keskiviikko 26. marraskuuta 2014

Sairaalapäivä

Tänään lähdin aamulla samaa matkaa lukiolaistyttäreni kanssa ja samalla kyydillä myös palasimme puoli viideltä. Hänen päiväänsä kuului lukio-opintoja, kun taas minun päiväni täyttyi sairausasioista. Tärkeitä toki molemmat.

Aloitin psyk.polilla henkisen puolen hoidolla. Reilu tunti taas kului ihanan oman hoitajani seurassa pohtien tulevaisuuttani. Kovasti voimaantuneena lähdin siitä tien toiselle puolelle syöpälääkärin vastaanotolle ja hoitoon. Vielä ei ollut tullut lopullisia vastauksia patologilta leikkauksessa tutkituista rintapalasista. Niitä joudun odottamaan vielä reilun viikon. Joka tapauksessa jatkoimme lääkärinkin kanssa keskustelua aiheesta, mitä tapahtuu keväällä. Lääkärin käsitys oli, että hoitoni jatkuvat koko kevään jossain muodossa ja tod.näk. muuttuvat ehkä jollain tapaa. Rinnassa oli kuitenkin nytkin syöpäsoluja ja olisi tosi tärkeää huolehtia, että niitä ei pääse muualle kroppaan leviämään. Onko tulossa uusia sytoja vai täsmähoitoja, sitä vielä miettivät, kunnes nähdään patologin vastaukset.

Siispä kysyin myös lääkärin mielipidettä työkuvioihini jatkossa. Olenko ylipäätään työkykyinen keväällä? Olen itse tässä pikkuhiljaa miettinyt, että olisiko parempi nyt puhaltaa peli poikki ja keskittyä vaan sairasteluun kevät, että saisin itseni kuntoon. Sitä mieltä oli lääkärikin. Kulunut syksy töissä on ollut tosi raskas, vaikka hetkittäin olen tuntenutkin itseni ihan reippaaksikin. Täydessä iskussa en ole kuitenkaan ollut missään vaiheessa ja mikä surullisinta, en ole nauttinut työstäni enää pitkään aikaan. Olen mennyt siitä, mistä aita on matalin ja se ei minulle riitä. Siitä kärsin minä itse ja myös oppilaani.

Kunhan lopulliset vastaukset patologilta tulevat, täytyy tehdä päätöksiä keväästä. Pelissä on paitsi minun terveyteni, myös meidän perheen talous. Kelan päivärahapäivät tulevat talvella täyteen ja sen jälkeen olisin aika pienillä tuloilla. Täytyy laskeskella, miten rahat riittävät lainoihin ja elämiseen. Harmittaa toki sikäli, että nyt ei taida sitten pitkään aikaan olla varaa reissailla. Mutta terveydelle ei oikein voi laskea hintaa.

Nyt kuitenkin yritän taas keskittyä ihan muihin asioihin. Huomenna olisi vuorossa afternoon tea syöpäystävän kanssa ja viikonloppuna juhlitaan isän ja äidin synttäreitä hienon ravintolaillallisen merkeissä. Syöpä- ja talousasiat saa nyt odottaa vähän aikaa.

Lisäys 27.11. Pakko laittaa tännekin kuva. Näin upea afternoon tea tarjoiltiin meille tänään Lutakon teehuoneella! :)

keskiviikko 19. marraskuuta 2014

Home again

Yhden yön sairaalareissu on tehty ja olen taas kotona. Olo on suht ok. Mahassa vähän vääntää antibiootit, mutta kipulääkkeitä en taida enää tarvita - luulisin. Ärsyttää tosi paljon, että jouduin taas piikkikuurille. En tiedä, miksi, mutta lääkäri määräsi minulle Klexane-piikit kuukaudeksi.Viimeksi oli 10 päivää ja nyt on sentään aika paljon pienempi leikkaus. Täytyy ensi viikolla kysyä vielä syöpälääkäriltä, että ihanko oikeasti kuukausi. Inhoan piikkejä muutenkin tosi paljon ja nyt pitäisi joko itse pistää tai antaa miehen pistää ei kiva kumpikaan. Toki ei houkuttele veritulppakaan eli otan kyllä piikit, jos ne tarpeelliseksi katsotaan.

