Rippijuhlissa

Kyllä vaan, luitte ihan oikein. Olin tänään rippijuhlissa, leikkauksesta aikaa vähän reilu viikko! Olenkohan vähän päästäni vialla?!! Alunperin ajattelin, etten mitenkään voi lähteä. Kainalon seutu on vielä ihan turvoksissa, enkä voi laskea kättä alas. Mutta sitten mietin, että mitäs eroa siinä on, istunko kotisohvalla, vaiko jollakin muulla sohvalla. Tyynyjä löytyy jokaiselta sohvalta sen verran, että yhden käden saa tuettua. Niinpä lähdin miehen ja tyttären matkaan kummipojan veljen rippijuhliin 100 km:n päähän. En tokikaan kirkkoon, mutta perheen kotiin.

Ja olipa ihan hyvä ratkaisu, että lähdin. Ensinnäkin kummipojan perhe oli kovasti iloinen, että jaksoin tulla ja ennen kaikkea minä itse sain kokea olevani taas ihan tavallinen ihminen, enkä ollenkaan sairas. Olin juhlavaatteissa, hiukset laitettuna ja meikattuna. Jaksoin ihan hyvin seurustella sen pari tuntia tuttujen ihmisten kanssa. Söin ja join mahani pullolleen, enkä usko, että minusta päälle päin kukaan huomasi, että olen viikko sitten ollut vielä sairaalassa.

Olen nyt niin paljon täällä kotona neljän seinän sisällä ja aika paljon yksin, että nämä seinät tuntuu välillä ihan kaatuvan päälle. Siksi kannattaa tarttua kaikkiin tilaisuuksiin päästä täältä vähän pois, ihmisten ilmoille, aina kun vain suinkin jaksan. Täällä kotona olen koko ajan sairas, en pääse ajatuksiani karkuun, mutta muualla, vaikka sitten rippijuhlissa saan edes hetkellisesti leikkiä, että kaikki on hyvin. Sitten taas jaksan täällä kotonakin paremmin.