Helpotuksen huokaus

Viime viikolla kävin labrassa ja ultrassa ja tänään oli sitten totuuden hetki. Ensimmäinen kontrolli. Yritin kovasti jo etukäteen miettiä, mitenkähän mahtaisin reagoida, jos viesti olisikin se, että syöpä on tullut takaisin. Ihan varmasti olisin hajonnut ja tosi pieniksi palasiksi. Kukahan minut olisi siitä saanut koottua... Omia voimia tuskin enää olisi ollut. Ajatuskin siitä, että aloittaisin matkan uudestaan, tuntuu niin puistattavalta, että sen tosi mielellään työntää jonnekin todella kauas.

Koko matkan ajellessani töistä sairaalalle, etsin kaikenlaisia merkkejä siitä, että kaikki on hyvin. Jos pääsen vihreällä aallolla liikennevaloista läpi, jos löydän parkkipaikan sairaalan pihasta, jos pääsen heti sisään ilman odotteluja jne. Ihan hölmöä, mutta jotakin piti keksiä, että pysyisin kasassa. Kaikki merkit näytti hyvältä ja pääsin etuajassa sisäänkin, kun edellinen potilas oli unohtanut tulla. Uskomatonta mutta totta, unohtanut tulla syöpälääkärille!! Siitä huolimatta sydän hakkasi ja kädet oli hikimärät, kun lääkäri alkoi tavata epikriisiäni. Uusi lääkäri, jolle en ollut mitenkään tuttu, joutui lukemaan kaikki alusta asti. Ja minä odotan ja odotan ja odotan ja hermoilen. Tutkin lääkärin ilmeitä ja yritän tulkita niistä jotain. Näyttääkö hän huolestuneelta? Yrittääkö hän miettiä, miten kertoisi minulle huonot uutiset? Niin paljon ehtii ajatella pienessä ajassa!!! Lopulta tulee helpottavat sanat: kaikki on ihan hyvin. Veriarvot on aivan loistavat, eikä syöpäarvo ole yhtään kohollaan. Syöpä ei ole uusinut.

En tiedä putosiko kivi sydämeltäni vaiko kokonainen kallio, niin helpottunut olin. Vain vaivoin sain pidäteltyä itkua lääkärin edessä ja kuunneltua koko tulkinnan. Leikattu rinta vielä tutkittiin, eikä siitäkään löytynyt mitään. Eikä myöskään terveestä rinnasta. Ei siis mistään löytynyt mitään!!! Minä olen terve!!!!!

Tuntui niin mitättömältä valitella yöhikoiluja tai nivelkipuja enää lääkärille, kun on juuri saanut kuulla, että syöpää ei ole. Joka tapauksessa kerroin kaikki oireet ja niihinkin lääkäri jaksoi paneutua. Mutta mitä väliä sillä on, jos herään pää märkänä monta kertaa yössä tai jalat ei aina aamulla oikein kanna? Mitä väliä sillä ihan oikeasti on, kun vaan en sairasta syöpää! Yritän taas niin kovasti muistaa olla kiitollinen jokaisesta terveestä, syövättömästä päivästä. Muita sairauksia ei lasketa!!!

Seuraava kontrolli on vuoden päästä ja siihen asti aion unohtaa syövän ja elää ihan tavallista elämää!!!