nyt on yö nukuttu ihan hyvin, mutta väsynyt olen kyllä edelleenkin. Makumuunnokset suussa tekee taas tuloaan ja siksi on vähän öklö olo. Mutta kolotukset ei ole vielä iskeneet, hyvä niin. Lauantaina varmaakin on jo toinen tilanne, mutta pari päivää kyllä kestää niitäkin. Täytyy yrittää ottaa rennosti tämä päivä. Hairspray-dvd odottaa tuossa katselua ja illalla pyörähdän pikaisesti hyvän ystävän luona iltateellä. Sellaiset kyläilyt enemmänkin piristää kuin väsyttää.

Huomenna sitten taas sairaalalle heti aamusta. Tekevät alustavat tietokonekuvaukset vatsan alueesta. Tuskallinen aamu tiedossa. Joudun juomaan tunnissa litran vettä ja siihen päälle 15 minuutin kuvaus ilman vessakäyntejä. Täytyy kyllä metsästää lähin vessa jo valmiiksi ettei käy köpelösti!! :) Toivottavasti kuvaus onnistuu eikä löydy mitään ikävia yllätyksiä. Peukut pystyyn, että ei!!!

tiistai 30. lokakuuta 2012

Toinen hoito lähestyy

Viime viikolla vielä koin olevani täysin terve, mutta nyt, kun toinen Taxo on huomenna edessä, huomaan kuuntelevani vaivojani taas suurennuslasin kanssa. Vaikka miten yritän hallita ajatuksiani ja ohjata niitä muualle, huomaan aina vaan uudestaan ajautuvani miettimään omaa vointiani. Mahdanko olla jo kunnossa uutta hoitoa varten? Väsyttää, mutta johtuuko se valkosolujen laskusta? Mahaa kipristää, mutta onko se vaan jännitystä, vai jotain muuta? Vai olenko vain luulotautinen ja hermoheikko juuri nyt... 

Tänään kävin labrassa verikokeissa ja nyt odottelen, mahtaako arvot olla ok. Lupasivat sairaalalta soitella, jos niissä on jotain ongelmaa. Siinä tapauksessahan hoitoja ei voida huomenna antaa. Niin oudolta kuin se saattaa kuulostaakin, odotan huomista jo tosi paljon ja harmittaa valtavasti, jos hoitoja joudutaan siirtämään. Vaikka vaivoja ekalta kerralta oli monenlaisia, en pelkää uutta satsia. Tiedän, että selviän ja jaksan vielä nämä kaksi kertaa tätä samaa. Nyt on jopa helpompi ajatella tulevaa viikkoa, kun tietää suurin piirtein mitä on luvassa, vaikkei se niin miellyttävää olisikaan. Jokainen päivä ja jokainen hoito vie minut kuitenkin lähemmäksi tervettä, normaalia elämää. Ja sitä odotan jo todella paljon!!!

Aurinko paistaa, taidanpa tehdä sämpylätaikinan kohoamaan ja sitten ulos lenkille!!!  :)


tiistai 23. lokakuuta 2012

Ollako sairas vai ei?

Siinäpä kysymys, jota mietin eilen lenkillä juostessani. Fyysinen kuntoni on ihan ennallaan, jos ei jopa parempi kuin ennen sairastumista. Jaksan käydä sauvalenkillä ja jopa juosta jonkin verran. Mutta minähän olen vakavasti sairas, pitäisikö minun siis käyttäytyä ja elää kuin vakavasti sairas? Onko tämä ollenkaan sopivaa, etten koe olevani sairas? Onko ollenkaan sopivaa olla näin terve, vaikka olen sairauslomalla töistä?

Aivan tämän sairaustarinan alusta asti olen ollut vakaasti sitä mieltä, että paranen tästäkin sairaudesta. Hoidan tämän niin hyvin kuin vain pystyn. Teen kaikkeni, että paranen. Mielestäni tähän paranemiseen kuuluu paitsi fyysisesta kunnosta huolehtiminen, niin myös henkinen puoli. Psyykkaan itseäni aivan systemaattisesti joka päivä ajattelemaan asiat parhain päin. Vaikka välillä on huonompia päiviä esim. kolotuksia ja muita vaivoja sytostaattien vuoksi, yritän ajatella, että se on vain hyvä. Lääkkeet puree varmasti, koska minä oireilen ja voisinhan aina oireilla vielä enemmänkin. Täytyy olla kiitollinen, että pääsin niinkin vähällä. Välillä tekee kyllä tiukkaa löytää niitä positiivisia puolia, mutta sitkeästi yritän ja aika hyvin olen mielestäni onnistunutkin.

Yritän pitkin päivää miettiä, mitä ihan oikeasti haluaisin tehdä ja toimia sen mukaan. Minusta on kiva bloggailla täällä netissä, lukea kirjoja, kuntoilla, tavata ystäviä ja läheisiä ja jutella heidän kanssaan, huolehtia kodista ja perheestä, katsoa telkkaria ja elokuvia, käydä kahvilla, käydä mökillä jne. Kivoja asioita on tosi paljon, täytyy vaan itse päättää keskittyä niihin ja jättää ikävät asiat sivuun tai ainakin käyttää niihin mahdollisimman vähän aikaa. Lisäksi tankkaan positiivista energiaa muutaman viikon välein ihanan psykologini energiahoidoissa. Ei ehkä sovi kaikille, mutta minulle sopii!

Palatakseni vielä alkuperäiseen kysymykseen. Voisin kaiketi sanoa olevani sairas, mutta positiivinen sellainen!

perjantai 19. lokakuuta 2012

Young again

Siltä ainakin tuntuu ja itse asiassa myös näyttää. Kasvoihin on ilmestynyt ihan nuoruusvuosien finnejä. Kamalia, isoja ja kipeitä, joita ei saa pois millään, tulehtuvat vaan lisää, jos yrittää puristella. Niinpä on vaan kärsittävä ja odotettava, että kuivuvat pois. Tämäkin kuuluu hoitojen luontaisetuihin ja on ilmeisesti kortisonien aikaansaannosta. Lohdullista toki, että tiedän, että tämä on ohimenevää. Onneksi ei ole edustustehtäviä tiedossa! :)

Tämä viikko on mennyt mahan kanssa taistellessa. Kuvittelin jo, että herkkä mahani on vahvistunut ja kestää hoidot vatsansuojalääkkeen avulla. En hölmö miettinyt juurikaan, mitä suuhuni alkuviikosta laitoin, kun makuaisti alkoi palailla entiselleen. Niinhän siinä sitten kävi, että mahan poltteet yltyivät ihan mahdottomaksi ja jouduin hakemaan lisälääkitystä työterveyden kautta. Onneksi lisälääkkeet purivat ja nyt olo on ok. Itse asiassa ihan normaali, mikä on kyllä tosi ihana juttu. Nyt on melkein kaksi viikkoa aikaa elää ihan normaalia elämää, ennen kuin kaikki alkaa taas alusta Taxotere number 2:n kanssa.

