Leikkauspäivä lähenee, vaikka kuinka yritän sitä ajatuksissani siirtää. Pakko myöntää, että viime kerralla se menikin helposti, kun odotusaika ei ollut viikkoakaan. Tämä kuukausi tuntuu kiduttavan pitkältä ajalta. Ajatukset harhailevat laidasta toiseen. Välillä on ihan luottavainen olo, että kaikki sujuu hyvin ja välillä taas tuntuu, että hajoan aivan palasiksi tämän ahdistuksen alle. Leikkaus sinänsä ei pelota, enemmänkin se, mitä sen myötä sitten mahtaakaan paljastua.
Kaivelen käyttööni konsteja, jotka auttoivat viimeksi minua jaksamaan. Yksi niistä on eläminen tässä hetkessä. Juuri nyt minulla on ihan hyvä olla. Ei satu mihinkään, eikä tarvitse tehdä mitään, mitä en halua. Olen läheisteni seurassa ja he haluavat minulle vain ja ainoastaan kaikkea hyvää. Yritän elää juuri tässä tunteessa, en ajattele yhtään sen pidemmälle. Kuullostaa varmaan tosi yksinkertaiselta, mutta se on kaikkea muuta. Niin helposti hairahdun niihin sairausajatuksiin. Entäs jos käy niin tai näin. Niin turhaa ja kuluttavaa!!! Joudun todellakin pinnistelelmään ihan äärimmilleni, että pysyisin niistä pois. Varsinkin aamuyön tunnit, kun uni ei tule silmään, ovat pitkiä ja raastavia. Luen kirjoja ja lehtiä. Katson iPadiltä kaikkia mahdollisia sarjoja, mitä on jäänyt katsomatta. Suunnittelen kesän lomamatkaa, asunnonvaihtoa, työjuttuja ja välillä sitten ilokseni nukahdan uudestaan. Todella harvoin näen unia sairausasioista - onneksi.
Toinen konsti on keskittyä kaikkeen positiiviseen. Teen sellaisia asioita, mistä minulle tulee hyvä mieli. Käyn teatterissa, elokuvissa, ravintolassa syömässä, ranskan tunneilla ja tietysti töissä!! Tapaan vain niitä ihmisiä, jotka oikeasti välittävät minusta, välttelen negatiivisia, ikäviä ihmisiä ja keskustelua heidän kanssaan. Surukseni on pakko myöntää, että hyvinkin lähellä on niitäkin, joille tämä minun sairaus on jotenkin vain ärsyttävä ja jopa itsekäs juttu. Ihan kuin olisin tämän vapaaehtoisesti itselleni pyytänyt ja jotenkin tästä hyötyisin. No, heistä yritän kovasti pysyä erossa, vaikka saatan vaikuttaa heidän silmissään epäkohteliaalta ja jopa ikävältä ihmiseltä. Mielestäni minulla on nyt jos koskaan siihen oikeus!
Viime viikolla tapasin ensimmäistä kertaa tukihenkilöni kahvittelun merkeissä. Oli hurjan vapauttavaa jutella sellaisen ihmisen kanssa, joka on käynyt läpi ihan samoja asioita ja tunteita. Sellaisia tuttavia kun minulla ei ole yhtään. On ihan eri asia jutella kasvotusten kuin netin keskustelupalstalla. Jännitin vähän etukäteen, millainen ihminen sieltä mahtaa tulla, miten samanlaisia tai erilaisia olemme. Ilokseni sain huomata, että meillä oli paljon yhteistä ja juttu luisti kuin vanhoilla tuttavilla konsanaan. Ihana ihminen kerta kaikkiaan. Olen tosi onnekas, kun sain yhden ihmisen lisää tukijoukkohini. :)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti