torstai 29. elokuuta 2013

Helpotuksen huokaus

Viime viikolla kävin labrassa ja ultrassa ja tänään oli sitten totuuden hetki. Ensimmäinen kontrolli. Yritin kovasti jo etukäteen miettiä, mitenkähän mahtaisin reagoida, jos viesti olisikin se, että syöpä on tullut takaisin. Ihan varmasti olisin hajonnut ja tosi pieniksi palasiksi. Kukahan minut olisi siitä saanut koottua... Omia voimia tuskin enää olisi ollut. Ajatuskin siitä, että aloittaisin matkan uudestaan, tuntuu niin puistattavalta, että sen tosi mielellään työntää jonnekin todella kauas.

Koko matkan ajellessani töistä sairaalalle, etsin kaikenlaisia merkkejä siitä, että kaikki on hyvin. Jos pääsen vihreällä aallolla liikennevaloista läpi, jos löydän parkkipaikan sairaalan pihasta, jos pääsen heti sisään ilman odotteluja jne. Ihan hölmöä, mutta jotakin piti keksiä, että pysyisin kasassa. Kaikki merkit näytti hyvältä ja pääsin etuajassa sisäänkin, kun edellinen potilas oli unohtanut tulla. Uskomatonta mutta totta, unohtanut tulla syöpälääkärille!! Siitä huolimatta sydän hakkasi ja kädet oli hikimärät, kun lääkäri alkoi tavata epikriisiäni. Uusi lääkäri, jolle en ollut mitenkään tuttu, joutui lukemaan kaikki alusta asti. Ja minä odotan ja odotan ja odotan ja hermoilen. Tutkin lääkärin ilmeitä ja yritän tulkita niistä jotain. Näyttääkö hän huolestuneelta? Yrittääkö hän miettiä, miten kertoisi minulle huonot uutiset? Niin paljon ehtii ajatella pienessä ajassa!!! Lopulta tulee helpottavat sanat: kaikki on ihan hyvin. Veriarvot on aivan loistavat, eikä syöpäarvo ole yhtään kohollaan. Syöpä ei ole uusinut.

En tiedä putosiko kivi sydämeltäni vaiko kokonainen kallio, niin helpottunut olin. Vain vaivoin sain pidäteltyä itkua lääkärin edessä ja kuunneltua koko tulkinnan. Leikattu rinta vielä tutkittiin, eikä siitäkään löytynyt mitään. Eikä myöskään terveestä rinnasta. Ei siis mistään löytynyt mitään!!! Minä olen terve!!!!!

Tuntui niin mitättömältä valitella yöhikoiluja tai nivelkipuja enää lääkärille, kun on juuri saanut kuulla, että syöpää ei ole. Joka tapauksessa kerroin kaikki oireet ja niihinkin lääkäri jaksoi paneutua. Mutta mitä väliä sillä on, jos herään pää märkänä monta kertaa yössä tai jalat ei aina aamulla oikein kanna? Mitä väliä sillä ihan oikeasti on, kun vaan en sairasta syöpää! Yritän taas niin kovasti muistaa olla kiitollinen jokaisesta terveestä, syövättömästä päivästä. Muita sairauksia ei lasketa!!!

Seuraava kontrolli on vuoden päästä ja siihen asti aion unohtaa syövän ja elää ihan tavallista elämää!!!

maanantai 29. heinäkuuta 2013

Kontrollia odotellessa

Nyt se sitten posti toi taas viestiä sairaalalta. Olisi aika käydä 1-vuotiskontrollissa. Kesä on mennyt niin mukavasti ja nopeasti, etten ole juurikaan ehtinyt syöpäasioita miettiä, mutta nyt ne taas palautuivat mieleen. Kaikki viimekesäiset painajaiset ja koko vuosi hoitoineen. Olen niin kamalan onnellinen, että nyt on nyt eikä viime vuonna samaan aikaan. Ei sitä rumbaa jaksaisi mitenkään, jos tietäisi kaiken, mitä on edessä. Niin hartaasti toivon, että kontrollissa kaikki on ok, eikä mitään poikkeavaa löydy. En todellakaan haluaisi aloittaa taas alusta.

Vointi on ollut oikeinkin hyvä. Mitä nyt kuumat aallot vaivaavat öisin ja nukkuminen on melkoisen surkeaa. Mies ammattilaisena meinasi hoitaa niitä akupunktiolla, mutta ei minun sytoilla myrkytetyt kädet kestäneet edes sitä ensimmäistä piikkiä eli nyt vaan kärsitään hikoiluista. Se on kuitenkin pientä se ja toivottavasti helpottaa sitten joskus.