Kaiken kaikkiaan olen varmaankin päässyt melko helpolla, luulisin. Tosi kurjia päiviä oli vain lauantai ja sunnuntai, eikä silloinkaan ollut sen kummempaa kuin kolotusta siellä ja täällä ja vähän väsynyt ja heikko olo. Makuaisti muuttui muutamaksi päiväksi, suu on ollut vähän arka ja kuiva, maha kipeä ja sitten nuo finnit. Koko ajan olen kuitenkin ollut ihan toimintakunnossa. Olen käynyt lenkillä ja hoidellut nämä kotihommat entiseen tapaan. Toivon niin hartaasti, että jatkohoidotkin sujuu yhtä hyvin!!!

maanantai 15. lokakuuta 2012

Kolotuksia ja väsymystä

Viikonloppuna iski sitten kunnon kolotukset päälle ja rauhallinen yöuni on mennyttä. Makumuutokset suussa on jotain ihan outoa. Kaikki maistuu jotenkin rasvaiselta ja pilaantuneelta. Pelkkä jääkaapin oven aukaiseminen ällöttää ja siksi yritän tehdä sen mahdollisimman nopeasti. Onneksi varsinaista pahoinvointia ei ole kuitenkaan ollut. Mutta onhan se nyt ihan ihmeellistä ja kummallista, että esimerkiksi suklaa ei maistukaan suklaalta, vaan tosi pahalta. Eli ei tee mieli herkutella, kun ei ole oikeastaan mitään mikä maistuisi hyvältä. Syön siis vain siksi, että pitää syödä. Ruokalistan ykköset on kaurapuuro, mustikat, mustikkakiisseli, paahtoleipä paksulla voikerroksella ja banaani. Niin ja onneksi tee maistuu melkein teeltä!! Eiköhän näilläkin nyt muutaman päivän pärjää! :)

Kortisonien loppuminen sai ilmeisesti esille nämä luu- ja lihassäryt, joihin ei särkylääkkeet auta. Enkä oikein viitsisi muutenkaan pilata nyt vielä hyvässä kunnossa olevaa mahaa särkylääkkeillä, ei tämä kuitenkaan ole sietämätöntä ja on ohimenevää - toivottavasti! Eniten harmittaa kuitenkin se, että kun tähän asti olen tämän sairausstressinkin keskellä nukkunut ihan hyvin, niin nyt yöt on tosi tuskaisia. Heräilen parin tunnin välein kipuilemaan milloin mitäkin. Sitten kun on väsynyt jo valmiiksi, kaikki muukin tuntuu surkeammalta kuin mitä onkaan. Kaikki tämähän oli toki odotettavissa ja olisi voinut olla pahempiakin oireita, mutta ei siitä mihinkään pääse, että nyt kyllä väsyttää ja ärsyttää koko projekti melkoisesti!! Jos tietäisin, että syöpä pysyy pois pelkällä leikkauksellakin, niin en kyllä jatkaisi näitä hoitoja, mutta kun ei voi tietää, niin sitten täytyy jaksaa tämä rumba loppuun saakka.

Ja sitten onkin päivän valitukset tehty. Pistän vaatteet niskaan ja lähden sauvakävelylle. Huominen on varmasti taas parempi päivä kuin tänään!!

torstai 11. lokakuuta 2012

Ekat hoidot takana

Eilen se sitten alkoi, varsinainen hoitorupeama. Vähän jännittyinein mielin menin Sädesairaalalle. Onneksi oli oma ihana kuski, meidän vasta kortin saanut abiturientti, joka hoiteli kuskaushommat. Ei tarvinnut minun miettiä, olenko hoidon jälkeen ajokunnossa vai en. Muutenkin taitaa olla hänellekin ihan hyvä juttu, että on jotain mitä hänkin voi minun hyväkseni tehdä.

Sairaalassa jännitys kyllä helpottui aika nopeasti. Minut otti vastaan ihana nuori hoitaja, joka teki kyllä kaikkensa, että minulla olisi ollut turvallinen olo. Aluksi tiputettiin Herceptin, joka on täsmälääke juuri tähän minun syöpätyyppiini. Se on hyvin siedetty, enkä sitä murehtinut. Minulla kun ei onneksi ole mitään sydänongelmia, jotka saattaisivat olla esteenä tämän lääkkeen käyttöön. Siinä meni puolitoista tuntia ihan nopeasti kirjaa lueskellen. Toinen lääke oli Taxotere ja sitä jännitin sitten vähän enemmän. Hoitaja kertoi ihan rehellisesti, että vajaa puolet potilaista saa siitä allergiakohtauksen eli se ei ole mitenkään poikkeuksellista. Tietysti ajattelin, että minä jo valmiiksi allergisena kaikennäköisille asioille en mitenkään pysty sitä kohtausta välttämään. Mutta eipä se niin menekään. Siedin lääkkeen ihan hyvin ja jännityskin pysyi pois, kun hoitaja jutteli mukavia, eikä kertonut ihan suoraan, milloin loppui suolalios ja milloin lähti Taxotere tippumaan. Ilmoitti vaan kun oli 20 minuttia mennyt ja kaikki ok. Huokaisin helpotuksesta. Näyttäisi ainakin nyt siltä, että hoitosuunnitelma pystytään viemään läpi suunnitellusti. Toivottavasti!!

Toistaiseksi vointi on ihan hyvä. Edes kortisonit, joita otetaan jo etukäteen ja nyt vielä pari päivää, eivät ole minua valvottaneet. Vähän jännittää, mitä tapahtuu viikonloppuna, kun en enää ota niitä. Jotain sivuvaikutusta varmastikin tulee, mutta mitä, sitäpä ei voi vielä tietää. Toivottavasti ei mitään mahdotonta! Melkein kaikkeen olen kyllä varautunut, varsinainen apteekki löytyy tuolta lipaston laatikosta...

Kaikki hyvin siis tähän asti, jatkoa seuraa viikonloppuna :)

maanantai 8. lokakuuta 2012

Hoidot alkaa!!!

Tänään sitten vihdoin ja viimein pääsin onkologin eli syöpälääkärin puheille. Harmi vaan, että hän oli kovasti kiireinen, eikä ehtinyt juurikaan kanssani puhelemaan. Pääasia tuli kuitenkin selväksi. Kasvaimeni ei ollut hormonipositiivinen eli en saa hormonihoitoja, vaan se oli Her2-positiivinen. Hoidoksi tulee siis Her2-täsmälääke Herceptin ja sen kanssa Taxotere x 3 ja CEFx3 ja vielä loppuhuipennukseksi sädehoidot ja silloin ollaankin jo helmikuussa. Jotain tällaista odotinkin eli ei tullut mitään yllätyksiä.

Hoitajalla oli onneksi enemmän aikaa jutella kanssani ja selvitellä hoitoihin liittyviä asioita. Tosi hieno juttu oli, että hän sai minut mahdutettua jo ensi keskiviikolle aloittamaan hoitoja. Aleksis Kiven päivä tänä vuonna on siis erityisen merkityksellinen minulle!!! Niin hassua kun se onkin, olen jo tosi kovasti odottanut hoitojen alkua. En todellakaan siksi, että siinä olisi yhtään mitään mukavaa, vaan siksi, että sitten ne pikemmin loppuisivatkin. Olen yrittänyt valmistautua kaikkeen mahdolliseen, mutta sittenkään ei mitenkään voi tietää, miten reagoin hoitoihin. Siispä yritän lakata miettimästä hoitoja, menee sitten niin kuin menee, toivottavasti mahdollisimman hyvin!!! Pääasia on kuitenkin, että hoidot pystytään antamaan suunnitellusti ja saan parhaan mahdollisen avun tämän taudin selättämiseksi.

maanantai 1. lokakuuta 2012

Elämä pelissä

Osuin television ääreen eilen, kun Ylellä alkoi uusi ohjelma Elämä pelissä. Siinä viisi julkisuuden henkilöä, jotka harmistuvat arkisista vastoinkäymisistä liian herkästi, lähtee valmentajiensa kanssa tekemään töitä v(itutus)-indeksinsä alentamiseksi. Ohjelman nettisivuilla oli mahdollisuus testata omaa tilannettaan ja niinhän me sitten miehen kanssa molemmat tehtiin. Keskivertosuomalaisen v-indeksi oli 21, minun indeksini 31 ja miehen 11. Kuvaa tosi hyvin meidän kahden eroja arkielämässäkin. Samalla kun vastailin kysymyksiin aivan rehellisesti, oli pakko vähän pysähtyä, että ihan oikeasti, miksi reagoin pikkujuttuihin niin voimakkaasti kuin teen. Jos mummot etuilevat teatterin narikkajonossa, niin se ei tosiaankaan ole maita mullistava asia, tiedän sen. Mutta ärsyttää se silti, en voi sille mitään!! Olen siis oikein sopiva henkilö tähän valmennukseen minäkin. Niinpä tarjouduin ottamaan vastaan sähköpostilla pari kertaa viikossa ohjeita, miten voisin tätä v-indeksiäni laskea ja samalla vaikuttaa omaan elämänlaatuuni. Katsotaan miten käy.

Kuinka ollakaan, juuri näistä asioista puhuin myös psykologini kanssa viime viikolla. Sain tehtäväkseni joka päivä vähintään 10 minuutin ajan keskittyä vain ja ainoastaan positiivisiin ajatuksiin, niihin asioihin, jotka minun elämässäni on hyvin. Tuon hetken ajan kaikki ikävät sairausajatukset täytyy sulkea pois tai ainakin kääntää ne positiiviksi. Lasihan voi aina olla joko puoliksi täysi tai puoliksi tyhjä. Minun kohdallani se tarkoittaa sitä, että tästä sairaudestakin voi löytää hyviä puolia, eikä aina vaan huonoja. Voisinhan olla vieläkin sairaampi. Nyt olen kovasti keskittynyt etsimään asioista hyviä puolia ja toisaalta kyseenalaistamaan negatiivisia ajatuksiani ja varsinkin sanojani. Se ei ole helppoa, mutta yritän kovasti ja samalla toivon, että positiivisuudella olisi suotuisa vaikutus tässä sairausprosessissanikin.

Yksi viisas rintasyöpäpotilas kuvasi omaa ajatustaan elämästä vaikeuksien keskellä näin:

Yhtenä päivänä minun on kuoltava,
mutta kaikkina muina päivinä saan elää. 

Kunpa vain tuon viisauden saisi siirrettyä omaankin elämään. Miksi käyttää aikaa murehtimiseen ja huolehtimiseen, kun sen sijaan voisi elää tätä elämää joka päivä niin täysillä kuin vain pystyy. 

keskiviikko 26. syyskuuta 2012

Pettymyksiä

Tätä päivää olin odottanut kuumeisesti. Että vihdoinkin saisin tietää kaiken, ihan kaiken, mitä patologi oli löytänyt leikkauksessa poistetusta kasvaimesta. Siksi olikin melkoinen pettymys, kun syöpähoitaja ei osannutkaan sanoa oikeastaan yhtään mitään. Itse lähinnä hoidin tulkinnat, kun olen näihin asioihin nyt melkoisesti perehtynyt. Huonoja uutisia tuli sikäli, että gradus olikin 3 eikä 2. Luokittelu on 1-3 ja tuo 3 on se huonoin eli herkin leviämään muualle. Mutta hyviä uutisia tuli myöskin, imusolmukkeista ei ollut löytynyt mitään sen yhden mikrometastaasin lisäksi, mikä leikkauksessa jo löytyi. 18 imusolmuketta sentään tutkittiin. Tämä uutinen on se paras uutinen, koska vaikka kasvain itse oli ärhäkkä leviämään, niin leviämistä ei kuitenkaan ollut ehtinyt vielä tapahtua ja kasvainhan on nyt sitten kokonaan pois ja toivottavasti pysyy vastedeskin pois. Nämä asiat osasin itse tulkita patologin papereista, mutta kun yritin muista arvoista kysellä, niin hoitaja vaan kommentoi kerta toisensa perään, että hän ei tiedä, kysy onkologilta (syöpälääkäri). Tuntui tosi turhauttavalta istua siellä saamatta vastauksia mihinkään mieltäni painaviin isoihin kysymyksiin. Olisin tosi mielelläni tavannut onkologin jo nyt. Sen verran sentään sain selville, että aikani onkologille on 8.10. eli siihen asti sitten elelen edelleenkin lievän epätietoisuuden varassa. Sytostaattihoidot alkavat joka tapauksessa lokakuussa ja mitä pikemmin, sen parempi. Ovatpahan sitten nopeammin myös ohi.

Siinä turhautumisen keskellä alkoi ärsyttää myös se, että tilanteessa oli mukana harjoittelija, joka myös kommentoi asioitani ja surkutteli kohtaloani. Ymmärrän kyllä, että näitäkin juttuja pitää opiskelijoiden harjoitella. En vain ole ihan varma, että onko juuri syöpäpotilaan leikkaustulosten kuuleminen siihen sopiva paikka. Ihan oikeasti sain pinnistellä, etten lähtenyt ovia paukutellen ulos. Ylimääräisiä säälittelyjä tässä viimeiseksi kaipaan.

Syöpähoitajalta jatkoin matkaa fysioterapiaan  ja kuinkas sattuikaan. Oma fysioterapeutti oli ovella vastassa ja ilmoitti, että harjoittelija hoitaakin tämän käynnin, kysyi sentään, että sopiiko. Oli kyllä jo kielen päällä sanoa, että ei käy, harjoittelijakiintiö tältä päivältä on jo täysi. Enpä vaan sanonut, niin sitä vaan on peruskorrekti, ettei viitsi alkaa räyhätä. Niinpä kävin vanhat jumppaohjeet uudestaan läpi harjoittelijan ja hänen ohjaavan opettajansa kanssa. Hyvin kuulemma sujui, ja jaksamisia vaan rankkoihin hoitoihin..... Taas meinasi ärräpäät lentää, mutta nielin ja kävelin ulos.

Ihan oikeasti nyt tökkii ja kovasti. Minä kaipaan kaikkein eniten oikeaa tietoa ja vähiten tuota surkuttelua. Miten se on niin vaikeaa ammatti-ihmistenkin (tai tulevien) huomata??? Reipas tsemppaaminen on ihan asia erikseen kuin voi voi kun sulla on niin kurjaa-kommentit. Niistä ei tule kuin paha mieli. No niin ja sitten lopetan itse nämä valitukset, toivottavasti huominen on parempi päivä.


maanantai 24. syyskuuta 2012

Elämä heittelee kivillä

Ihan kaikenlaista täytyy yrittää keksiä päivien piristykseksi. Niinpä kun silmiini osui lähikaupassa hauskat vessapaperirullat, joihin oli painettu erilaisia ajatelmia ja pieniä runonpätkiä, ostin paketin - tietenkin. Yllättävän monta ihan hyvää ajatusta on tullut vastaan, mutta tämä yksi on ylitse muiden, kolahti minuun ihan täysillä, siispä laitan sen tähän teillekin luettavaksi:


Niinhän se on. Minun elämään vaan niitä osumia on tullut aika paljon viimeisen kuuden vuoden aikana, itse asiassa aivan liikaa. Johtuneeko siitä, että olen niin huono kaikissa pallopeleissa enkä ihan oikeasti osaa väistellä yhtään mitään, otan vaan osumat vastaan ja kärsin nahoissani. Kunhan tässä saan tämän taudin hoideltua, pitää varmaankin keskittyä pikkuoppilaiden kanssa polttopalloon ja opetella väistelemään edes palloa, josko sitten onnistuisi väistelemään näitä elämän kiviäkin...

Ensimmäisellä psykologi-istunnolla rintasyöpädiagnoosin jälkeen itkin ja raivosin. Miksi taas minä, mitä pahaa olen tehnyt, että tämänkin sain, eikö vähempikin riittäisi? Viisas psykologini oli hetken hiljaa ja kysyi sitten aivan rauhallisesti, että kenelle minä tämän syövän olisin sitten antanut, naapurin rouvalleko, vai jollekin työkaverille, sukulaiselle, kenelle? Jos olisin saanut sen itseltäni pois, niin kuka sen sitten olisi joutunut ottamaan? Kuka olisi sen paremmin ansainnut kuin minä? Siinäpä se, en minä tätä kenellekään muullekaan toivoisi, enkä haluaisi antaa sitä pois jonkun muun kärsittäväksi. Jos jotain toivoisin, niin sitä, että koko sairautta ei olisi olemassakaan, ettei kenenkään tarvitsisi siitä kärsiä. Mutta kun se ei ole mahdollista, niin näillä korteilla pelataan, oli se sitten reilua tai ei. Tämä on minulle annettu ja kaipa se on jossain laskettu, että minun paukut riittää tämänkin sairauden kanssa, uskon niin, toivon niin. Pieni toive kyllä olisi, että josko ei enää ainakaan näitä isoja kiviä tähän suuntaan - please!!!