Fyysisesti olen siis ihan ok kunnossa, henkisestä puolesta en oikein osaa sanoa. Hoitaja ihmetteli sairaalassa, miten olen niin positiivinen. Jäin itse miettimään, että miten niin? No, en itkeskellyt, vaan reippaasti hoidin taas kaikki, mitä pitikin. Mutta positiivinen? En kyllä sillä sanalla kuvaisi tämänhetkistä olotilaa. Enemmänkin koen olevani tosi passiivinen ja ihan sohvaperuna, vaikka ei kipuja olekaan. Lienee sallittua, kun on vasta päivä leikkauksesta :)

Dreeni otetaan pois maanantaina ja keskiviikkona on syöpälääkärin vastaanotto. Sairauslomaa on nyt ensi alkuun kolme viikkoa, saapi nähdä riittääkö. Nyt täytyy pinnistellä tästä sohvalta puuron keittoon. Parasta ruokaa tähän mahaan. Ja sitten piikkiä päälle! Jess!!!!


perjantai 14. marraskuuta 2014

Tunteiden vuoristorataa

Kulunut kuukausi on ollut aikamoista myllerrystä tunnepuolella. On ollut iloja ja suruja vuorotellen. Iloihin lasketaan tietysti Lontoon matka ja ylipäätään ihan normi olo. Surupuolelle menee tädin kuolema ja siihen liittyvät hautajaiset. Vaikka kuinka olin itkenyt etukäteen ja mielestäni käsitellyt kuoleman päässäni, niin ei siinä auttanut. Arkun äärellä itkin taas kuin vesiputous. Onneksi mieheni pystyi lukemaan kukkavihon kahden rivin värssyn, vaikkei se hänellekään helppoa ollut.

Mietin jälkikäteen, että mitä oikein itkin. Ei se ollut pelkästään surua poisnukkuneen tätini vuoksi, vaikka hän olikin minulle tosi rakas. Itkin varmasti samalla myös omia surujani. Murehdin tulevaa leikkausta ja sitä, mitä se sitten tuokin tullessaan. Pakko taas varautua kaikkeen mahdolliseen, jopa uusin sytoihin. Niin kamalalta kuin se tuntuukin. Jokaikinen pahkura minun rinnassani on liikaa ja mahdollinen tautipesäke. Ei auta kuin toivoa, että jos jotain löytyy, niin se on edelleenkin VAIN rinnassa. No, ensi tiistain leikkauksen jälkeen olen taas vähän viisaampi. Näiden pohdintojen myötä päädyn aina välillä miettimään myös omaa kuolemaani. Entäs jos asiat meneekin sen huonoimman kaavan mukaan. Olenko enää täällä kun nuorimmaiseni pääse ylioppilaaksi? Ehdinkö nähdä lasteni häät ja kokea mummuelämää? Ennen kaikkea murehdin, miten paljon huolta ja murhetta aiheutan läheisilleni, jos sairauteni ei olekaan parannettavissa. Näistä ajatuksista yritän pyristellä irti mahdollisimman nopeasti. Viisas hoitajani psyk.polilla kysyy aina, kun murehdin kaikkia mahdollisia surkeuksia, että milainen olo sulla on juuri nyt. Ja siihen on aina pakko vastata, että ihan ok. Ohje on siis elää juuri tätä hetkeä ja murehtia vasta sitten, kun on oikeasti siihen aihetta. Siitä yritän pitää nytkin kiinni.

Jos on ollut huolia ja murheita, niin viime viikonloppu oli sitten oikein positiivisen energian tankkausta parhaimmillaan. Mieheni täytti 50 jo kesällä ja minä täytän kevällä. Niinpä päätimme jo kesällä, että järjestämme yhteiset 100-vuotisjuhlat ja niin tehtiin.  Vuokrasimme mökin Peurungasta ja kutsuimme paikalle 20 meille läheisintä ystävää. Ja ihan jokainen heistä tuli paikalle! Söimme hyvin, joimme hyvin, kävimme pelaamassa curlingia, hassuttelimme ja loppuhuipennukseksi menimme vielä Popedan keikalle. Sain niin paljon extraenergiaa ihanilta ihmisiltä, että tällä pitäisi kyllä yksi leikkaus selvitä, ihan heittämällä! :) Kiitos teille kaikille rakkaille, jotka teitte juhlasta ikimuistoisen!!! <3