Nyt yritän keskittyä töiden aloitukseen ja siirtää sairausajatukset sivuun vielä vähäksi aikaa. Palaan niihin sitten, kun kontrolliaika on ja siihen asti elän taas täysillä! (ja toivottavasti sen jälkeenkin .... )

perjantai 24. toukokuuta 2013

Selvisin säikähdyksellä

On ollutkin jo pitkään hyvin hiljaista täällä blogirintamalla. Työ on vienyt paukut, eikä toisaalta ole oikeastaan ollut tähän aiheeseen liittyvää kirjoitettavaakaan. Nyt taas palasin tänne, kun jouduin palaamaan näiden asioiden äärelle. Löysin nimittäin pari viikkoa sitten leikatusta rinnasta uuden patin ja ihan hermoheikkona soittelin oirepolille. Onneksi sellainen on olemassa!!! Ja onneksi sieltä löytyi ihan ymmärtävä hoitaja, jolle ei tarvinnut selitellä omaa hätää, vaan pääsin heti hoitajan vastaanotolle ja sain lähetteen mammografiaan.

En osaa oikein edes kuvailla, mitä kaikkea pyöri päässä näiden parin viikon aikana, kun odotin mammografiaa, niin raastavaa se oli. Mietin jo, että tässä tämä minun elämä sitten oli, jos kerran syöpä iskee heti uudestaan. Mietin miten tytöt ja mies pärjäävät, miten muut läheiset. Yöunet jäi aika vähiin näiden mustien ajatusten kanssa. Samaan aikaan yritin kyllä psyykata itseäni ajattelemaan asiat parhain päin, mutta vaikeaa se oli. En kertonut asiasta kenellekään, vaan ryvin tässä itsesäälissä ja tuskassa ihan yksin. En halunnut, että kukaan muu joutuu huolehtimaan. Enhän tiennyt oliko edes syytä huolestua.

Tiistaina sitten ajelin sairaalalle taas kerran huolesta mykkyrällä. Vaikka kädet ristissä toivoin, että kaikki olisi hyvin, takaraivossa raksutti ilkeä ajatus, entä jos sittenkin... Itku kurkussa kestin kivuliaan kuvauksen ja täristen makasin hoitopöydällä, kun radiologi ultrasi rintani. Odotin pommia ja sellainenhan se olikin, mutta iloinen pommi! Kaikki oli ihan hyvin, patti on vaan leikkauksen jälkeistä arpikudosta ei sen kummempaa. Aivan hurja fiilis iski päälle, en tiennyt itkisinkö vai nauraisinko vai hyppäisinkö lievästi kaljun radiologin kaulaan. Kiittelin hyvistä tuloksista ja täytyy kyllä sanoa, että ainakin tämä kyseinen radiologi osasi muotoilla asian juuri oikealla tavalla. Hän oli sitä mieltä, että kerran sairastettu syöpä on niin iso ja raskas asia henkisesti, että jos yhtään on mitään mieltä painavaa huolta syövän uusiutumisesta, niin ilman muuta kuvataan ja tehdään kaikki, että saadaan potilaalle mielenrauha tavalla tai toisella.

Nyt saan siis rauhassa keskittyä leipomaan ja siivoamaan tyttären yo-juhliin ja siinä samassa hoitelen tietty koulun keväthommat. Ei tunnu missään, vaikka vähän väsyttääkin. Olen vaan niin kiitollinen siitä, että olen todistettavasti terve, että minun elämäni jatkuu ja voin miettiä jopa ensi syksyn työkuvioita ja suunnitella muutenkin elämää eteenpäin. Ei näitä kiitollisuuden ajatuksia voi varmaankaan kukaan muu ymmärtää kuin toinen, joka on kokenut saman.

Niinpä palaan taas normaalielämään ja voipi olla, että blogi jää kesäksi uinumaan. Toivottavasti tällä rintamalla ei nyt tapahdu mitään uutta ennen elokuun kontrollia. Mukavaa ja tervettä kesää kaikille muillekin! Minä ainakin aion nauttia siitä ihan täysillä!!

perjantai 22. maaliskuuta 2013

Nyt juhlitaan!!!!!

Niin se vaan on hoitorumba tullut tiensä päähän. Tänään oli viimeinen sädehoito ja siihen päälle vielä viimeinen lääkärin vastaanotto. Nyt kun taakse päin miettii, aika on kulunut tosi nopeasti. Todellisuudessahan ne pitkät päivät ovat olleet aivan järkyttävän pitkiä ja tuskaisia, mutta onneksi unohtuvat nopeasti.

