tiistai 28. huhtikuuta 2015

Myöhästynyt syntymäpäivälahja

Vielä tipahti yksi synttärilahja ja se tuli sairaalassa. Tänään oli nimittäin viimeinen Herceptin-hoito! Itse olin varautunut siihen, että vielä menen yhden kerran kolmen viikon päästä. Siksi olikin niin iloinen yllätys, kun hoitaja ilmoitti, että se oli nyt sitten tässä, ei tarvitse enää tulla. Taaskin on kyllä vähän kaksijakoinen fiilis, toisaalta helpottunut, mutta toisaalta mietityttää, että ihan oikeasti, olisiko tässä nyt kaikki. Voisiko se mitenkään olla mahdollista, että hoidot olisi minun osaltani nyt kokonaan ohi?

Tämä vuoden Herceptin-jakso on toisaalta ollut kevyttä hoitoa verrattuna sytostaatteihin, mutta toisaalta niin kamalan pitkä ja uuvuttava. Vaikka ei ole ollut pahoinvointia, niin tämä uuvuttava väsymyskin on ihan oikeasti alkanut tympiä melkoisesti. Josko nyt alkaisi ihan kunnollinen toipuminen ensin leikkausta varten ja sitten kokonaan. Tähtäimenä olisi kuitenkin olla syksyllä täysin työkuntoinen. Onkohan utopistinen tavoite?!

No jaa, sen näkee sitten. Joka tapauksessa nyt on pakko ottaa vielä yhdet päikkärit, sen verran koville otti tämän päivän hoito. Jos sitten jaksaisin olla hetken hereillä ennen yöunia...


maanantai 27. huhtikuuta 2015

Rouva 50

Niinpä, ei siinä auta mikään, nyt on sitten mittarissa pyöreitä vuosia ihan 50. Yritän tässä kuumeisesti miettiä, että miltä nyt tuntuu. Onko jotenkin erityisen vanha olo, vaiko ihan sama entinen? Pakko tunnustaa, että en kyllä huomaa mitään eroa eiliseen! Itse asiassa on ihan hyvä olla juuri tässä ja nyt. Jos saisin valita, että palaanko takaisin kolmekymppiseksi vai pysynkö viisikymppisenä, niin enpä taitaisi vaihtaa. Ihan jo senkin takia, että en millään jaksaisi enää elää kaikkea ikävää uudestaan. Toki mukana on kivojakin muistoja, mutta aika paljon myös ikäviä. Nyt on hyvä näin.

Millaista sitten on viisikymppisen naisen elämä verrattuna kolmekymppiseen? Koen kyllä olevani PALJON viisaampi ja kokeneempi, elämää nähnyt, voisi sanoa. Kolmekymppisenä olin pienen, vakavasti sairaan lapsen äiti ja huoli lapsesta ajoi kaiken ohi. Aikaa itselle ei juurikaan jäänyt. En muista juurikaan ajatelleeni, mitä  muuta edes olisin halunnut elämältä. Perheen perustaminen ja perheestä huolehtiminen oli silloin se kaiken a ja o. Nyt mietin tekemisiäni todella paljon itsekkäämmin. Mietin ihan oikeasti, mitä minä haluan, mistä minulle tulee hyvä mieli ja ennen kaikkea, mitä jaksan. Toki perhe kulkee mukanani aina ja kaikkialla ja heidänkin hyvinvointinsa on minulle tärkeää, mutta yhtä lailla olen oppinut huolehtimaan myös itsestäni.

Kolmekymppisenä minulla ei käynyt mielessäkään, että voisin itse sairastua vakavasti. En tiedä, miten olisin selvinnyt, jos tämä syöpärumba olisikin ajoittunut siihen. Onneksi niin ei käynyt!

En ajatellut viisikymppisiä enää juhlistaa sen ihmeemmin. Yhdet juhlat on jo juhlittu, kun pidimme miehen kanssa yhteiset satavuotisjuhlat syksyllä. Ensi viikonloppuna keitän kahvit mökillä ihan vaan lähipiirille, mutta se on sitten siinä, muita juhlia ei tule. Tai no, ihan pikkuisen juhlistamme pyöreitä vuosiani vielä rakkaan ystävän kanssa syyslomalla. Lennot Mallorcalle on jo varattu!

Mutta nyt paluu arkeen ja mars labraan! Huomenna ehkä on viimeinen Herceptin, saapi nähdä miten käy. Että sellainen synttäripäivä!

Ihanan orkideakimpun sain mieheltä aamulla! 

maanantai 13. huhtikuuta 2015

Leikkaussali kutsuu taas

Tänään oli taas sairaalapäivä. Olin plastikkakirurgin vastaanotolla suunnittelemassa tulevaa leikkausta. Nykyinen implanttihan on vain väliaikainen, suolavedellä täytetty venytysrinta eli tilalle täytyy vaihtaa oikea silikoni. Samalla saan kuulemma myös rasvaimun vatsamakkaroista, että saadaan implantin reunaan pehmikettä. Onpa hyvä, etten ole sitten kuitenkaan vielä innostunut laihduttamaan, niin on mistä ottaa! Voisi ottaa vaikka vähän reilumminkin, ei haittaisi yhtään! Toisen rinnan kohotusta mietittiin myös, mutta päätettiin jättää tekemättä. Kirurgi oli sitä mieltä, että suht samanlaiset rinnat saa aikaiseksi ilman kohotustakin. Hyvä niin, sillä mitä vähemmän leikellään, sen nopeammin toivun, toivottavasti.

