tiistai 29. huhtikuuta 2014

Henkistä hoitoa

Viimeksi kirjoittelin, miten tärkeää fyysisestä kunnosta huolehtiminen on vakavasta sairaudesta toipumisessa ja ylipäätään selviytymisessä. Aivan yhtä tärkeää on kuitenkin huolehtia myös henkisestä puolesta ja ottaa nöyrästi ja kiitollisena vastaan apua, jos sitä tarjotaan. Siispä tartuin tilaisuuteen päästä juttelemaan psykiatrian polille. Syöpähoitaja tarjosi tätä mahdollisuutta minulle nyt, kun näitä pommeja on minun niskaan viimeisen kymmenen vuoden aikana tippunut vähän enemmän kuin lääkäri määrää. Ajatteli varmaankin viisaana ihmisenä, että nyt voisi olla se hetki, kun minä, omasta mielestäni vahva ihminen olen jaksamiseni äärirajoilla. Itse ajattelen vaan, että kyllä minä tämän vielä kestän, mutta en enempää. Sitten kun taas kuitenkin uusi pommi tulee, nollaan itseni uudelleen. Ei kai sitäkään loputtomiin yksi ihminen jaksa.

No, joka tapauksessa tänään olin sitten psykiatrian polilla hoitajan juttusilla. Ajattelin, että eihän siinä mitään voi hävitäkään. Onpahan yksi paikka, missä voin ihan luvallisesti itkeä ulos kaikki mieltäni vaivaavat asiat, ja niitähän on taas kertynyt. Olin vähän skeptinen ja arvelin, että saan vastaani ihmisen, joka surkuttelee minun kurjaa kohtaloani ja itkee kanssani. Onneksi olin väärässä! Itkua tuli, kyllä, mutta paljon tosi asiallista ja hoitavaa keskustelua. Ja mikä hienointa, minulta kysyttiin suoraan, mitä heiltä toivoisin eli saan käydä jatkossakin purkamassa itseäni siellä. Tarpeen mukaan pääsen jopa lääkärillekin. Olen aivan hämilläni, että minusta ihan oikeasti huolehditaan nyt sekä fyysisesti että psyykkisesti. Hölmöhän olisin, jos en tällaista apua ottaisi vastaan!

Siispä lisään hoito-ohjelmaani sairaalalla myös henkiset hoidot ja niiden avulla saan toivottavasti myös pääni pysymään kasassa tulevan hoitojakson aikana. Zombipäiviä en enää haluaisi elämääni, ainakaan kovin montaa....

sunnuntai 27. huhtikuuta 2014

Juhlaa ja liikunnan iloa

Tänään on vielä juhlittu vähän lisää.
Sain ruusuja ja ihanan lahjan; uudet lenkkarit. Saman tien piti lähteä kokeilemaan ja vaikka en juoksemisesta pidäkään, on siinä vaan huima ero ikivanhoihin lenkkareihin verrattuna kävellessäkin. Ihan kuin kävelisin tossuilla tai jopa paljain jaloin, niin hippoiset ja pehmeät ovat nämä uudet rakkaat.

Lupasin itselleni, että liikunta säilyy päivittäisissä rutiineissani silloinkin, kun vointi on ehkä vähän huonompi. Sitten kävelen vaan postilaatikolle ja takaisin uusilla hienoilla  kengilläni, mutta kävelen kuitenkin. Niin tein viimeksikin.

Liikunnan merkitystä tällaisen vakavan sairauden hoidossa ei voi tarpeeksi korostaa. Onhan aivan eri juttu lähteä toipumaan sytostaateista, jos pohjakunto on nollilla. Puhumattakaan henkisestä hyvinvoinnista, joka saa jokaisen pienenkin lenkin jälkeen aimo annoksen tankkausta ja auttaa jaksamaan sillloinkin, kun ei oikeastaan enää jaksaisi. Niinpä kunnonkohotus jatkuu tavalla tai toisella, olipa tulossa sitten mitä tahansa. Apujoukkoja on varmasti matkan varrella paljonkin, mutta tässä nämä uudet ystävät: )


lauantai 26. huhtikuuta 2014

Työviikko takana!

Ai että tuntuu hyvältä kirjoittaa näin! Olin tällä viikolla töissä kaksi päivää ja se oli yhtä juhlaa. On vaan niin ihanaa, kun voi oikeasti tehdä jotain, mikä vie ajatukset aivan totaalisesti mukanaan. Ei tarvitse miettiä näitä sotkuja. Toivon , että saisin vielä pari viikkoa olla töissä ennen hoitoja ja sitten palata vielä muutamaksi päiväksi ennen kesälomaa, jakamaan piiperoilleni todistukset. Toivottavasti suunnitelmani onnistuu!

