torstai 26. helmikuuta 2015

Byrokratian rattaissa osa 2

Nyt se sitten vihdoin ja viimein tapahtui. Se, mitä olen odottanut jo kaksi pitkää kuukautta. Viime viikolla se jo kertaalleen peruttiin, mutta "pienen" ärisemisen jälkeen sain uuden, päivystyssellaisen. Kela on ilmoittanut, ettei hyväksy osasairauspäivärahahakemustani ilman sitä eli vaihtoehtoja ei ole. Joko arvaatte, mistä on kysymys? No tietenkin työterveyslääkärin vastaanotosta! Edelleenkin hämmästelin, että työterveydessä on kuulemma niin paljon ruuhkaa, ettei aikaa saa kuin kuukauden päähän. Tälläkään reissulla en nähnyt ketään muuta potilasta koko isossa aulassa. Mitä ihmettä henkilökunta oikein tekee?

No, joka tapauksessa tällä kertaa kohtelu oli oikein asiallista ja jopa miellyttävää. Kokenut lääkäri kyseli tarkasti vaivoistani ja lupasi laittaa lausunnon postiin heti loppuviikosta. Siinä vaiheessa hermostuin taas ja selitin, että tarvitsen lausunnon nyt heti, ennemmin ei Kela tee päätöstä. Onneksi sain tällä kertaa ymmärtävää kohtelua ja lupauksen, että lausunto on valmiina ajanvarauksessa seuraavana päivänä ja uskokaa tai älkää, se myös oli silloin valmiina!! Kiikutin sen ihan omin pikkukätösin Kelan tiskille ja katsoin vierestä, kun virkailija leimasi sen saapuneeksi. Nyt ei enää mikään voi mennä pieleen, eihän?? Osasairauspäivärahakausi alkaa siis maanantaina eli vähän viime tippaan tämä jäi, vaikka asian valmistelu alkoi heti joulun jälkeen. Tälläista tämä on, suomalaista byrokratiaa parhaimmillaan tai pahimmillaan :)

Nyt unohdan taas paperisodan ja keskityn lomailemaan. Tällä hetkellä istun junassa matkalla Helsinkiin, illalla siirryn Turkuun, missä olisi edessä vanhemman tyttären muutto ihanaan yksiöön. Ylioppilaskylä saa nyt jäädä taakse ja Tavasti odottaa. Olen niin iloinen hänen puolestaan!

Nuoremman tyttären kanssa käytiin eilen kivassa aamupalapaikassa, Kansantarinassa. Siellä saa hotelliaamupalan ilman hotellia eikä maksa paljoa! Taidan ottaa tavaksi käydä täällä kerran viikossa, sen verran mukava avaus päivälle!


sunnuntai 15. helmikuuta 2015

Ystävyydestä

Eilinen ystävänpäivä laittoi minutkin miettimään, mitä se ystävyys oikein on, kuka ihan oikeasti on minun ystäväni. Jos kriteerinä on se, kelle kerron omista asioistani eniten, niin paras ystäväni on ehdottomasti psyk.polin hoitajani, jolta en salaa mitään, vaan kerron ne kaikkein tuskaisimmatkin ajatukset. Mutta hän tekee sitä kuuntelua työkseen eli ei ehkä voi sanoa, että hän olisi varsinaisesti ystäväni.  Hyvänä kakkosena tulee oma tukihenkilöni, joka myös saa niskaansa aikamoisen lastin asioitani, kun tapaamme. Hänen kanssa on tätä keskustelua käyty ja todettu, että ei enää voi puhua tukihenkilösuhteesta, vaan ihan oikeasti meistä on tullut kuluneen vuoden aikana erittäin hyviä ystäviä. Kuuntelemme tasapuolisesti toinen toistemme suruja ja iloja. Tosi ihana juttu vielä tällä iällä saada uusia ystäviä!

Tämä sairastaminen on muuttanut joitakin ystävyyssuhteitani. Toisia vaan parantanut ja lähentänyt entisestään, mutta toisia viilentänyt. Kaikille ei ole ilmeisesti niin helppoa seurustella syöpäpotilaan kanssa, vaikka itse en koe muuttuneeni ystävänä millään lailla, enkä mielestäni myöskään mitenkään erityisesti välitä keskustella  terveiden ystävieni kanssa sairausasioista ja niin kuormittaa heitä murheillani. Siitä huolimatta muutamia ystävyyssuhteita on tässä parin vuoden aikana jäänyt vähän katkolle ja se tuntuu ikävältä, vaikka toisaalta ymmärränkin, miksi niin on käynyt. Onneksi edelleenkin ympärilläni on ihania ihmisiä, joille olen sama ihminen kuin aina ennenkin ja jotka haluavat edelleenkin viettää kanssani aikaa riippumatta siitä, olenko sairas vai terve. Ilman tätä läheisjoukkoa elämäni olisi NIIN paljon kurjempaa!