perjantai 21. syyskuuta 2012

Käynti työterveydessä

Ajatukseni pyörivät nyt melkein taukoamatta tulevissa hoidoissa, vaikka kuinka yritän elää tätä hetkeä ja tehdä minulle mieluisia asioita. Ajatukset vaan karkaavat aivan huomaamatta. En oikeastaan pelkää, mietin vaan, miten selviän, miten reagoin hoitoihin, missä kunnossa mahdan sitten olla. Eilenkin istuin elokuvateatterissa katsomassa Puhdistusta (oli muuten yllättäen melkein yhtä hyvä kuin kirjakin) ja huomasin miettiväni taas kerran syöpäjuttuja. Loppua kohden onneksi elokuva vei mukanaan ja turhat omat ikävät jutut jäivän sivuun. Yllätän itseni vähän väliä miettimässä, mitä kaikkea pitäisi huolehtia ennnen kuin hoidot alkavat. Talviverhot pitäisi vaihtaa, leipoa pullaa ja sämpylöitä pakkaseen, siivota kaapeista ylimääräiset tavarat ja vaatteet kirpparille ja muutenkin laittaa koti syöpähoitokuntoon. Näköjään takaraivooni on iskostunut ajatus, että kun hoidot alkavat, en varmaankaan pysty tekemään mitään normaaleja juttuja, vaan makaan sängyn pohjalla 4 kuukautta ja olen täysin toisten hoivattavana. Se ei todennäköisesti ja toivottavasti pidä paikkaansa, tiedän sen, mutta entäpäs jos sittenkin ...

Yksi näistä ennen hoitoja hoidettavista asioista oli käynti työterveyslääkärillä. Valmiiksi jo puolustuskannalla odottelin sisäänpääsyä lääkärille. Jokavuotinen käyntini pitää sisällään kilpirauhasen vajaatoimintaan käyttämäni lääkkeen erityislupahakemuksen, jonka tarvitsen lääkäriltä. Lääkärit työterveydessä vaihtuvat nopeassa tahdissa ja sen vuoksi en ole pitkään aikaan pystynyt hoitamaan tätä asiaa tutun lääkärin kanssa, vaan selitän asian aina uudelle lääkärille, joka ei todennäköisesti tiedä lääkkeestäni yhtään mitään ja huonolla tuurilla vielä kyseenalaistaa koko lääkkeen käytön. Olen siis tottunut esittämään vahvat argumentit ja vaatimaan, että saan luvan. En pysty syömään Thyroxinia, se on vuoden kidutuksella kokeiltu, enkä sitä kokeilua aio missään tapauksessa uusia. Niinpä sisäänpäästyäni aloitin taas puolustuspuheen, esitin kopiot vanhasta luvasta ja reseptistä ja jäin odottamaan lääkärin kysymyksiä. Niitä vaan ei tullutkaan. Ihana naislääkäri vaan totesi, että onpa hyvä, että on löytynyt minulle sopiva lääke tähän vaivaan ja mistähän nettisivulta tuon lupahakemuksen löytäisi. Hakemuspohja löytyi ja tuli kirjoitettua, samoin reseptit sekä kilpparilääkkeeseen, että muihinkin pikkuvaivoihin, mitä tässä on stressioireina ilmaantunut. Vielä lähtiessäni lääkäri toivotti sydämellisesti jaksamisia syöpähoitojen kanssa. Voi kunpa tämä lääkäri olisi meidän työterveydessä jatkossakin!

maanantai 17. syyskuuta 2012

Mökkeilyä ja surffailua netissä

Viikonloppu sujui reippaissa merkeissä. Tytöillä oli omat kiireensä, toinen Helsingissä tanssimassa ja toinen täällä kotipuolessa samoissa hommissa. Niinpä lauantaiaamuna otettiin miehen kanssa suunta kohti Pohjanmaata. Mies pääsi appiukon kanssa golfaamaan ja minä äidin kanssa Tuurin kyläkauppaan ostoksille. Rahapussi vähän tyhjempänä, mutta maha täynnä äidin laittamaa ruokaa siirryttiin illalla omalle mökille, missä aurinko juuri sopivasti pilkahteli esiin pilvien takaa. Saunomisen ja viinilasillisen jälkeen olo oli auringon laskua katsellessa melkoisen euforinen. On se vaan erikoista, miten minäkin, joka en koskaan ole ollut mikään "mökki-ihminen", olen hurahtanut tähän mökkeilyyn nyt, kun on ihan oma mökki. Tuntuu, että kaikki isommatkin huolet unohtuu mökkimaisemissa ja ajatukset pyörii ihan muissa jutuissa, kuten saunan lämmityksessä, pihatöissä tai jopa marjojen poimimisessa. Niin, tätä eivät tutut kyllä usko, mutta eilisessä auringonpaisteessa jopa minä innostuin lähtemään lähimetsään puolukkaan!! Ja vaikka keräilimme lähinnä muilta marjanpoimijoilta jääneitä tähteitä, muutama litra saatiin pakkaseen odottamaan poronkäristystä. Paljon positiivista energiaa on siis tullut viikonlopun aikana ladattua!!

Nyt kun tuomiopäivä eli sairaalassa käynti, ja leikkaustulosten kuuleminen 26.9. lähestyy, olen taas alkanut selailla netistä muiden rintasyöpää sairastavien tarinoita. Haluan kuumeisesti tietää, mitä kaikkea voisi olla luvassa, että voisin mahdollisimman hyvin ennakoida tulevaa. Tarinat sytostaattihoidoista ovat vaan niin erilaisia eri ihmisillä, että on tosi vaikeaa edes kuvitella, miten itse niihin reagoin. Toiset ovat vain pari päivää sairauslomalla ja välipäivät reippaina töissä, toiset makaavat sängynpohjalla suurin piirtein koko hoitojakson ajan huonovointisia ja kärsivät tosi monenlaisista sivuoireista. Yritän varautua molempiin vaihtoehtoihin ja kaikkeen siltä väliltä, vaikka tietysti toivon, että kestäisin hoidot mahdollisimman vähillä oireilla. Onneksi minun tilanne on tällainen, ettei tarvitse murehtia kotitouhuja, kun ei ole enää pieniä lapsia. Eikä myöskään töihin paluusta tarvitse ottaa stressiä. En missään tapauksessa palaa töihin ennen kuin tämä koko rumba on ohi. Infektioriski isossa koulussa on sen verran suuri, että ei kannata riskeerata, vaikka kunnossa olisinkin. Eikä toki myöskään ole mitään järkeä sotkea pienten oppilaiden rutiineja sillä, että ope on välillä töissä ja sitten taas pois. Parempi heidänkin on olla siellä sijaisen kanssa. Palaan sitten, kun olen taas terve.

Minulle tämä rankkojenkin sairauskertomusten lukeminen sopii, mutta voin hyvin kuvitella, että joku herkempi ihminen niistä ahdistuu kovastikin. Minä koen, että on helpompi pitää tämä pääkoppa kasassa, kun tietää, mihin on ryhtymässä, vaikka rankkoja juttuja olisikin tiedossa. En osaa ajatella niin, että olisi parempi vaan katsoa, miten käy, kun hoidot alkavat. Muiden tarinoista löytyy ihan konreettisiä ohjeita meille muille samaan vaiheeseen tulijoille. Miten kannattaa toimia, miten ei, millä helpottaa esim. iho- tai vatsaoireita jne. Ennen kaikkea tuntuu jotenkin lohdulliselta, että joku muukin on käynyt tämän saman läpi tai on samassa vaiheessa kuin minä. Muutkin ovat tästä selvinneet, miksi en minäkin.

maanantai 10. syyskuuta 2012

Viikonloppuajatelmia

Viikonloppu sujui tyttären 15-vuotissynttäreitä juhliessa mökillä. Oli ihana vaihtaa maisemia ja tavata ihmisiä, joita en ollut vähään aikaan nähnyt. Synttärisankari oli kyllä ihan sokea mökin ihanuuksille, kaiken huomion vei enon lahjaksi ostama IPhone. Että voi yksi kännykkä saadakin neidin niin onnelliseksi!