Tänään juhlin jo etukäteen huomisia synttäreitäni - osuvasti veteraanipäivä :) Sisko perheineen pyörähti hakemassa meiltä yhden joutilaan sängyn mökille ja samalla juotiin synttärikahvit. Ihan väkisin ajatukseni kääntyivät jo ensi vuoteen. Silloin tulee minulle tasaluku eli 50 täyteen. Mikähän mahtaa vointini olla silloin? Olenko selättänyt tämän syövän lopullisesti? Pystynkö järjestämään juhlia tai ylipäätään juhlimaan? Toisaalta haluaisin tietää, mutta toisaalta en. Tämän sairauden myötä minäkin hätähousu olen opetellut elämään vähän enemmän hetkessä ja jättänyt tulevaisuuden suunnittelua vähemmälle. Tulee mitä on tullakseen...... Siihen siis pyrin ja onnistun välillä paremmin ja välillä huonommin. Toivon parasta ja pelkään pahinta, niinhän se menee.

Ja sitten kakkuasiaa.... tänään pöydässä oli ihan itse tekemää sitruunamarenkikakkua. Hyvää oli, vaikka itse sanonkin!

tiistai 22. huhtikuuta 2014

Niinhän siinä kävi...

että tuomio oli sama kuin viimeksikin. Samanlainen, joskin pienempi kasvain sieltä rinnastani löytyi. Onko se sitten jäänyt sinne jo ekan leikkauksen jälkeen, vaiko tullut nyt uutena, sitäpä ei kukaan osaa minulle sanoa. Olisiko auttanut, jos koko rinta olisi jo silloin poistettu kokonaan, sitäkään ei tiedä. Ehkä, ehkä ei.

Aika tyhjä olo on. Osasinhan minä tätä tuomiota odottaa, mutta ainahan sitä toivoo, että uutiset olisivat kuitenkin parempia. Kuten jo aiemminkin kirjoitin, uusi sytoputki ei houkuttele, ei niin mitenkään, mutta enpä taida siltä nyt välttyä. Niin se vaan on. Turha enää leikkiä, että tämä oli vaan pikkujuttu, joka on nyt korjattu ja hoidettu pois päiväjärjestyksestä. Ei ole, ei todellakaan ole. Hoidot saan, mutta millaiset, sitä ei hoitaja osannut tietenkään sanoa. Siitä kertoo lääkäri itse parin viikon päästä.

Joka tapauksessa lähden töihin torstaina aivan kuten suunnittelinkin. Tästä kotona hohhailusta kun ei ole mitään iloa, päin vastoin, parempi vaan, kun pääsen täältä pois. Ehdin ihan hyvin pari viikkoa, ehkä kolmekin olla töissä ennen ensimmäistä iskua. Sijainen on varmaan mielellään tulossa sitten takaisin. Pakko vaan vähän pelata, että saan talouden pysymään tasapainossa. Siksi minun on mentävä töihin ekan syton jälkeen vielä edes muutamaksi päiväksi ennen kesälomaa, että saan loman palkan. Opettajan työn kurjuus kun on siinä, ettei lomaa voi siirtää toiseen ajankohtaan. Se on siinä missä se on. Mielestäni kesäloman palkka kuitenkin kuuluu minulle. Olenhan ollut melkein koko vuoden töissä.

Näistä asioista ajattelin jutella lääkärin kanssa. Tällä kertaa tämä paska tauti hoitoineen saa mennä edes vähän minun ehdoilla. Samoin ajattelin pyytää lääkäriltä lupaa kesäkuun Kreetan matkaan. Se on jo syksyllä varattu ja olisi kovasti tärkeä minun mielenterveyteni kannalta. Ainakin vielä ennen leikkausta kun asiasta mainitsin, oli ihan myötämielinen. Joskin silloin ei vielä tiedetty, mitä leikkaus tuo tullessaan. Olettaisin, että onnistuu. Se katkaisisi mukavasti sytopätkää ja ennen kaikkea veisi ajatukset ihan muualle.

Että tällaista... Edelleenkin yritän siirtää sairausajatuksia vähän sivuun. Juuri nyt vointini on oikein hyvä, ulkona paistaa aurinko ja olen vakuuttunut, että paranen kokonaan tällä kertaa.

perjantai 18. huhtikuuta 2014

Levollista pääsiäistä!


Vietän ihanaa pääsiäislomaa omalla mökillä. Eilen saavuimme auringonlaskun aikaan. Silloin oli vielä järvi vähän jäässä, aamulla ei enää jäistä tietoakaan. Taitaa olla kesä tulossa! 