Tämä fiilis juuri nyt on jotain aivan uskomatonta. Tätä minä olen odottanut puoli vuotta!!! Ja välillä on oikeasti tuntunut siltä, että tämä matka ei lopu koskaan tai että en jaksa loppuun saakka. Tässä nyt kuitenkin ollaan. Rinta on vähän ruskettunut, mutta muuta vaivaa ei sädehoidoista ole ollut ja toivottavasti jälkioireitakaan ei tule. Lääkäri oli sitä mieltä, että tämä on nyt tässä. Minun syöpäni on hoidettu ja voitettu. Yritän niin kovasti uskoa joka sanan.

Töihin palasin jo pari viikkoa sitten ja voin kyllä täydestä sydämestä sanoa, että se kannatti. Moni minulle sanoi, että ei kannata kiirehtiä liian aikaisin töihin. Odota, kun sädehoidot loppuu. Mutta pidin pääni ja aloitin työt. Minulle se sopi, saan pienistä oppilaistani aivan uskomattoman määrän positiivista energiaa ja ennen kaikkea saan unohtaa koko tämän sairauden. Sen verran vilskettä on päivässä. Väsynyt olen päivän päätteeksi, mutta se ei haittaa. Se on vain ihan tavallista väsymystä, ei sen kummempaa. Lähtee ihan hyvin pois lepäilemällä. 

No niin, nyt sitten kaivelen vaan  jääkaapista pirskahtelevaa ja korkkaan hyvän ystävän kanssa. Voin kyllä sanoa ansainneeni joka pisaran!!! Good bye cancer!!!

sunnuntai 3. maaliskuuta 2013

Säteilyä ja töitä

Nyt on sitten sädehoidotkin hyvällä mallilla. Jo kaksi viikkoa on säteilty eikä ainakaan vielä ole mitään iho-oireita tullut. Toivottavasti jatkuu näin hyvin loppuun saakka! Hoidot täällä Jyväskylässä sujuvat tosi hienosti. Pääsen sisään yleensä jopa vähän etuajassa, myöhästymisiä ei ole ollut, eikä parkkisakkoja siis ole tullut :). Varsinainen sädetys kestää vain pari minuuttia, enemmän aikaa kuluu riisumiseen ja pukemiseen ja lampun alle asetteluun. Kaiken kaikkiaan ihan mutkaton operaatio. Siihen kun vielä lisää tosi kivat hoitajat, niin ei todellakaan ole mitään valittamista.

Sitä olen miettinyt, että minullehan tämä sädehoitojakso ei aiheuta mitään ongelmia, eikä siihen kulu tosiaankaan aikaa varttituntia enempää päivässä, kun asun tässä 10 km päässä sädesairaalasta. Toisin on niillä, joilla matka on pidempi. Tuntuu varmaankin aika turhauttavalta tulla joka päivä reilun sadan kilometrin päästä parin minuutin hoitoa varten. Puhumattakaan siitä, miten paljon aikaa kuluu ihan vaan autossa istumiseen. Ei silloin voisi ajatellakaan töihin paluuta, ei yksinkertaisesti ehtisi töihin. Minulla töihin paluu on edessä ensi torstaina ja sädehoidot jatkuu siinä samalla vielä pari viikkoa. Sain hoidot sovittua iltapäiviksi niin, että voin kotimatkalla pyörähtää sairaalan kautta. Matka pitenee ehkä pari kilometriä eli ei rasita minua mitenkään erityisesti.

En oikein tiedä, miten voisin kuvata tätä tunnetta, mikä minulla töihin paluusta on... Olen niin iloinen ja onnellinen, että pääsen taas töihin!!! Kuulostaa varmaan ihan hölmöltä, mutta niin se vaan on. Olen odottanut tätä niin kauan ja jo pari viikkoa olen pikkuhiljaa tehnyt täällä kotona työjuttuja ja käynyt työpaikallakin. Tunnen itseni niin paljon terveemmäksi, kun pääsen taas normaalielämään mukaan. Voin käyttää aikani järkeviin ja mielekkäisiin työhommiin sen sijaan, että miettisin jokaista kolotustani täällä kotona - yksin. Ei yhtään haittaa, vaikka joudun heräämään aamulla aikaisin tai välillä tuomaan töitä kotiin. Ihan sama, kunhan vaan saan elää tervettä tavallista elämää!!!