Viikonloppuun liittyi myös vierailu pienen kummipojan luona. Heidän perheelle en ollut aikaisemmin omia sairauskuvioita vielä saanut kerrottua, mutta nyt oli vähän pakko. Herätti kummastusta, miksi kummitäti ei ota vauvaikäista kummilastaan syliin. Eipä siinä auttanut kuin sanoa, että on vähän käsi kipeä, en uskalla, etten pudota vauvaa. Sitten oli selitettävä, miksi se käsi on kipeä ja siinä tulikin koko tarina kerralla kerrottua. Kurja vaan heittää tuollainen pommi kivoille ihmisille. Sanattomaksihan se heidätkin vei, vaikka kuinka yritin sanoa, ettei tässä mitään hätää, kaikki on niin hyvin kuin tässä tilanteessa voi olla. Ei auta, että itse pärjäilee tämän sairauden kanssa, se tulee koskettamaan myös aika monia muitakin ihmisiä. Heitä syöpä-sana pelottaa ja miettivät ihan varmasti, mitenköhän minulle tässä kamppailussa käy. Enemmän kuin sääliä, toivoisin kuitenkin lähelläni olevilta ihmisiltä ihan tavallista yhdessäoloa, niin kuin aina ennenkin. Tämä sairaus ei saisi muuttaa suhtautumista minuun. Ihan sama ihminen olen edelleenkin.

Kummipojan isä osoitti hienoutensa ihmisenä. Halasi ensin minua lämpimästi ja sitten kysyi mieheltäni, miten hän jaksaa tämän minun sairauteni kanssa. Tuli ihan syyllinen olo. Minua paapotaan ja hoivaillaan ja huomioidaan kyllä yllin kyllin, mutta ihan oikeasti, kovilla on miehenikin. Enkä minä tämän kaiken sotkun keskellä ymmärrä sitä tarpeeksi huomioida. Jos ei ole niin kivaa olla sairas, niin ei varmasti ole helppoa myöskään jakaa arkea syöpäsairaan kanssa. Sairaus kun on väkisinkin meidän jokaisessa päivässä mukana, ei sille mitään voi, vaikka yritän olla tekemättä siitä sen suurempaa numeroa. Joka tapauksessa nyt tsemppaan ja yritän olla enemmän vaimo ja äiti kuin sairas!!

keskiviikko 5. syyskuuta 2012

Ihanat ammatti-ihmiset apuna

Eilen ja tänään olen taas saanut nauttia erilaisten ammattilaisten avusta tämän sairauden tiimoilta. Eilinen aamu alkoi sairaalan syöpäosaston sosiaalityöntekijän vastaanotolla. Olen vähän kauhuissani itse yrittänyt tavailla Kelan sivuja ja sairausajan korvauksia. Tosiasia on kuitenkin se, että ihan tavallisen ihmisen, joka ei ole asioihin sen kummemmin perehtynyt on tosi vaikea ymmärtää, miten nämä korvausasiat oikein menee, mihin minulla on oikeus, mitä voin vaatia. Olin huolissani ennen kaikkea sen vuoksi, että tämä rintasyöpä on nyt jo  toinen vakava sairauteni vuoden sisällä. Viime syksynä jouduin meningeoma (aivokalvokasvain)- leikkauksen yhteydessä olemaan reilut kaksi kuukautta pois töistä ja nekin päivät lasketaan tähän yhteiseen pottiin. Ihana ammattitaitoinen sosiaalityöntekijä väänsi minulle rautalangasta, miten nämä asiat oikein hoituu. Siispä saan olla täydellä palkalla joka kalenterivuosi 2 kk sairauslomalla. Sen jälkeen palkka pienenee 2/3 alkuperäisestä ja sitä korvausta voin saada 4 kk joka vuosi. Eli nyt saan vielä syyskuun palkan täytenä ja loppuvuoden 2/3 palkasta. Tammi- ja helmikuu taas täyttä palkkaa ja sen jälkeen 4kk 2/3. Kela maksaa työnantajalle sairauspäivärahaa 300 päivää/2 vuotta. Minulla tuo 300 päivää tulisi täyteen touko-kesäkuun vaihteessa. Jos sairastaminen vielä jatkuisi senkin jälkeen, on mahdollisuus saada kuntoutusrahaa. Siinä vaiheessa, kun olen palaamassa töihin, minulla on mahdollisuus saada osasairauspäivärahaa ja palata töihin puolipäiväisenä Sitä täytyy kyllä vakavasti miettiä sitten, kun sen aika on. Hartaasti toivon, että tämä koko hoitorumba olisi puolessa vuodessa ohi. Joka tapauksessa taloudellinen puoli on nyt selvitetty ja pakko yrittää vaan pärjäillä vähän pienemmilläkin tuloilla.

Sairaalasta siirryin kaupungille ja päiväkahvien kautta psykologin vastaanotolle. Olen onnellisessa asemassa sikäli, että minulla on jo aikaisempien vastoinkäymisten kautta tuttu psykologi, joka on aivan korvaamaton apu taas tällä hetkellä. Hänen kanssaan asiat vaan jotenkin järjestyvät oikealla tavalla päässäni. Osaan suhtautua vaikeisiinkin asioihin alkuitkujen ja miksi-kysymysten jälkeen ihan rauhallisesti ja hyväksyen. En uhraa voimiani siihen, että protestoisin jotain sellaista vastaan, mille en voi mitään. Asiat on niin kuin ne on ja sen kanssa elellään. Yritän keskittyä tähän hetkeen ja elää niin "hyvin" kuin voin. Eihän se toki aina ole missään tapauksessa helppoa, tarvitsen kyllä psykologia tähän psyykkaukseen varmasti koko hoitorumban ajan. Tällä hetkellä kuitenkin olo on tosi levollinen, johtuneeko eilisestä energiahoidosta, jonka hän minulle vastaanoton lopuksi antoi. Uskokoon ken tahtoo, mutta ainakin minua se auttaa!

Tänä aamuna palasin sitten taas sairaalaan autettavaksi.... Leikatun puolen kainalo on kipuillut viime päivinä ja erityisesti öisin siihen malliin, että katsoin parhaaksi soittaa sairaalan syöpähoitajalle. Itse on niin avuton, kun ei voi tietää, mikä kuuluu asiaan ja mistä pitäisi huolestua. Onneksi ihana hoitaja teki päätöksen puolestani ja pyysi käymään. Samalla reissulla tuli tutkittua kainalo ja juteltua muitakin asioita, jotka mieltäni painoivat. Kainalon makkarat ovat kuulemma kuitenkin asiaan kuuluvia, vaikka kipeitä ovatkin. Ylimääräisestä nesteestä ei ollut kyse eli pelkäämääni punktiota ei tarvinnut harkita. Ei muuta kuin tupla-annokset särkylääkettä kehiin, pitäisi pikkuhiljaa alkaa helpottaa. Aivan upeaa, että meillä on käytettävissä tällainen äärimmäisen empaattinen ammatti-ihminen, joka ymmärtää, millaisten asioiden kanssa itse kukin tässä syövän ympärillä pyörii.

Edelleen voin ilokseni todeta, että ympärilläni on aivan huikea joukko ammatti-ihmisiä, jotka minua auttavat jokainen omalla tavallaan. Puhumattakaan läheisten verkosta, joka on ainakin yhtä tärkeä. Yksin tätä matkaa olisi  todella tuskaista kulkea.

maanantai 3. syyskuuta 2012

"Kidutusta" terveyskeskuksessa

Tänään se sitten koitti, se kauan pelkäämäni päivä, tikkien poisto. Yritin saada kotisairaanhoidon käymään täällä kotona hoitamassa homman, mutta eivät kuulemma tee enää tikkien poistoa ollenkaan. Piti siis varata aika terveyskeskukseen omalle hoitajalle. Aloitin valmistautumisen jo eilen. Kävin pitkässä lämpimässä suihkussa pehmittelemässä tiukat teipit, jotka mies sitten taas varovasti irroitteli. Ajattelin, että on sitten yksi kidutus vähemmän tälle päivälle. Mies laski, että 22 tikkiä siellä odotti poistoa. Kauhistutti ajatellakin!!