Seuraavat pari päivää kuluu mökkihommissa ja sukulaisia tavatessa. Molemmat tyttäretkin saapuvat junalla tänne huomenna.  Ollaan taas koko perhe pitkästä aikaa kasassa, ihanaa! Arkisiin huoliin ja kotiin palailen maanantaina kummipojan 2-vuotissynttäreiden jälkeen. Siihen asti ajattelin olla syöpälomalla. :)

tiistai 15. huhtikuuta 2014

Työajatuksia

Sijainen laitteli tänään viestiä ja kyseli, olenko tulossa ensi viikolla töihin. Vastasin, että olen, mutta ihan varmaksi en tiedä, pystynkö olemaan koko kevään töissä. Olen niin perusrehellinen ihminen, että tuokin kuulostaa minun korvaan vähän valehtelulta, mutta en kertakaikkiaan halua avautua tästä asiasta aivan ventovieraalle ihmiselle. Alunperin sanoin, että menen käsileikkaukseen ja eihän se nyt kovin kaukana totuudesta ole. Kyllä tässä kättä on koeteltu kovastikin.

Tuntuu aivan mahdottomalta ajatukselta pukea sanoiksi se, että en tiedä joudunko sytostaattihoitoihin uusiutuneen rintasyöpäni vuoksi. Tuntuu, että, jos sanon sen ääneen, se toteutuu. Ja tällä hetkellä se on se kaikkein karmivin tulevaisuuden näkymä. Enää viikko aikaa ja sitten olen tässäkin asiassa viisaampi. Toivon, että viikko menisi nopeasti, mutta toisaalta pelkään, mitä ensi tiistai tuo tullessaan. On se sitten mitä tahansa, sen kanssa on vaan elettävä. Jos saan uudet sytostaatit, niin sitten saan ja selviän niistäkin. Pakko vaan varautua kaikkeen, ei tässä muukaan auta.

Joka tapauksessa palaan töihin ainakin vähäksi aikaa. Olkoon se sitten viikko tai kaksi tai mieluiten koko loppukevät. Työ on minulle parasta terapiaa. Silloin en ehdi ajatella päivän mittaan mitään muuta. Täällä kotona ehdin kyllä sitten vähän liikaakin. Niin kuin olen jo aikaisemminkin moneen kertaan kirjoittanut, täällä kotona yksin kaikki surkeudet saa jotenkin aivan tolkuttomat mittasuhteet. Parempi olisi pysyä vaan kiireisenä, ettei olisi aikaa miettiä.

No, menipäs vähän synkistelyksi... Onneksi viikonloppu oli juuri niin kiva kuin ajattelinkin. Siskon kanssa shoppailtiin ja toki käytiin kahvillakin. Vadelmatuorejuustokakku oli tällä kertaa minun lautasellani! Nam!!


torstai 10. huhtikuuta 2014

Voimanlähde nro 1

Yksi tuttu bloggaaja vähän vastaavassa tilanteessa kuin minä, listasi omaan blogiinsa voimanlähteitään toipumisvaiheessa. Lueskelin hänen 10 kohdan listaansa ja totesin, että näinhän se on, näillä minäkin ponnistelen eteenpäin, ihan samoilla asioilla. Yksi kohta sieltä nousee kuitenkin minun kohdallani ylitse muiden ja se on poistuminen kotoa näistä tutuista nurkista. Sitä minä tarvitsen ja sitä minä yritän itselleni järjestää niin paljon kuin vaan mahdollista. Niin turvallista ja ihanaa kuin kotona oleminen onkin (varsinkin sairaalareissun jälkeen), niin se on myös ahdistavaa. Tänne kotiin kiertyy kuitenkin kaikki, mikä tähän sairastumiseen liittyy. Täällä olen kokenut ne kaikkein tuskaisimmat hetket, täällä itken itsekseni ne pelonsekaiset itkut, täällä yritän pitää itseni kasassa ja olla vahva muiden edessä, täällä googlaan ja yritän selvittää kaikkia mahdollisia vaihtoehtoja, mitä tämä nykyinen sairaus minulle mahdollisesti tuo eteen. Niin surulliselta kuin se saattaa kuulostaakin, niin koti on minulle paitsi paras turvapaikka niin myös se paikka, missä en tästä syövästä pääse eroon.

