sunnuntai 30. maaliskuuta 2014

Rippijuhlissa

Kyllä vaan, luitte ihan oikein. Olin tänään rippijuhlissa, leikkauksesta aikaa vähän reilu viikko! Olenkohan vähän päästäni vialla?!! Alunperin ajattelin, etten mitenkään voi lähteä. Kainalon seutu on vielä ihan turvoksissa, enkä voi laskea kättä alas. Mutta sitten mietin, että mitäs eroa siinä on, istunko kotisohvalla, vaiko jollakin muulla sohvalla. Tyynyjä löytyy jokaiselta sohvalta sen verran, että yhden käden saa tuettua. Niinpä lähdin miehen ja tyttären matkaan kummipojan veljen rippijuhliin 100 km:n päähän. En tokikaan kirkkoon, mutta perheen kotiin.

Ja olipa ihan hyvä ratkaisu, että lähdin. Ensinnäkin kummipojan perhe oli kovasti iloinen, että jaksoin tulla ja ennen kaikkea minä itse sain kokea olevani taas ihan tavallinen ihminen, enkä ollenkaan sairas. Olin juhlavaatteissa, hiukset laitettuna ja meikattuna. Jaksoin ihan hyvin seurustella sen pari tuntia tuttujen ihmisten kanssa. Söin ja join mahani pullolleen, enkä usko, että minusta päälle päin kukaan huomasi, että olen viikko sitten ollut vielä sairaalassa.

Olen nyt niin paljon täällä kotona neljän seinän sisällä ja aika paljon yksin, että nämä seinät tuntuu välillä ihan kaatuvan päälle. Siksi kannattaa tarttua kaikkiin tilaisuuksiin päästä täältä vähän pois, ihmisten ilmoille, aina kun vain suinkin jaksan. Täällä kotona olen koko ajan sairas, en pääse ajatuksiani karkuun, mutta muualla, vaikka sitten rippijuhlissa saan edes hetkellisesti leikkiä, että kaikki on hyvin. Sitten taas jaksan täällä kotonakin paremmin.


lauantai 29. maaliskuuta 2014

Kahvittelua



Jo ennen leikkausta tein itselleni lupauksen, että jokaisella sairauslomaviikolla käyn kahvilla tai minun tapauksessani teellä jossakin kivassa kahvilassa kivassa seurassa.  Aloitin tradition jo leikkausviikolla ja silloin seurana oli vanhempi tyttäristäni. Herkuttelun kohteena silloin oli kuppikakut, kuvat jäi valitettavasti ottamatta, sen verran vauhdilla katosivat lautasilta.

Tänään pääsin leikkauksen jälkeen ekaa kertaa kaupungille ja turvallisessa seurassa, oman ukko-kultani kanssa. Ja kahville mentiin totta kai!  Minä herkuttelin tällä kertaa  kuningatarpiirakalla ja vanilliinikastikkeella karpalokinuski-teen kanssa. Oli kerrassaan ihanaa!

Nämä herkutteluhetket kuuluvat projektiini tee-kaikkea-sellaista-mistä-nautit. Vaikka muutama kilo tässä tarttuisi matkaan, niin eipä haittaa.  Vastapainona yritän kyllä sitten huolehtia päivittäisestä liikunnastakin.

Siispä herkuttelu kunniaan!

torstai 27. maaliskuuta 2014

Onneksi on nyt...

... eikä viime viikolla samaan aikaan. Silloin makasin vielä leikkauspöydällä nukutettuna ja edessä oli monta tuskaista hetkeä. Onneksi sitä ei siinä vaiheessa muista enää, kun on leikkaukseen menossa, miten hurja prosessi se onkaan. Minulla edellisestä leikkauksesta on vain se puolitoista vuotta ja silti olin aika autuasti unohtanut, miltä tuntuu herätä leikkauksen jälkeen heräämössä. Suuta kuivaa ja olo on samaan aikaan väsynyt ja levoton kaikista lääkkeistä, mitä työnnetään tipan kautta sisään. Alkuhetket osastolla ovat avuttomia. Ei voi tehdä mitään muuta kuin maata sängyssä ja odottaa, että aika kuluu. Siinä olen kyllä nykyään jo aika hyvä, siis odottamaan vaan, että aika kuluu ja sitten on taas parempi olo.

Sehän tässä syöpäputkessa taas on se armollisuus ja se mikä kantaa eteenpäin, että nytkin tiedän, että jokainen eletty hetki vie minua parempaan kuntoon. Toipuminen edistyy hetki hetkeltä. Siispä teen kaikkeni, että aika kuluisi nyt mahdollisimman nopeasti ja mukavasti. Rytmitän päivää: aamupala, lukuhetki, nettipäivitykset, ulkoilu, päivätee, telkkari, perhe kotiin, ruoka jne. Ja näistä pyrin pitämään kiinni, enkä jää sängyn pohjalle notkumaan mihinkään surkeisiin ajatuksiin. Mahdollisimman paljon vaan touhua, jaksamisen puitteissa toki! Ensi viikolla olen varmaankin jo siinä kunnossa, että bussiajelut kaupunkiin ja kahvittelut ystävien kanssa tuovat lisäsisältöä päiviin.