Miksi sitten niin kovasti murehdin tätä tikkien poistoa, siihen on omat syynsä. Olen nimittäin äärimmäisen herkkä pyörtymään ja niin kuin on jo tullut mainittua myöskin hyvin kipuherkkä. Eli kun sattuu, lopetan hengittämisen ja sitten onkin taju kankaalla ja siitä toipuminen voi kestää pitkäänkin, eikä sille voi mitään, vaikka kuinka yrittäisi. Sama juttu myöskin, jos muille sattuu jotain vahinkoa, minusta ei ole mitään apua. Onneksi minulla on mies, joka on pystynyt hoitamaan kaikki tyttöjen lääkäri- ja sairaalakäynnit ja siinä sivussa minutkin. Geeneissähän tämä minulla on, isä ja sisko ovat ihan samanlaisia.

Oli siis vähän jännittynyt ja epävarma olo, kun ajelin autolla terveyskeskukseen. En todellakaan ollut varma, olenko ollenkaan ajokunnossa, kun pitäisi lähteä kotiin. Onneksi en joutunut odottelemaan ja hermoilemaan pitkään, vaan pääsin ihan ajallaan hoitajalle. Kertasin vielä hänellekin, miten surkea olen näissä asioissa. Eipä siinä kuitenkaan auttanut kuin kiivetä hoitopöydälle ja antaa hoitajan aloitella kidutusta. Mutta yllätys yllätys, toimenpide oli ohi hetkessä. Luulin, että tikit on vasta katkaistu, kun kaikki olikin jo poissa. Taitava ja tuttu hoitaja jutteli minulle niitä näitä, kyseli tytöistä ja ihan yleisistä asioista ja siinä jutustellessa en ehtinytkään miettiä, mitä tapahtuu, pyörrynkö vai en. Uskomatonta, mutta totta, en pyörtynyt, en edes meinannut pyörtyä. Olen niin ylpeä itsestäni ja samalla äärimmäisen kiitollinen hoitajalle, joka tiesi tarkkaan, miten toimia kanssani.

Kun kerran selvisin urakasta pystyssä, uskaltauduin näyttämään hoitajalle myös turvonnutta ja kipuilevaa kainaloani. Siihenkin sain rauhoittavan kommentin, että kuuluu asiaan, kun imusolmukkeita on poistettu ja helpottaa pikkuhiljaa. Jumppaaminen auttaa vähän asiaa. Niinpä reippaana ja levollisin mielin lähdin terveyskeskuksesta ruokakaupan kautta kotiin eikä tehnyt heikkoakaan!!  Hoito omassa terveyskeskuksessakin on siis todella hyvää!

keskiviikko 29. elokuuta 2012

Action-päiviä...

Nyt on ihan mukavasti säpinää tässä elämässä. Ei käy elämä tylsäksi! Tyttäret tekivät ikimuistoisen reissun kahdestaan Lady Gagan konserttiin eilen ja olipa hyvä, että olinkin tässä kotosalla hakemassa koulusta ja kuskaamassa junalle ja tänä aamuna sitten toisinpäin. Keikka oli ollut aivan mieletön eli kannatti mennä, vaikka väsyneinä joutuivatkin menemään tänään kouluun. Se on pientä se, kerrankos sitä tällaiselle keikalle pääsee, kiitos kivan serkkupojan, joka järkkäsi liput ja majoitti tytöt Hesassa. Aivan älyttömän kiva, että heille tulee tällaisia mukavia juttuja, kun näitä ei-niin-kivojakin täällä sitten kotona riittää, vaikka yritänkin pitää omat sairausjuttuni mahdollisimman paljon pois kahvipöytäkeskusteluista.

Eilen minullakin oli oma kiva iltapäivä, vaikka en Gagan konserttiin päässytkään. Kaksi rakasta ystävää ja työkaveria pyörähti minua ilahduttamassa ruusukimpun kanssa. Ihan terapeuttistä oli jutella niitä näitä, työ- ja kotijuttuja tavalliseen tapaan. Ihana, että jaksoivat tulla pitkän työpäivän päätteeksi vielä tänne! Taas tuli pykälää pirteämpi olo. Tänään odottelen vieraita Pohjanmaalta. Isä ja äiti ovat tulossa kesäteatteriin tänne ja samalla tulevat tarkastamaan minun kuntoni. No, eipä tässä mitään tarkastamista taida olla. Jos ei tietäisi, niin ei minusta kyllä päälle päin näy mitään, mikä paljastaisi, että minut on leikattu viikko sitten. Kiva joka tapauksessa, että tulevat.

Huomenna lähdetään miehen kanssa mökille yhdeksi yöksi ja lauantaina onkin pikkusisko tyttärineen tulossa meidän iloksi. Että kivasti touhua vähän joka päivälle. Sopii minulle enemmän kuin hyvin. Juuri tätä minä tarvitsen nyt!

maanantai 27. elokuuta 2012

Oikeasti sairauslomalla

Nyt on sitten ensimmäinen varsinainen sairauslomapäivä täällä kotona, yksin. Mies on töissä ja tytöt koulussa ja minä mietin, että mitähän sitä tekisi. Eilen alkoi kipuilla tuo kainalo, mistä on imusolmukkeita poistettu. Taisin olla vähän turhan tehokas jumppaharjoituksissa ja vielä siihen reipas lenkki päälle. Nyt yritän ottaa vähän iisimmin.

Vähän on outo olo, kun tiedän, että näitä yksinäisiä päiviä on tiedossa tosi paljon, ennen kuin koko hoitorumba on ohi. Jotenkin täytyy kehitellä oma päivärytmi sellaiseksi, että jokaiselle päivälle olisi jotain puuhaa, jotain mielekästä tekemistä. Alkaisinkohan opiskella jotain uutta kieltä? Tai kerrata jo kerran aloitettua ranskaa... Nämä ensimmäiset viikot menee varmasti ihan nätisti, olen kuitenkin vielä hyvässä kunnossa ja jaksan tehdäkin jotain. Mutta niitä päiviä, jolloin en jaksakaan hoitojen vuoksi puuhastella juuri mitään, niitäkin on tulossa ja todennäköisesti paljon. Mitenkähän tuskaisen pitkiä nämä päivät on silloin? Miten saan mieleni pysymään virkeänä silloinkin?  Minun tilannehan on kuitenkin sikäli hyvä, että minulla on perhe, mies ja kaksi harrastavaista tytärtä, joiden menemiset ja tulemiset tuovat sisältöä minunkin elämään. Olen kyllä päivät yksin, mutta illat täällä on täysi tohina päällä. Tässä se nyt taas tulee todistettua, että perhe on paras!

Ystäville ja sukulaisille olen heitellyt kutsuja, että tulkaa nyt ihmeessä käymään. Toivottavasti uskovat, että ihan oikeasti olen sekä fyysisesti että psyykkisesti ihan kunnossa, ei tarvitse murehtia, että en jaksaisi vieraita. Päinvastoin, jokainen muutos tähän normaaliin "sairauspäivään" on oikein tervetullut!! No niin, nyt äitiä tarvitaan. Äkillinen kuskaushomma kutsuu ja minullahan on nyt oikein hyvin aikaa kuskailla vaikka keskellä päivää! Jotain hyötyä sairauslomastakin...

lauantai 25. elokuuta 2012

3. päivä leikkauksen jälkeen

Heräsin aamulla 10.35!!! Eli ei paljon rasita ainakaan yöunia keskiviikkoinen leikkaus haavoineen. Eilisen päivän kurjin juttu oli haavateippien vaihtaminen. Onneksi minulla on ihana mies, jonka päätä ei huimaa, vaikka joutuisi verisiä teippejä repimään vaimon vastaleikatulta rinnalta. Kärsivällisesti jaksoi pilkkoa teipit palasiksi ja kiskoa varovasti irti. Sen lisäksi joutui kuuntelemaan minun ulinoita, koska sattuihan se,varsinkin, kun minun kipukynnys on nolla. Homma tuli kunnialla hoidettua ja nyt on siistit teipit taas paikallaan. Eipä niistä haavoista juuri mitään enää eilen vuotanut. Hyvä niin.

