sunnuntai 13. marraskuuta 2016

That's what dads are for

Tämän päivän lehdessä oli isänpäivään liittyen kyselty ihmisiltä, millainen on heidän mielestään hyvä isä.  Ajatuksia oli monenlaisia. Isän pitää olla läsnä lasten arjessa, puuhailla lasten kanssa lapsille tärkeitä juttuja, toimia esimerkkinä, välittää lapsistaan, kuunnella lasten huolia, osallistua lasten harrastuksiin, muutamia mainitakseni. Samalla aukeamalla todettiin, että tutkimusten mukaan suomalaiset tytöt saavat harvakseltaan kehuja isältään, vaikka tytöille erityisesti olisi tosi tärkeää, että isä hyväksyy ja kehuu.

Tähän liittyen minun on ihan pakko todeta, että minun isäni on kyllä sitten poikkeus ja hieno sellainen. Minä olen aina kokenut, että isä arvostaa minua ja minun tekemisiäni ja hän on sen aina sanonut myös ääneen ja sanoo edelleenkin. Olen kokenut olevani hänelle tärkeä ja tekemäni valinnat,  liittyivätpä sitten aikoinaan harrastuksiin, opintoihin, lasten kasvatukseen tai töihin, ovat aina saaneet hänen hyväksyntänsä. Ei ole tullut vieläkään vastaan sellaista tilannetta, että olisin jäänyt huolineni yksin, vaan aina on isältä löytynyt aikaa kuunnella minun murheita, välillä pienempiä ja välillä sitten ihan valtavia, kuten nämä syöpäsotkut. Olen siis tosi onnekas ja kiitollinen, että juuri minun isäni on se poikkeus, joka vahvistaa säännön ja kehuu ja kannustaa tytärtään avoimesti. Minun isäni on se ihan paras isä! Toivon, että itse pystyn olemaan äitinä yhtä välittävä ja kannustava omille tyttärilleni kuin isäni on ollut minulle. 

Vielä kerran onnea kaikille isille! Toivottavasti muillakin isillä oli yhtä hyvää suklaakakkua kuin meillä :) 


sunnuntai 6. marraskuuta 2016

Jännitystä matkassa - taas

Huomenna on sarjassamme erityisen tärkeä ja samalla jännittävä päivä. Toivottavasti yksi ikävä terveysasia saadaan vihdoin ja viimein pakettiin, siis toivottavasti! Tässä blogissa olen keskittynyt niin täysin rintasyöpäjuttuihin, jotka ovat olleet minulle niin musertavia, että muut terveysmurheet ovat jääneet taka-alalle. Ei ole täällä tullut siis kerrottua, että minulta on viisi vuotta sitten leikattu aivokasvain, hyvänlaatuinen meningeooma eli tarkemmin aivokalvokasvain.  Siihen liittyen minulla on ollut viiden vuoden seuranta, joka on tehty magneetilla. Ja huomenna olisi sitten edessä se vihon viimeinen kuvaus.

Ihan sama tilanne on taas kuin rintasyöpäkontrolleissakin. Kuuntelen itseäni ihan ylitarkasti. Mietin pienimpiäkin oireita, väsymystä, huimausta, päänsärkyjä. Voisivatko ne olla oireita uudesta aivokasvaimesta? Tuskin, mutta mietin silti. Ei sille vaan mitään voi.

En tämän rintasyöpätaipaleen aikana ole pelännyt yhtään leikkausta, sytostaatteja enemmänkin. Syy siihen on nimenomaan tuossa aivoleikkauksessa. Rintaleikkaukset ovat olleet niin pientä siihen verrattuna. Silloin pelkäsin niin paljon, että pää meinasi seota aivan tyystin. Se tunne ennen nukutusta, kun mietit, että heräätkö enää ollenkaan vai heräätkö mahdollisesti vihanneksena, se on on jotain niin pelottavaa, että vastaavaa en ole kokenut. Tai no, korkeintaan tyttären sydänleikkausten yhteydessä, mutta siitä onkin jo aikaa vähän enemmän.

Siispä nyt taas peukut ja varpaat pystyyn, että kuvat on puhtaat, eikä aivoista löydy mitään sinne kuulumatonta!