Voiko muuten omat vanhemmat olla myös ystäviä? Sanoisin että voivat ja ilmeisesti ainakin omat vanhempani ovat samaa mieltä, koska kävivät minua tervehtimässä eilen näin ihanan ystävänpäiväkukkakimpun kanssa! Kiitos! <3


torstai 12. helmikuuta 2015

Byrokratian rattaissa

Tämä viikko on kulunut melko lailla totaalisesti kevään ja syksyn työkuvioita pohtiessa. Viime viikolla kävin vihdoin ja viimein työterveydessä näyttäytymässä. Lääkärin puheille en toki päässyt, vaan minua puhutti työterveyshoitaja, joka antoi ymmärtää, että ihan turhaan mietin mitään työkuvioita. Parempi vaan jäädä heti eläkkeelle, kun kohta kuitenkin kuolen pois. Tai näin minä hänen puheensa tulkitsin ja arvaatte varmaan, että tuntui melkoisen pahalta. Yritin kuitenkin sitkeästi kysellä erilaisista vaihtoehdoista syksyä ajatellen, mutta hänellä ei ollut asiasta oikein mitään sanottavaa. Neuvoi vaan soittamaan kaupungin kuntoutusasioista vastaavalle henkilölle. Ei kuulemma kuulu hänelle... Mikähän sitten mahtaa kuulua?

Ei toki riitä, että kerroin tarinani kaikessa surkeudessaan hoitajalle, vaan sama pitää toistaa vielä kolmen viikon päästä lääkärillekin, joka hänkään ei varmaankaan osaa minua mitenkään tässä asiassa auttaa. Olisin tarvinnut b-lausunnon Kelaa varten heti, mutta ei onnistunut sekään. Työterveydestä saisin sen vasta silloin kolmen viikon päästä, kun osasairauspäivärahakauden pitäisi olla jo menossa. Herää siis oikeasti kysymys, mitä ihmeen hyötyä työterveydestä minulle oikein on? Joka tapauksessa vaaditaan, että työterveys on mukana tässä työllistymisprosessissa, vaikka siitä ei mitään apua olisikaan.

Luojan kiitos omassa syöpäsairaalassa asiat hoituu. Yksi puhelinsoitto ja b-lausunto oli matkalla Kelaan. Lisäsairauslomakin hoituu puhelinsoitolla, jos ei päätös Kelalta tule parissa viikossa. Mitä tekisinkään, jos en tarvittavia lappuja saisi sairaalalta?

No nyt on sitten hakemus tehty ja sitten vaan odotellaan, että Kela tekee päätöksen, toivottavasti myönteisen. Samaan syssyyn joudun miettimään jo ensi syksyä, vaikka ei olekaan mitään tietoa, missä kunnossa mahdan olla. Ehkä täydessä työkunnossa, ehkä taas leikkauspöydällä tai jotain siltä väliltä. Mahdoton sanoa. Siitä huolimatta nyt jo täytyy varautua siihenkin, etten pystykään täysipäiväiseen työhön. Silloin joudunkääntymään Kevan puoleen, joka voi myöntää minulle osatyökyvyttömyyseläkkeen. Sitä varten tarvitaan taas monenlaista lausuntoa ja palaveria ja ennen kaikkea työpaikalta suunnitelma, miten voisin työni osittaa. Siinäpä sitä riittääkin mietittävää. Hakemuksen käsittelyyn menee kuulemma 2-3 kuukautta eli huhtikuussa viimeistään pitäisi olla jotain tietoa tulevasta ja silloin pitäisi olla myös kaikki työterveyden palaverit käytynä. Huh, huh, siinäpä sitä riittää mietittävää.

Huomenna kuitenkin unohdan taas kaikki nämä kuviot. On nuorimmaiseni prinsessapäivä, wanhojen tanssit. Puvun paljetit on ommeltu, kynnet laitettu, ripset tuuhennettu, aamulla kampaus ja meikki ja sitten menoksi.


sunnuntai 1. helmikuuta 2015

Social life

Monenlaista on taas tapahtunut lähipäivinä. Keskiviikkona oli hoidot ja tapasin myös lääkärin. Tällä kertaa paikalla oli se minun oma, paras lääkäri. Keskustelimme jatkosta ja hän oli valmis kirjoittamaan minulla B-lausunnon kevättä varten, että voin tehdä töitä osa-aikaisena. Puhuimme myös jo ensi syksystä ja mahdollisuudesta hakea osa-aikaeläkettä Kevalta. Siihenkin saan tarvittavat lausunnot, jos siihen ratkaisuun päädyn. Tällä hetkellä olen ihan päästäni pyörällä, enkä tiedä yhtään, mikä olisi viisasta. No, onneksi sitä ei tarvitse päättää ihan heti. Joka tapauksessa Herceptin-hoidot päättyvät toukokuussa eli periaatteessa minun pitäisi olla työkunnossa syksyllä, siis periaatteessa...