perjantai 15. helmikuuta 2013

Töihin paluu mielessä

Helsingin reissu meni loistavasti ja nyt olen taas ihan täynnä positiivista energiaa. Thank you dear friend in Helsinki!!! Vointi on siis tosi hyvä, toivottavasti jatkuukin tällaisena. Ensi viikolla olisi tarkoitus jo vähän pyörähtää koululla haistelemassa työtuulia. En ole kuin ihan muutamalle työkaverille kertonut sairaudestani, mutta nyt tuntui jotenkin helpommalta kertoa etukäteen kuin sitten jokaiselle erikseen. Puhumattakaan siitä, että olisin yrittänyt pitää asiaa salassa ja lasketella valkoisia valheita. Siispä väsäsin sähköpostiviestin, jossa kerroin tärkeimmät eli miksi olen ollut pois ja milloin olen palaamassa ja että toivottavasti työskentelevät minun kanssani jatkossakin ihan entiseen tapaan. Mitään säälipisteitä en tuolla viestillä kalastele. Päinvastoin toivoisin, että työkaveritkin osaisivat suhtautua sairauteen jotenkin neutraalisti, niin kuin itsekin teen. Tilanne on se mikä on, eipä se surkuttelemalla miksikään muutu. 

Parisenkymmentä viestiä siis lähti kohti työkavereita. Ja pitkin iltaa olen itkun kanssa lukenut aivan ihania vastauksia heiltä. Jotenkin siinä työntouhussa ei tule huomanneeksikaan, miten hienojen ihmisten kanssa sitä saa tehdä töitä. Nyt tässä tilanteessa sen huomaan, niin sydämellisiä ja kannustavia viestejä olen saanut. Toivottavat minut lämpimästi tervetulleeksi taas työyhteisöön. Voi kun vaan osaisin itsekin olla yhtä huomaavainen toisia kohtaan, kun heillä on vaikeaa. 

Positiivisen energian tankkaus jatkuu huomenna. Vuorossa olisi kiva kahvi- ja elokuvahetki kahden rakkaan ystävän kanssa. Maanantaina onkin sitten paluu arkeen, sädehoidot alkavat. Toivottavasti kaikki sujuu hyvin!

maanantai 11. helmikuuta 2013

Reissulle lähdössä!!

Uskomatonta mutta totta, voin kirjoittaa näin! Toki minun reissuni ei suuntaudu sen pidemmälle kuin Helsinkiin, mutta iso juttu sekin. Ottaen huomioon, että viimeisen 8 kuukauden aikana en ole käynyt mökkiä kauempana (150 km) kertaakaan. En ole matkustanut junalla, lentokoneesta puhumattakaan.  Joulun jälkeen en ole ollut yhtään yötä pois kotoa, en edes mökillä. Elämäni on rajoittunut aika totaalisesti näihin kotinurkkiin, jotka alkaa jo vähän ahdistaa. En ole toki vielä ihan sataprosenttisessa kunnossa, mutta jos aion edes tuon matkan tehdä, on lähdettävä nyt. Ensi viikolla alkaa sädehoidot ja niissä olen sitten kiinni seuraavat viisi viikkoa. Siispä keskiviikkona lähden Helsinkiin tapaamaan ihanaa ystävääni, jota en ole nähnyt moneen kuukauteen!!!!

Sitä ei tässä sairasputken syövereissä oikeastaan edes tule ajatelleeksi, miten eristäytyneenä oikein elän. Päivän kohokohta on tyttöjen ja miehen tulo koulusta ja töistä. Hyvänä päivänä saatan nähdä vielä jonkun ystävänkin, mutta aika usein ihmiskontaktit rajoittuu omaan perheeseen. En pidä itseäni mitenkään yltiösosiaalisena ihmisenä, joka kaipaisi koko ajan ihmisiä ympärilleen, mutta nyt alan tosiaankin kaivata vähän enemmän actionia elämääni. Ihan oikeasti haluaisin jo takaisin oikeaan elämääni, töihin. Vielä se ei ole järkevää, mutta kuukauden päästä toivottavasti jo mahdollista.

Olo on nyt ihan ok, vähän väsynyt kyllä, mutta ok. Voin siis piristää itseäni käymällä lenkillä, kaupassa, elokuvissa ja teatterilippujakin on jo varattu. Työasioitakin olen ajatellut ja ehkäpä jo ensi viikolla pyörähdänkin koululla moikkaamassa oppilaita ja työparia. Tällaiset ihan tavalliset asiat  tuovat sitä paljon kaipaamaani väriä elämään ja vievät ajatukset pois sairaudesta. Niin se vaan on, että ei ole ihmisen hyvä olla yksin.... Mutta nyt printtailemaan junalippuja, Helsinki here I come!!!

tiistai 5. helmikuuta 2013

Ei näy zombeja!

Toipuminen viimeisestä hoidosta on hyvällä mallilla. Tällä kertaa sain (toivottavasti) pitää oman pääni, eikä zombit tunkeneet sinne sekoittamaan ajatuksiani. Aika lailla omat ajatukset on ollut päässä ja päällimmäisenä aivan hurja helpotus siitä, että tämä on nyt tässä. Jokainen toipumispäivä on viimeinen lajissaan. En enää koskaan todellakaan halua kokea tätä. Enkä myöskään halua, että kukaan läheisistäni joutuisi tätä kokemaan. On tämä ollut sellainen matka, joka olisi saanut jäädä tekemättä ja kokematta. Tulevaisuudessa haluan keskittyä aivan toisenlaisiin matkoihin.