Olen aloittanut sairaalan fysioterapeutilta saadut jumppaharjoitukset tunnollisesti kolme kertaa päivässä. Tarkoitus olisi, ettei käden liikkuvuuteen tulisi mitään rajoitteita leikkauksen jäljiltä. Niinpä pumppaan, venytän ja treenaan vielä kepillä ja joka kertaa yritän olla vähän parempi kuin edellisellä kerralla. Nostan kättä vähän ylemmäs, vaikka sattuukin. Kiva huomata jo nyt, että oikeasti pystyn tänään tekemään harjoitukset paremmin kuin eilen. Muutenkin on hyvä, että on jotain, mitä itse pystyy tekemään itsensä hyväksi, että toipuminen olisi nopeampaa. Tärkeää on myös se, että jokaiselle päivälle on jotain tekemistä, jotain, minkä voin aikatauluttaa ja millä voin rytmittää näitä pitkiä päiviä. Olo on niin reipas, että pakko keksiä jotain järkevää tekemistä ensi viikolle, kun muu perhe on töissä ja koulussa. Siivoaisinkohan vihdoin ja viimein kaikki kaapit??

Toipuminen on siis tosi nopeaa, keskiviikkona leikkauspöydällä, torstaina kotiin ja perjantaina jo ostoksilla kaupassa. Iloisesti olen yllättynyt, jos tämä näin nopeasti sujuu, toivotaan, että jatkuu samalla tavalla, eikä mitään takapakkeja tule. Mieli on pirteänä, ihan pieniä notkahduksia lukuunottamatta. Iso kiitos siitä kaikille läheisille ihmisille, jotka jaksavat soitella ja jutella kanssani! On tosi tärkeää, että elämässä on muitakin juttuja kuin tämä sairaus. Varsinkin nyt, kun mitään ei tapahdu sillä rintamalla kuukauteen. Yritän ottaa kaiken irti tästä ylimääräisestä "kesälomasta" ja kerätä voimia tulevaan, oli se sitten mitä hyvänsä.

torstai 23. elokuuta 2012

Ihanaa olla kotona!!

Yö sujui naapurin kuorsaavaa rouvaa kuunnellessa eli unet jäi vähiin. Edelleenkään en ole juurikaan kipeä, yhdellä Panadolilla on tämä päivä sujunut. Lääkäri kävi heti aamulla juttelemassa ja kertoi leikkauksen kulusta. Oli mennyt ihan hyvin ja kovasti tyytyväinen oli lopputulokseen hänkin. Imusolmukkeista oli löytynyt jotain mikroskooppisen pientä etäpesäkettä ja sen takia pelasivat varman päälle ja poistivat kainalon imusolmukkeet. Sekin oli kuulemma odotettavissa oleva juttu eli ei mikään yllätys. Jatkosta ei lääkäri osannut vielä sanoa mitään, sen määrää patologin lausunto kasvaimesta. Toivottavasti tämä leikkaus nyt riittää, ettei tarvitse koko rintaa poistaa uudella leikkauksella. Nyt ei ainakaan olisi mitään hinkua käydä tätä kaikkea uudestaan läpi...

Dreeniputken poisto kyljestä oli vähän ikävän kipeä kokemus. Onneksi kiva hoitaja teki sen vauhdilla, eikä kiduttanut minua yhtään enempää kuin oli pakko. Hyvä kuitenkin, että sain pussin pois, eikä tarvinnut sen kanssa kotiin lähteä. Lääkäri sanoikin tehneensä verettömän leikkauksen, kun poisti imusolmukkeet, mitä se sitten tarkoittaakin.... Sen ansiosta ilmeisesti tuota kudosnestettäkään ei tihkunut kovin paljoa.

Fysioterapeutti kävi antamassa jumppaohjeet ja muistuttamassa, ettei saa sohvaperunaksi jäädä, vaan normaaleihin touhuihin vaan heti mukaan. Syöpähoitaja kävi ihmettelemässä, miten hyvin pärjäilen ja sitä vähän ihmettelen itsekin. Mitenkähän pitkään tämä jatkuu??? Olo on ihan levollinen ja rauhallinen, enkä osaa oikein murehtia mitään. Tulee mitä on tullakseen, mitäpä minä sille voin. Moni ihminen on siis minusta huolehtinut tänään ja se tuntuu tosi hyvältä. Itse ei tarvitse muuta kuin mennä mukana.

Puolen päivän jälkeen sain kaikki tarvittavat lippu lappuset ja pääsin taksilla kotiin ja voi että on ihanaa olla kotona!!! Sairaalassa, sairaalan vaatteissa ja sängyssä maatessa sitä tuntee itsensä sairaammaksi kuin mitä onkaan. Minäkin paranin ihan hetkessä, kun sain omat vaatteet päälle! Nyt huilailemaan, ihan en vielä ole entisen veroisessa iskussa!!

keskiviikko 22. elokuuta 2012

Leikkauspäivä

Huh huh, mikä päivä. Ei näitä kovin usein jaksaisi. Yö meni miten meni, vähän nukuin, mutta levotontahan se oli niin kuin kuvitella saattaa. Ihmeellisen rauhallisena lueskelin kuitenkin kirjaa, kun hoitaja kuudelta tuli minua valmistelemaan leikkausta varten. Pesulle ja leikkausvaatteet päälle. Tukisukkien kiskominen jalkaan on muuten hikinen homma. Miettikää stay up-sukkia, jotka on tehty melkein joustamattomasta trikoosta täysin jalan mitoilla... Sain esilääkitykseksi yhden Panadolin!!! Leikkaukseen määrätty anestesialääkäri oli sairastunut eilen, eikä kukaan ollut määrännyt minulle mitään rauhoittavaa. Luulin, että Diapam-huuruissa leikkaussaliin lähden, mutta ei. Ihan täysillä olin matkassa ja toisaalta hyvä niin. Sainpahan juteltua uuden anestesialääkärin kanssa ja kerrottua hänelle huoleni siitä, että heräisin intubaatioputki kurkussa tukehtumisen tunteeseen. Lupasi tehdä parhaansa, ettei niin kävisi. Leikkaava lääkäri olikin käynyt minua jo aamulla osastolla moikkaamassa ja piirteliemässä vielä viimeiset viivansa minuun.

Leikkaussalin hoitajat oli tosi kivaa porukkaa ja olo oli ihan rento, vaikkei rauhoittavia lääkkeitä ollutkaan. Tippa käteen ja saman tien humahdinkin uneen. On se outo fiilis, sitä on ihan varma, ettei nukahda, mutta yhtäkkiä vaan kaikki  on ohi ja herää heräämössä. Niinhän se taas kävi, tietysti. Heräsin heräämössä ihan nätisi pöpperöisenä mutta ilman kipuja joskus puoli kahdentoista aikaan. Suuta kuivasi vain ihan hurjasti, niin kuin aina nukutuksen jälkeen. En uskaltanut paljon juoda, kun pelkäsin pahaa oloa ja oksentamista. Onneksi toivat sellaista geeliä, millä kuivuus suussa vähän helpottui. Aika nopeasti alkoivat ehdotella osastolle siirtymistä, taisi olla vähän tungosta heräämön paikoille. Ennen yhtä olinkin jo sitten taas täällä. 
Huoneeseen oli ilmestynyt uudet kämppäkaverit 2 kpl ja nyt meitä on tässä kolme rintasyöpäpotilasta tsemppaamassa toisiamme. Minulla vaan on leikkaus jo ohi ja kämppiksillä huomenna edessä.