Keskiviikkoilta menikin nukkuessa ja torstaiaamupäiväkin. Olen huomannut, että mitä pidemmälle tämä hoitoputki menee, sitä väsyneempi olen hoitojen jälkeen. Varaan suosiolla pari päivää ihan vaan torkkumiseen. Torstai-iltana olin kuitenkin taas jo vauhdissa ja lähdin kahville ja elokuviin ystävä-tukihenkilöni kanssa. Purin taas omaa epävarmuuttani tulevaan ja sain tsemppiä ja vahvistusta sille, että elämä voisi jopa palailla pikkuhiljaa ennalleen. On se vaan uskomatonta, miten paljon helpottaa, kun voi puhua asioista kaunistelematta. Elokuva oli suomalaista hömppää: Viikossa aikuiseksi. Ihan harmitonta hupailua, joka sopi tähän saumaan oikein hyvin. Toki elokuvaankin oli saatu tungettua pieni rintasyöpätapaus, joka onneksi jäi hyvin pieneen osaan.

Perjantaina oli vuorossa toinen syöpäystäväni, jonka kanssa tapasimme aamupalan merkeissä kahvila Muistossa. Ihailen niin kovin hänen energisyyttään. Voi kun minäkin olisin 7-kymppisenä yhtä tarmokas! Häneltäkin sain arvokkaita neuvoja kuunnella ensin itseäni ja miettiä vasta sitten töitä. Se syyllisyys, mitä tunnen jatkuvista poissaoloistani töissä joutaisi jo romukoppaan. En minä tätä tautia ole itselleni tilannut, ei kukaan minulta ole kysynyt, haluaisinko alkaa rintasyöpäpotilaaksi. Eli en siis mitenkään voi olla syyllinen siihen, että oppilaani ovat taas sijaisen hoivissa. No, joka tapauksessa loistava aamupala ja loistavaa seuraa, kiitos!!

Perjantai-illalle oli oma rakas ukkokulta järkännyt minulle teatteri-illan: Yksi lensi yli käenpesän. Hyvä ja koskettava esitys sai miettimään myös mielen sairauksia. Aikoinani kilpirauhasen vajaatoiminnan alkuvaiheissa kipuillessani sain minäkin siitä maistiaisia, miltä tuntuu, kun ei vaan jaksa mitenkään olla. Tuntuu, että koko elämä on yhtä tuskaa. Toki sytostaattien aikana vähän vastaavia fiiliksiä oli, mutta ne oli helpompi kestää, kun tiesi, mistä ne johtuvat ja että menevät viikossa ohi. Juuri nyt tällä hetkellä koen olevani henkisesti aika vahva.

Lauantaina saimme ihania vieraita iltakahville. Serkkuni, hänen miehensä ja kummityttömme poikaystävänsä ja siskonsa kanssa tulivat meidän iloksemme. Voi sitä ihanaa pulputusta ja elämäniloa, mikä näistä nuorista yhdessä oman kuopuksemme kanssa kumpusi! Ja mikä ihaninta, ei tarvinnut edes sivuta mitään typeriä sairausasioita. Tapaamme sen verran harvakseltaan, etten ole heille vuodattanut näitä sairauskertomuksiani ollenkaan. Ihan tietoinen valinta minulta, etten ole avautunut näistä asioista ihan kaikille. Minusta on hyvä, että on ihmisiä, joiden kanssa voin olla niin kuin aina ennenkin. Ehkä kerron sitten joskus, jos tulee sopiva paikka. Mutta vähän oudolta kahvipöytäkeskustelun avaukselta tuntuisi sanoa, että niin, minulla on muuten rintasyöpä...

Tänään sitten saapuu se paras vieras. Esikoinen tulee Turusta parin päivän visiitille kotiin. On luvannut esitellä opinahjoaan lähiseudun lukioissa ja samalla mainostaa valmennuskurssia, jota on järkkäilemässä. Siitä hyvästä mekin saamme nauttia hänen seurastaan pitkästä aikaa. Luvassa olisi ainakin kirpparipöydän laittoa ja aamupalabrunssia kaupungilla :)