Nyt on ohjelmassa ulkoilua, siis reippailemaan auringon paisteeseen!

tiistai 25. maaliskuuta 2014

Paras paikka

Niin se vaan on, että itsestään selviä asioita osaa arvostaa kunnolla vasta sitten, kun ne otetaan pois, vaikka vähäksikin aikaa. Harvemmin tulee ajateltua, että onpa ihana, kun minulla on koti, paikka, jossa asua ja olla ihan niin kuin haluan. Voin syödä ja nukkua silloin kun haluan, eikä kukaan mittaa kuumetta aamulla kuudelta tai piikitä lääkkeitä kesken unien. Viiden päivän sairaalareissun jälkeen oli niin ihana tulla kotiin, että itku pääsi jo ovella. Täällä minun on hyvä olla ja toivun varmasti nopeammin kuin sairaalassa. Tämä on se minun paras paikka juuri nyt.

En voi kyllä edelleenkään valittaa oman sairaalanikaan hoidosta. Kyllä varmasti sain parasta mahdollista hoitoa. Leikkaava lääkäri teki parhaansa, että sain uuden hienon rinnan silikonista ja selän ld-kielekkeestä. Hoitajat puolestaan huolehtivat, että haava pysyi kunnossa ja lääkitys pelasi ja ennen kaikkea jaksoivat jutella minun kanssani kaikkea muutakin, kuin sairauteen liittyvää. Sekin on tosi tärkeää. Eli tyytyväinen olen hoitooni, mutta mieluuummin olen kuitenkin kotona!!

Nyt lenkille, postilaatikolle ja takaisin, siitä se alkaa, kuntoutuminen! :)

sunnuntai 23. maaliskuuta 2014

Sairaalassa sairaana

Leikkaus on nyt sitten onnellisesti ohi ja kulutan aikaani täällä sairaalassa vielä huomiseen asti. Kaikki on sujunut ihan suunnitellusti, vaikka joudunkin olemaan osastolla neljä yötä aiemmin ajatellun kahden sijaan. Leikkauslääkäri haluaa itse varmistaa, että olen kotiutuskunnossa huomenna. Hyvä niin!  Kipuja ei ole, mutta yksi dreeniletku juoksee vielä kyljessä. Toivottavasti saan senkin huomenna pois.

Tylsäähän tämä makoilu alkaa olla. Enää ei jaksa nukkua koko ajan, mutta muuta oleskelupaikkaa ei oikein ole kuin tämä sänky. Onneksi joka päivä olen saanut vieraita piristykseksi. Tänäänkin iltapäivällä tulevat hyvät ystävät moikkaamaan. Onhan minulla huonekaverikin, mutta rouva 87 v:n kanssa keskustelu on vähän hankalaa, kun kuulokoje on jäänyt kotiin.... :)

No, enköhän vielä yhden yön saa täällä kulumaan, sitten kyllä riittää. Ihan hyvin pärjäilen kotonakin näiden vaivojen kanssa, jos en jopa paremmin. Nyt lenkki kutsuu, jaksaisinkohan kiertää jo osaston ympäri....


lauantai 8. maaliskuuta 2014

Monenlaisia ajatuksia

Leikkauspäivä lähenee, vaikka kuinka yritän sitä ajatuksissani siirtää. Pakko myöntää, että viime kerralla se menikin helposti, kun odotusaika ei ollut viikkoakaan. Tämä kuukausi tuntuu kiduttavan pitkältä ajalta. Ajatukset harhailevat laidasta toiseen. Välillä on ihan luottavainen olo, että kaikki sujuu hyvin ja välillä taas tuntuu, että hajoan aivan palasiksi tämän ahdistuksen alle. Leikkaus sinänsä ei pelota, enemmänkin se, mitä sen myötä sitten mahtaakaan paljastua.

Kaivelen käyttööni konsteja, jotka auttoivat viimeksi minua jaksamaan. Yksi niistä on eläminen tässä hetkessä. Juuri nyt minulla on ihan hyvä olla. Ei satu mihinkään, eikä tarvitse tehdä mitään, mitä en halua. Olen läheisteni seurassa ja he haluavat minulle vain ja ainoastaan kaikkea hyvää. Yritän elää juuri tässä tunteessa, en ajattele yhtään sen pidemmälle. Kuullostaa varmaan tosi yksinkertaiselta, mutta se on kaikkea muuta. Niin helposti hairahdun niihin sairausajatuksiin. Entäs jos käy niin tai näin. Niin turhaa ja kuluttavaa!!! Joudun todellakin pinnistelelmään ihan äärimmilleni, että pysyisin niistä pois. Varsinkin aamuyön tunnit, kun uni ei tule silmään, ovat pitkiä ja raastavia. Luen kirjoja ja lehtiä. Katson iPadiltä kaikkia mahdollisia sarjoja, mitä on jäänyt katsomatta. Suunnittelen kesän lomamatkaa, asunnonvaihtoa, työjuttuja ja välillä sitten ilokseni nukahdan uudestaan. Todella harvoin näen unia sairausasioista - onneksi.