Jos olisin viime elokuussa tiennyt, mitä kaikkea on edessä, en tiedä, miten olisin jaksanut. Onneksi en tiennyt, vaan menin ihan rauhassa syöpäputkessa eteenpäin päivä ja hoito kerrallaan. Tavoitteena oli juuri tämä hetki, sytohoitojen päättyminen. Mistä ihmeestä löysinkin voimat selvitä kaikesta, sitä vieläkin ihmettelen. Vasta nyt joulun jälkeen olen huomannut itsessäni väsymisen merkkejä ja positiivinen fiiliskin on vähän saanut kolhuja, mutta vasta nyt.

Sädehoidot alkavat parin viikon päästä, mutta niitä en aio murehtia. Hoitosuunnittelussa viime viikolla nuori, fiksu hoitajani sanoi, ettei aio antaa minulle mitään ohjeita etukäteen. Neuvoo sitten iho-ongelmissa, jos on tarvetta, ei ennemmin. Turha murehtia etukäteen sellaista, mitä ei ehkä tapahdukaan. Aika hienoa filosofiaa alle kolmekymppiseltä hoitajalta. Sopii minulle juuri nyt oikein hyvin. Tulee sitten mitä on tullakseen. Mitään sytostaatteihin läheskään verrattavaa ei kuitenkaan tule, joten en epäile jaksamistani hetkeäkään. Toki toivon, että selviän mahdollisimman vähäisillä vaurioilla.

Olo on nyt vielä väsynyt, heikko ja öklöttävä. Jokainen päivä tästä eteenpäin on kuitenkin parempi kuin eilinen, onneksi!!!! Nyt energiadvd:tä peliin, että saan tämänkin päivän kulutettua. Elämä on ihanaa!!!

perjantai 1. helmikuuta 2013

Saa onnitella!!

Nyt olisi siis juhlan paikka, viimeinen sytohoito on onnistuneesti takana!!! Pitäisi oikeastaan korkata kuohuviinipullo, mutta sattuneista syistä jätän sen odottamaan parempaa hetkeä ihan kirjaimellisesti. Olo on niin helpottunut, että itku pääsi, kun istuin autoon sairaalan pihassa. Mies jo vähän säikähti, että mitäs nyt, pitäisikö hänen tietää jotain. Mutta ei tässä ole mitään muuta kuin tunteet vaan tosi pinnassa ja tällä kertaa ihan iloiset tunteet.

Hoito sujui hyvin, vaikka vieras hoitaja tänään olikin hoitamassa. Uskoi sitten lopulta pienen vakuuttelun jälkeen, että tarvitsen pahoinvointilääkkeet tipan kautta, tabletit ei sovi minulle. Näin tehtiin, vaikka hoitajaraukka joutui nyt sitten tekemään minun kanssa vähän ylitöitä ja vielä perjantaina. Tällä hetkellä kun hoidon loppumisesta on noin tunti, olo on ihan ok. Väsynyt ja vähän heikko, mutta ei okseta - ainakaan vielä. Hyvältä siis näyttää, nyt vaan peukut ja varpaat pystyyn, että tämä olotila jatkuu mahdollisimman pitkään.

torstai 31. tammikuuta 2013

Viimeinen syto!!!

Nyt on labrat kunnossa ja pääsen huomenna viimeiseen CEFiin. En oikein tiedä, mitä ajatella. Samaan aikaan olo on helpottunut, että veriarvot oli korjantuneet, mutta myös ahdistunut, koska tiedän, mitä taas on edessä. Eikä sitä kurjaa oloa auta se, että se on viimeinen kerta. Kurjaa se on silti, ei siitä mihinkään pääse.

Tänään kun soittelin sairaalaan labroista, lupasivat, että huomenna on sitten oikein kunnon dropit pahoinvointia varten. Toivottavasti nyt toimivat paremmin kuin viimeksi. Silloinhan yökin kotona jo samana päivänä. Jotenkin nyt ehkä osaan itsekin varautua tuleviin ällötyksiin paremmin. Tiedän mitä on tulossa ja mikä siihen ehkä vähän auttaa ja suosiolla jätän syömiset parin päivän ajalta vähän vähemmälle. Se ei ole mikään ongelma, koska näläntunnetta ei oikeastaan enää ole ollenkaan. Syön lähinnä siksi, että tiedän, että on pakko syödä, etten mene vielä heikompaan kuntoon. Tosi paljon odotan sitä hetkeä, että maha on taas kunnossa ja voin nauttia syömisestä!! Siinä on kyllä se riski, että minusta kevään mittaan tulee ihan possu. Siitä huolimatta aion kyllä herkutella oikein kunnolla heti, kun vaan siltä tuntuu ja monta kertaa!

