Ystävyydestä

Eilinen ystävänpäivä laittoi minutkin miettimään, mitä se ystävyys oikein on, kuka ihan oikeasti on minun ystäväni. Jos kriteerinä on se, kelle kerron omista asioistani eniten, niin paras ystäväni on ehdottomasti psyk.polin hoitajani, jolta en salaa mitään, vaan kerron ne kaikkein tuskaisimmatkin ajatukset. Mutta hän tekee sitä kuuntelua työkseen eli ei ehkä voi sanoa, että hän olisi varsinaisesti ystäväni.  Hyvänä kakkosena tulee oma tukihenkilöni, joka myös saa niskaansa aikamoisen lastin asioitani, kun tapaamme. Hänen kanssa on tätä keskustelua käyty ja todettu, että ei enää voi puhua tukihenkilösuhteesta, vaan ihan oikeasti meistä on tullut kuluneen vuoden aikana erittäin hyviä ystäviä. Kuuntelemme tasapuolisesti toinen toistemme suruja ja iloja. Tosi ihana juttu vielä tällä iällä saada uusia ystäviä!

Tämä sairastaminen on muuttanut joitakin ystävyyssuhteitani. Toisia vaan parantanut ja lähentänyt entisestään, mutta toisia viilentänyt. Kaikille ei ole ilmeisesti niin helppoa seurustella syöpäpotilaan kanssa, vaikka itse en koe muuttuneeni ystävänä millään lailla, enkä mielestäni myöskään mitenkään erityisesti välitä keskustella  terveiden ystävieni kanssa sairausasioista ja niin kuormittaa heitä murheillani. Siitä huolimatta muutamia ystävyyssuhteita on tässä parin vuoden aikana jäänyt vähän katkolle ja se tuntuu ikävältä, vaikka toisaalta ymmärränkin, miksi niin on käynyt. Onneksi edelleenkin ympärilläni on ihania ihmisiä, joille olen sama ihminen kuin aina ennenkin ja jotka haluavat edelleenkin viettää kanssani aikaa riippumatta siitä, olenko sairas vai terve. Ilman tätä läheisjoukkoa elämäni olisi NIIN paljon kurjempaa!

Voiko muuten omat vanhemmat olla myös ystäviä? Sanoisin että voivat ja ilmeisesti ainakin omat vanhempani ovat samaa mieltä, koska kävivät minua tervehtimässä eilen näin ihanan ystävänpäiväkukkakimpun kanssa! Kiitos! <3