Leikkauspäivä on toukokuun viimeisellä viikolla eli ehdin olla melkein koko toukokuun töissä. Sairauslomaa ei tarvitse ottaa kuin neljä päivää ja se on taas talouden kannalta hyvä juttu. Muuten en oikein tiedä, mitä ajattelisin leikkauksesta. Ensimmäistä kertaa olen menossa rintaleikkaukseen niin, että ei ole syöpäkasvaimia etukäteen tiedossa ja toivottavasti niitä ei leikkauksessakaan löydy. Leikkaus on siis pienin tähänastisista ja toipuminen pitäisi olla suht nopeaa. Siitä huolimatta olo on jotenkin surkea, taas mennään. Kolmas tai oikeastaan neljäs leikkaus reilun vuoden sisään, jos laskimoportin laittokin lasketaan. Siinä on ihan reilusti yhdelle ihmiselle kestettävää ja vähän liikaakin, jos minulta kysytään. Voisi tämä leikkausrumba nyt jo riittää. En vaan mitenkään saa itseäni uskomaan, että tämä voisi olla viimeinen leikkaus. En uskalla ajatella niin.

Onneksi viikonloppu oli yhtä juhlaa ja postiivista energiaa. Olin Helsingissä rakkaan ystävän luona ja voimaannuin oikein urakalla. Syötiin hyvin, shoppailtiin ja käytiinpä jopa Tornissa päivädrinksuilla. Nyt taas jaksaa  vaikka vielä yhden rintaleikkauksen!




keskiviikko 1. huhtikuuta 2015

Oma koti kullan kallis tai sitten ei

Alkuvikko sujui kuntoilun merkeissä Tahkolla. Tarkoitus oli hiihtää, mutta sääolosuhteet pakottivat muuttamaan suunnitelmia. Niinpä kävelin, kävin kuntosalilla ja keilasin, kun taivaalta tuli vettä ja räntää. Kiva reissu joka tapauksessa.

Mies jäi vielä Tahkolle, mutta minä jouduin tulemaan tänään jo töihin. Täällä odottikin sitten asunnon puunausurakka. Asuntomme annettiin viime viikolla välittäjälle myyntiin ja huomenna tulee ammattikuvaaja ottamaan esittelykuvat. Asunto pitäisi nyt sitten saada "steriiliin" kuntoon huomiseksi. Kaikki henkilökohtaiset tavarat pois näkyviltä ja niitähän riittää... Teen tämän siivousurakan kyllä ihan mielelläni, jos se vaan yhtään edesauttaisi, että kaupat syntyisivät nopeasti ja pääsisimme etsimään uutta kotia.

Joku saattaa miettiä, että kaiken tämän sairausrumban keskellä ei ole mitään järkeä alkaa vielä raskaaseen asunnonvaihtoprojektiin. Ei kai siinä järkeä olekaan, pakko myöntää. Toki meidän tilanne on sellainen, että vanhempi tytär on jo lentänyt pesästä ja nuorempikin on jo lukiossa. Meitä ei pidättele enää mikään täällä kaupunkilähiössä, 10 km päässä keskustasta. Kenenkään työt tai koulut ei ole enää täällä. Yksi iso syy muuttointoon on kuitenkin myös minun korvien välissä. Eihän toki ole tämän asunnon syy, että minä olen sairastanut niin paljon, mutta valitettavasti viimeinen kymmenen vuotta tässä asunnossa on auttamatta ollut yhtä sairastamista. Nämä seinät kerta kaikkiaan kaatuvat minun päälleni ja ahdistavat minua. Niin monet itkut olen täällä itkenyt ja melkein jo hautajaisetkin suunnitellut. Ne ovat niin ahdistavia muistoja, että kaikki iloiset ja hyvät muistot, joita on myöskin paljon, hautautuvat sinne alle. Tuntuu siltä, että minun on pakko päästä täältä pois, muuten ei voi terve elämä alkaa, muuten tämä tauti ei jätä minua rauhaan. Eihän se toki niin ole, mutta se tunne on vaan niin vahva, että tämä on nyt tehtävä. Onnistuu sitten tai ei, sen näkee tässä kevään kuluessa. Onneksi muukin perhe on pikkuhiljaa kallistunut muuton kannalle, ettei tämä nyt sentään ole vain minun jääräpäisyyttäni. En toki väkisin perheeltäni ole kotia viemässä.

Mielenkiintoista oli huomata, että yksi toinenkin rintasyöpäblogisti oli kirjoittanut tästä aiheesta ja melkeinpä täsmälleen minun ajatuksiani. En ole siis ainoa rintasyöpäpotilas, jolle koti ei olekaan enää koti, vaan melkeinpä vankila.

Siinäpä taas oli paatosta kerrassaan ja sitten vessan pesuun....

Mukavaa pääsiäistä!!