Olo on vaihdellut kovasti. Aluksi olin ihan reipas, mutta kun tippapussi otettiin pois ja olisi pitänyt alkaa itse syödä jotain, tuli tosi huono olo ja nyt olen tipassa taas ja olo on ihan kohtuullinen. Vähän etova ja päätä särkee, mutta ok. Kipuja ei edelleenkään ole kovin paljoa, Buranalla ja Panadolilla mennään. Dreeniletku, mistä leikkaushaavan ylimääräiset nesteet valuu pussiin, aristaa vähän tuota kylkeä ja hankaloittaa olemista. Näiden pussukoiden kanssa kun ei voi käydä vessassa, täytyy joka kerta soittaa hoitsu avuksi. Onneksi ovat tosi kivoja, eivätkä pahastu vaikka vähän häiriköinkin. Leikkauskohta näytää tosi siistiltä, mitä nyt olen uskaltanut paidan alle kurkkia ja aika paljon on vielä rintaa jäljellä, olisko nyt B-kuppi vanhan C:n tilalla. Toivottavasti saan pitää sen. Huomenna käy lääkäri kertomassa tarkemmat leikkauskuulumiset, mutta ilmeisesti kaikki meni niin kuin oli suuniteltu, ainakaan mitään outoja haavoja ei kropassa näy.

Nyt yritän rauhoittua yöunille, ei kyllä taida tulla pahemmin nukuttua nytkään, josko sitten huomenna pääsisin jo omaan sänkyyn nukkumaan. Ihanaa kun tämä päivä on jo melkein ohi!! 

tiistai 21. elokuuta 2012

Elämää sairaalassa...

Projekti rintasyöpä käynnistyi sitten kunnolla tänään. Aamu alkoi röngenosastolla lankamerkkauksella. Jännitin jo valmiiksi, miten kestän kipua, kun tiedossa oli metallilankojen pujotusta leikkauskohdalle. Taas kerran yllätyin iloisesti. Lääkäri laittoikin minulle, kun kauniisti pyysin, puudutuksen ja homma hoitui melkein kivuttomasti. En pyörtynyt, hyvä minä!!! Siitä sitten osastolle majoittumaan. Leikkaava lääkäri kävi juttelemassa huomisesta operaatiosta ja piirteli hienoja viivoja leikkauskohtiin. Kaikki pitäisi olla ok, ja hänkin oli sitä mieltä, että osapoistoa yritetään, jos vain suinkin mahdollista. Mukava ja pätevänoloinen nainen. Hyvissä käsissä olen.

Pääsin ambulanssiajelullekin, kun piti käydä sädesairaalan puolella isotooppikuvauksessa. Eivät jostain syystä päästäneet minua sinne yksin kävelemään. Matkaa kun on kokonaiset pari sataa metriä. Siispä hoitaja tilasi ambulanssin ensi kuvauksiin ja toinen hoitaja sädesairaalan päässä uudestaan hakemaan minut pois. Ylellistä, sanoisin. Muutenkin palvelu pelaa, ruokaa tulee vähän väliä ja jopa ihan syötävää!!

Ajattelin, että olisin mennyt vielä kotiin yöksi, mutta leikkaus onkin heti aamulla klo 8 eli valmistelut alkaa jo kuuden jälkeen. Siispä yritän saada nukuttua täällä. Onnistuu tai sitten ei... Täällä on vähän vaikea olla miettimättä huomista, vaikka kuinka yrittäisi. Ehkä nyt onkin ihan hyvä aika ihan yksin rauhassa pysähtyä, ajatella asioita ja ladata sitten kaikki energiat huomiseen. Kotona ehdin kyllä olla myöhemminkin, varmasti ihan kyllästymiseen saakka.

perjantai 17. elokuuta 2012

Leikkaus lähestyy!

Tänään kävin sairaalassa röntgenissä ja kirurgin vastaanotolla. Olin valmistautunut taistelemaan, että pääsisin leikkaukseen mahdollisimman pian, mutta yllättäen sitä taistelua ei tarvittukaan. Leikkaus on ensi viikon keskiviikkona eli tosi pian. Iloisia uutisia tuli myös sikäli, että kasvain ei olekaan ihan niin iso kuin aluksi näytti. Kooksi arvioitiin 2,7 cm. Sen myötä kirurgi oli sitä mieltä, että voitaisiin harkita osapoistoakin. Riippuen toki siitä, mitä sitten leikkauksessa löytyy. Ainakaan nyt ei näkynyt eikä tuntunut kainaloissa mitään, toivottavasti mitään ei löydy leikkauksessakaan! Hassua, miten tässä surkeudessakin osaa iloita näistä pikkuisen paremmista uutisista, vaikka itse kasvainhan ei ole mihinkään siitä häipynyt.

Olo on jotenkin helpottunut. Nyt ei tarvitse enää odotella, vaan päästään asiassa eteenpäin ja vauhdilla. Sopii minulle, kärsimätön luonne kun olen. Vaikka tiedossa on hoitoja tod.näk. puoleksi vuodeksi eteenpäin, en nyt osaa niitä murehtia. Pääasia, että leikkaus saadaan tehtyä ja pääsen toipumaan siitä.

Olin iloisesti yllättynyt siitä, miten hyvin meidän omassa keskussairaalassa näitä asioita hoidetaan. Lääkäri ja hoitajat olivat aivan ihania. Selittivät ja kuuntelivat minuakin. Tunsin, että minut ihan oikeasti huomioitiin ja asioitani haluttiin hoitaa mahdollisimman hyvin. Ihan luottavaisin mielin menen tiistaina sairaalaan. Toivottavasti kaikki menee hyvin!!!

sunnuntai 12. elokuuta 2012

Tarinan alku

Tästä alkaa minun tarinani rintasyövän kanssa. Tai oikeastaan se alkoi jo kesäkuussa. Silloin löysin vasemmasta rinnastani vähän oudon pahkuran. En jotenkin osannut edes huolestua, koska noita pahkuroita on minun rinnoissani vähän väliä, tulevat ja menevät omia aikojaan. Nyt vaan tämä pahkura ei mennyt. Kävin lääkärissä heinäkuussa ja sain lähetteen mammografiaan ja ultraan. Heinäkuun lopussa tutkimukset sitten tehtiin ja tulos oli kyllä nähtävissä lääkärin kasvoilta heti ultran jälkeen. Ei siis ollut yllätys, kun hän halusi ottaa heti koepalan, joka lähetettiin eteenpäin tutkittavaksi todennäköisin rintasyöpäepäilyin. Olinko järkyttynyt, shokissa? En oikein osaa sanoa, ihan järkevästi juttelin hoitajan ja lääkärin kanssa. Kotona sitten hajosin ja tuli se valtava itkutulva. Minulla on RINTASYÖPÄ!!! 

Muutaman päivän päästä lääkäri soitti vielä varmistuksen, on rintasyöpä, duktaalinen, gradus II, leikataan syyskuussa. Miten sattuikaan niin, että minä 47v. aikuinen ihminen olin isän ja äidin luona, kun tuo soitto tuli. Yhdessä itkimme asiaa, mutta jo siinä päätin, että ei tämä tähän jää, tätä taistelua minä en häviä. Selviän tästäkin. Olen selvinnyt jo monesta muustakin ikävästä, miksi en tästäkin!

Raastavaa oli jakaa tämä asia läheisten kanssa, mutta samalla niin voimaannuttavaa. Ihana huomata, että on ihmisiä, joille olen tärkeä, jotka haluavat minua auttaa ja kulkea tätä matkaa kanssani. Samalla huoli siitä, etten kuormita heitä liikaa, etteivät he sairastu mukanani. Erityisesti herkässä iässä olevat tyttäreni 15- ja 18v. joutuvat tässä kovan paikan eteen hekin, miehestä puhumattakaan. Yritän kuitenkin ajatella, että jos minä olen vahva, niin ovat hekin. Päivä kerrallaan yhdessä menemme. Tilanne on vaan hyväksyttävä, kun ei sille mitään voi.  

Aika leikkaavalle lääkärille on ensi perjantaina. Toivottavasti saan heti samalla jo ajan leikkaukseen. Jotenkin toivoisi, että kun asiat nyt vaan lähtisivät vauhdilla rullaamaan, niin tämä painajainen olisi nopeammin ohi. Onneksi työasiat on järjestetty niin, että leikkaus voi tulla ihan milloin vain (kiitos ihanan esimiehen). Ei tarvitse murehtia sitä. Henkisestikin olen mielestäni jo valmis, tuli mitä tuli - ainakin nyt tuntuu siltä.