Nyt aloitan henkisen keskittymisen huomiseen "urheilusuoritukseen". Kestän, jaksan, selviän - vielä kerran!!

maanantai 28. tammikuuta 2013

Fatiquen kynsissä

Edelleenkin olo on melkoisen väsynyt. Kuvittelin viime viikolla, että parissa päivässä tämä väsymys häviää ja olen taas ennallaan, mutta eipä niin käynytkään. Käviköhän nyt sitten näin hoitorumban lopuksi, että minuunkin iski hoitoväsymys, hienolta nimeltään fatique. Olen tsempannut itsenäni nyt jo puoli vuotta, että jaksaisin loppuun asti, mutta tämä matka on ollut niin pitkä, että nyt taitaa paukut loppua. On pakko vähäksi aikaa hellittää, antaa väsymykselle periksi ja levätä ihan rauhassa. Eipä tässä mitään ihmeitä tapahdu, vaikka täällä kotona kukaan ei siivoaisikaan pariin viikkoon ja ruoaksi syötäisiin pyttipannua ja kaupan pizzaa. Silloin kun ei jaksa mitään, niin sitten ei vaan jaksa. Jos nukuttaa aamulla yhteentoista niin sitten täytyy nukkua, niin kuin tänä aamuna kävi.

Olettaisin, että veriarvot ovat torstaihin mennessä normaalit ja saan sen viimeisen hoidon perjantaina. Vähän hirvittää kyllä tuolta yläkerrasta kuuluva yskiminen. Miehenpuolisko on saanut jonkun pöpön ja yskii ja pärskii melkoisesti. Päätin suosiolla paeta tänne alakertaan nukkumaan. En tiedä onko tästä mitään hyötyä, kaiketi olen jo tartunnan saanut, jos se on tullakseen. Yritän olla murehtimatta sitäkin.

Kaiken kaikkiaan yritän nyt jarrutella päätäni, etten suotta suunnittelisi mitään sen ihmeempää. Asiat menee niin kuin ne menee, en minä niille mitään voi. Jos flunssa iskee niin sitten se iskee tai jos hoidot vielä siirtyy, niin sitten siirtyy. Jos en pystykään töihin vielä hiihtoloman jälkeen, niin sillekään ei voi mitään. Kyllä sekin hetki vielä koittaa, kun olen taas täysin kunnossa ja valmis töihin. Se tapahtuu vaan ennemmin tai sitten myöhemmin, mutta tapahtuu joka tapauksessa. Näin uskon ja toivon hartaasti.

torstai 24. tammikuuta 2013

Viimeinen hoito siirtyi

Eipä mennytkään ihan suunnitelmien mukaan tämä sytoputken lopetus. Valkosoluarvot oli niin huonot tänään, että hoitoa siirrettiin viikolla eteenpäin. Mikä toki tarkoittaa sitä, että ehdin toipua paremmin, mutta myös sitä, että en pääsekään ihan niin nopeasti eroon tästä kidutuksesta, kun olin ajatellut. Harmittaa tosi paljon, mutta eihän sille mitään voi. Tunnen kyllä itsekin, etten ole ihan kunnossa, vaan tolkuttoman väsynyt. Toivotaan, että vointi ja veriarvot viikossa paranee.

torstai 17. tammikuuta 2013

100 päivää sytohoitojen alusta

Siitä päivästä lähtien, kun sain ensimmäisen sytostaattihoitoni, olen pitänyt päiväkirjaa lähinnä lääkkeistä, sivuvaikutuksista ja voinnista näin yleensäkin. Vähän muutakin on toki tullut kirjoiteltua. Olen kirjannut päivämäärät, mutta myös numeroinut päivät alusta asti juoksevilla numeroilla. Lisäksi jokainen sytojakso on saanut omat numeronsa. Näin olen voinut verrata vointiani ja lääkkeitä eri tiputusten jälkeen. Ja nyt tänään tuli sitten vastaan 100. päivä. Se oli se tavoite, joka minulla oli mielessä, kun koko rumba alkoi. Ajattelin, että jaksan kyllä sata päivää, ei se nyt niin paljoa ole. Joka päivä olin kuitenkin lähempänä sitä 100. päivää.