Toinen konsti on keskittyä kaikkeen positiiviseen. Teen sellaisia asioita, mistä minulle tulee hyvä mieli. Käyn teatterissa, elokuvissa, ravintolassa syömässä, ranskan tunneilla ja tietysti töissä!! Tapaan vain niitä ihmisiä, jotka oikeasti välittävät minusta, välttelen negatiivisia, ikäviä ihmisiä ja keskustelua heidän kanssaan. Surukseni on pakko myöntää, että hyvinkin lähellä on niitäkin, joille tämä minun sairaus on jotenkin vain ärsyttävä ja jopa itsekäs juttu. Ihan kuin olisin tämän vapaaehtoisesti itselleni pyytänyt ja jotenkin tästä hyötyisin.  No, heistä yritän kovasti pysyä erossa, vaikka saatan vaikuttaa heidän silmissään epäkohteliaalta ja jopa ikävältä ihmiseltä. Mielestäni minulla on nyt jos koskaan siihen oikeus! 

Viime viikolla tapasin ensimmäistä kertaa tukihenkilöni kahvittelun merkeissä. Oli hurjan vapauttavaa jutella sellaisen ihmisen kanssa, joka on käynyt läpi ihan samoja asioita ja tunteita. Sellaisia tuttavia kun minulla ei ole yhtään. On ihan eri asia jutella kasvotusten kuin netin keskustelupalstalla. Jännitin vähän etukäteen, millainen ihminen sieltä mahtaa tulla, miten samanlaisia tai erilaisia olemme. Ilokseni sain huomata, että meillä oli paljon yhteistä ja juttu luisti kuin vanhoilla tuttavilla konsanaan. Ihana ihminen kerta kaikkiaan. Olen tosi onnekas, kun sain yhden ihmisen lisää tukijoukkohini. :)





sunnuntai 2. maaliskuuta 2014

Huolia ja voimien keräilyä

Hiihtoloma on nyt ohi ja huomenna on taas työviikko edessä. Taas olen siinä tilanteessa, että töihin meneminen tuntuu ihan mukavalta. Nyt kun tiedän, että pian joudun olemaan pakosta pitkän pätkän pois, töissä oleminen on oikeasti kivaa. Ihan hyvä niin, osaanpahan arvostaa työtäni taas! Ja ennen kaikkea sitä, että saan olla töissä. Siis saan olla ei niin, että minun on pakko olla töissä. Siinä on iso ero!

Lomaviikko sujui kahdenlaisissa merkeissä. Alkuviikosta murehdin ja huolehdin äitiäni, joka joutui yllättäen hengenahdistuksen vuoksi lähisairaalaan. Pikkusairaalassa ei tietämystä ole oikeastaan kuin ihan perussairauksista, eikä äidillenikään neljän sairaalapäivän jälkeen saatu mitään diagnoosia aikaiseksi. Tuntuu tosi kurjalta, että ihmisiä makuutetaan sairaalan sängyssä ja arvuutellaan, mikähän mahtaisi olla vialla. Kotiutetaan lääkkeillä, jotka on tarkoitettu astman, sydämen vajaatoiminnan ja keuhkoveritulpan varalle. Kolesterolilääkityskin vaihdettiin varmuuden vuoksi. Siis lääkitään vähän kaikkea varmuuden vuoksi, eikä laiteta potilasta eteenpäin erikoislääkärille, joka osaisi sanoa, mikä ihan oikeasti on vialla. Äitini kohdalla onneksi kävi hyvin, koska isäni on sen verran aikaansaava tapaus, että hän ilmoitti sitten viidentenä päivänä, että äiti lähtee kotiin ja niin hän lähti. Seuraavana päivinä olivatkin sitten lähimmän ison kaupungin yksityisessä lääkärikeskuksessa, missä tutkimukset ja diagnoosit tehtiin samantien. Mitä opimme tästä? Kannattaa mennä heti erikoislääkärille eikä ollenkaan arvauskeskukseen!

Kun äiti oli saatu turvallisesti omaan kotiin, minä lähdin voimienkeräysreissulle Helsinkiin. Rakas ystävä oli sinne järjestänyt kahdeksi päiväksi kulttuuria ja kulinaristisia nautintoja runsain mitoin. Söin mahani täyteen ja nautin teatterista ja konsertista ja ennen kaikkea, en miettinyt, en edes muistanut, mitä on tulossa parin viikon päästä. Se oli juuri sitä, mitä kaipasin. Ikävät asiat painuivat unohduksiin ja nautin elämästäni pitkästä aikaa ihan täysin mitoin. Nyt tunnen jaksavani taas vaikka mitä, esim. yhden rintasyöpäleikkauksen....