Näin jälkikäteen ajateltuna aika on mennyt nopeasti. Tosi asia on kuitenkin se, että jotkut päivät ovat olleet ihan hurjan pitkiä, loputtomia. Päiviä jolloin olen lähinnä tuijottanut kelloa ja odottanut, että seuraava minuutti vaihtuu. Päiviä, jolloin olen ajatellut, etten enää jaksa, luovutan. Päiviä, jolloin sängystä ylös nouseminen on ollut melkein ylipääsemätön urakka. Päiviä, jolloin olen joutunut pinnistelemään, että saisin edes vähän syötyä. Siis mustan mustia päiviä, niitä zombipäiviä.

Onneksi näitä mustia päiviä on kuitenkin ollut vähemmän kuin valoisia ja melkein terveitä päiviä. Täytyy oikein välillä muistuttaa itseäkin, että äärimmäisen hyvinhän tämä rankka hoitojakso on minulta sujunut. Olen selvinnyt ilman ylimääräisiä sairasteluja ja saanut olla kotona koko ajan. En ole leikkauksen jälkeen tarvinnut sairaalahoitoa. Olen toipunut hoidoista vauhdilla. Olen jaksanut ulkoilla ja jopa kuntoillakin. Ennen kaikkea valoisina päivinä olen tankannut positiivista energiaa, joka on sitten nostanut minut mustien päivien suosta. Siinä suurena apuna on ollut tämä arvokas läheisten joukko, jotka jaksavat minua soitoillansa piristää tai vievät minut lenkille tai kahville. Puhumattakaan omasta perheestä, joka on jaksanut minua katsella päivästä toiseen, vaikka en todellakaan ole aina ollut mitään hehkeää seuraa, päinvastoin. Yksin tämä aika olisi tuntunut paljon paljon pidemmältä, mustia päiviä olisi varmasti ollut enemmän. Siispä halaus ja iso kiitos kaikille piristäjille, juhlia luvassa sitten helmikuussa!!!

maanantai 14. tammikuuta 2013

Vauhdissa taas

Viime viikon surkeudet on taakse jäänyttä elämää ja olen taas melkein täydessä iskussa. Miten sitä onkin niin vaikea siinä surkeudessa uskoa, että se on vain väliaikaista ja menee ohi. Johtunee siitä, että myös psyyke on tosi kovilla näissä hoidoissa. Hoidot ja pahoinvointilääkkeet vaikuttavat myös tähän henkiseen puoleen melkoisen rajusti. Se henkilö, joka oikeasti olen, hukkuu kyllä totaalisesti aina viikoksi. Tilalle tulee se surkea, valittava zombi, joka näkee kaiken tosi mustana, eikä löydä mitään ilon aiheita elämästään. Silloin olen aina valmis luovuttamaan tämän taistelun ja katoamaan sinne zombiavaruuteen kokonaan. Zombiviikon jälkeen onkin sitten ihan ylienerginen olo, kun huomaan, että olen taas oma itseni. Pystyn ajattelemaan positiivisesti ja tekemään muutakin kuin makaamaan sohvalla telkkaria katsellen.

Näiden kokemusten jäljiltä sitä arvostaa aivan eri tavalla ihan tavallista elämää. On tosi hienoa, että voin käydä kaupassa (vaikkakin vasta ruuhka-ajan jälkeen illalla), laittaa ruokaa, käydä lenkillä, seurustella perheen kanssa, puhua puhelimessa järkevästi ym. mitä ei normaalisti tulee edes ajateltua. Mutta niinhän se menee, että vasta kun kadottaa elämästään jotain, osaa sitä sitten arvostaa. Voi kun vaan muistaisin jatkossakin, miten arvokasta ihan jokapäiväinen tavallinen elämä on!!

Nyt sitten vaatteet niskaan ja sauvalenkille!! Vähän reilu viikko taas normaalia eloa, ennen viimeistä zombiviikkoa!!!

torstai 10. tammikuuta 2013

Pikkuhiljaa toivutaan

Huomenna tulee viikko toisesta CEFistä ja täytyy kyllä sanoa, että tämä on ollut pahin viikko koko hoidon aikana. Pahoinvointi on kyllä mennyt ohi, mutta mahavaivat ei hellitä. Taitaa olla ihan romuna mahan limakalvot kauttaaltaan, kun ei tässä auta sen enempää happosalpaajat kuin suojaavat kalvotkaan. Nukkumisesta ei tule mitään eli väsyneenä haamuna haahuilen täällä päivät pitkät. Positiivisiakin asioita onneksi löytyy. Oma pää on tullut taas takaisin ja zombit on pysyneet poissa. Se on kuitenkin se tärkein juttu, millä jaksan taas eteenpäin.

Ihan oikeasti nyt mietityttää ja pelottaakin se viimeinen hoito tosi paljon. Täytyy soitella hoitajille, josko keksisivät lääkärin kanssa minulle jotain uutta apua viimeiselle kerralle. Tätä painajaisviikkoa en mitenkään haluaisi käydä läpi uudestaan.

Onneksi ulkona on kiva pakkassää ja vointi on väsymyksestä huolimatta sen verran reipas, että jaksan lähteä pienelle sauvakävelylle. Ulkona oleminen tekee aina hyvää! Loppuiltapäivän voikin sitten viettää sohvalla Täydellisten naisten seurassa. Onneksi telkkari ja dvd:t on keksitty!!!

maanantai 7. tammikuuta 2013

2. CEFin kidutusta

Nyt on kolmas päivä perjantaisen tiputuksen jälkeen ja olo on kaikin puolin surkea. Öklöttää, enkä pysty syömään ja siksi heikottaa. Jos otan pahoinvointilääkkeen, putoan zombiavaruuteen ja ahdistaviin ajatuksiin ja uniin. Vaikea sanoa, mitä olisi järkevä tehdä. Lähinnä keskityn taas siihen, että minuutit ja tunnit kuluvat ja että tämäkin päivä loppuisi joskus ja huominen olisi hitusen parempi. Nyt ei todellakaan kannata ajatella sitä viimeistä hoitoa. Olkoonkin, että on viimeinen, niin siinä on kyllä kestämistä sittenkin...

Nuorempi tytärkin tuli kesken päivän koulusta huonovointisena. Niinpä pistämme elokuvat pyörimään ja sairastamme yhdessä. Kyllä se tästä taas....

keskiviikko 2. tammikuuta 2013

Uuden vuoden kuulumisia

Hyvää uutta vuotta 2013!
Joululoma mökin melkein nettivapaassa ympäristössä on nyt ohi ja olen taas sivistyksen parissa ja koneen äärellä. Lähdin joululomalle vähän öklöttävän olon kanssa ja pelkäsin, ettei se mene enää ollenkaan ohi. Mutta niin siinä vaan kävi, että kun jouluaatto koitti, oloni oli jo ihan normaali. Väsymyksestä ei tietoakaan, ruoka maittoi entiseen tapaan ja mahakin toimii nyt ilman mitään lääkkeitä. Aivan mainiosti jaksoin juosta sukulaisissa ja kestitä itsekin vieraita. Tämä totaalinen helpotus oloon tuli siis vajaa kaksi viikkoa tiputuksen jälkeen.

Juuri nyt on vähän väsynyt olo, mutta se toivottavasti johtuu alennusmyynneissä juoksemisesta... Huomenna on taas labrassa käynti ja veriarvot katsellaan sitten lääkärin kanssa perjantaiaamuna. Hartaasti toivon, että ovat ihan normaalilla tasolla ja hoito pääsee taas etenemään suunnitellusti. Perjantaisen lääkäritapaamisen jälkeen seuraava lääkärissä käynti on vasta syksyllä 1-vuotiskontrollin yhteydessä. Nyt siis suunnitellaan kuviot sinne asti. Sädehoidot, täsmähoidot, labrat ym. Täytyy yrittää miettiä kaikki mahdolliset mieltä painavat asiat kysyttäväksi perjantaina. Tällä kertaa armas miehenikin lähtee mukaan, kun on vielä lomalla. Hyvä, että on toisetkin korvat mukana kuuntelemassa lääkäriä ja ennen kaikkea ihanaa, että tällä kertaa minulla on oma tukihenkilö mukana. Jokainen sairaalakäynti kun on enemmän tai vähemmän tuskallinen niin henkisesti kuin fyysisestikin.

Niin se vaan menee hassusti, että tässä vaiheessa jo odotan, että tulisi perjantai ja saisin toisen CEFin, vaikka tiedänkin, mitä siitä taas seuraa eli ei mitään kivaa. Kova hinku on vaan saada tämä projekti päätökseen ja siitä hyvästä nyt on taas valmis palaamaan siihen surkeaankin oloon.

Uuden vuoden lupauksia en muuten tänä vuonna tehnyt. Viime vuosi oli sen verran rankka, että mitään radikaalia muutosta elämääni en aio tehdä. Laihduttaakaan ei tänä vuonna tarvitse, kun laihdutuskuuri tuli ihan ilmaiseksi tämän sairauden myötä. En kyllä muille aio suositella Taxotere- ja CEF-laihdutuskuureja, vaikka niillä kyllä ainakin minä olen laihtunut ihan reippaasti. Sen verran voin kuitenkin luvata, että tänä vuonna yritän muistaa olla kiitollinen jokaisesta "terveestä" päivästä. Toivottavasti niitä tulee monta!!