Siksi tosiaankin lähden täältä pois, vaikka hetkeksikin, jos vaan mahdollista. Suunnittelen seuraavaa viikkoa jo hyvissä ajoin, sovin lenkkiseuraa, kahviseuraa, lounasseuraa. Pidän tiukasti myös kiinni jokatiistaisesta ranskan tunnista kansalaisopistossa. Vain yksi kerta jäi leikkauksen jälkeen välistä. Keskittyminen aivan muihin asioihin, olkoon se sitten vaikka ranskan kieliopista passe composee, antaa minulle luvan ja mahdollisuuden olla jotain muuta kuin sairas ja sitä minä tarvitsen, hetken unohdusta.

Siksi olenkin taas touhottanut joka päivä, tiistaina kaupunkilounaalla nuoremman tyttären kanssa, eilen kahvilla ihanan syöpäystäväni kanssa, tänään kylläkin siivoilen tylsästi kotona, mutta huomenna saan vanhemman tyttäreni Turusta kotiin pitkästä aikaa ja sitä sitten juhlistamme yhteisellä lounaalla kaupungissa. Ja viikonlopuksi saapuukin sisareni tyttäriensä kanssa ja tiedossa on ainakin shoppaillua ja lenkkeilyä. Kivaa ja piristävää, kuten elämän pitääkin olla!!!

Keskiviikon herkuttelun kohteena ranskalainen suklaakakku! Oli herkullista, kuten kuvasta näkyy! 





sunnuntai 6. huhtikuuta 2014

Viikonlopun kuulumisia

Terveysrintamalle kuuluu hyvää. Jokailtaiset inhotukset, Klexane-piikit on nyt muisto vain mustelmina vatsassani. Mieheni piikitysurakka on siis saatu päätökseen, eikä viitteitä veritulpasta ole havaittavissa. Olipa muuten ikävää hommaa, sattui ihan oikeasti. En kyllä mitenkään olisi saanut itse piikitettyä sen verran herkkis olen. Jälleen kerran siunailen, että olenkin saanut vierelleni miehen, jolta nämä hommat hoituu helposti. Tosin tytärkin 16 v. oli sitä mieltä, että olisi voinut minua piikittää. Tiedä häntä olisiko tosi paikan tullen uskaltanut.

Haavateipit on myös kiskottu pois. Tikkejä ei tarvitsekaan poistaa, kun sulavat itsestään. Ihan siistiltä näyttää edestä ja takaa. Parin sentin pätkä näyttää vähän ärhäkämmältä ja siinä pidän vielä antibakteerista lappua. Nyt kun teipitkin on pois, olen aloittanut käsijumpan. Vähän lohdutontahan tämä on, kun käsi nousee juuri ja juuri vaakatasoon eli kovasti täytyy jumppailla, ennen kuin liikeradat on ennallaan. Kävelylenkit olen saanut jo pidennettyä melkein ennalleen, joskin vauhti ei tosiaankaan päätä huimaa. Pikkuhiljaa, pikkuhiljaa, täytyy vaan malttaa edetä rauhassa.

Kipuja ei ole enää missään, turvotusta vaan. Mitään lääkkeitä en siis enää tarvitse. Normi Thyroid vaan kilpparivaivaan. Nyt vaan odottelen, että rintamöhkäle pehmenee ja laskeutuu oikealle paikalle ja palautuu normaalin väriseksi. Nytkin vielä löytyy rinnasta melkeinpä kaikki sateenkaaren värit. :)

Sosiaalisella puolella on ollut ihan vilkas viikonloppu. Perjantaina saapui viihdytysjoukko Pohjanmaalta, kun isä ja äiti saapuivat tänne. Kävimme kaupunkilounaalla ja  yhdessä rupatellen päivä kului kuin siivillä.  Ihana, kun viitsivät tulla tänne asti ihan vaan minun seuraksi. Kiitos <3

Lauantaina hyvä ystäväni kuskasi minut kaupungille kuorokonserttiin, missä toinen ystävä esiintyi. Hienoa kuultavaa, joskin istuminen kovalla tuolilla ilman tukea kädelle oli vähän tuskaista. Joka tapauksessa kannatti mennä, hyvä konsertti!!

Tänään sunnuntaina kävimme oikein urakalla asuntonäyttelyissä. Josko meillekin löytyisi kaupunkikoti tämän rivarin tilalle. Hyviä ehdokkaita olisi tarjolla, mutta katsotaan, olisiko niistä mikään se oikea. Ehkä ei kuitenkaan - vielä.





torstai 3. huhtikuuta 2014

Vähän väsyttää

Tänään olikin oikein vauhtipäivä, touhusin melkein jo entiseen tapaan. Kävin rakkaan ystävän ja työkaverin kanssa päivittämässä kuulumisia kahvilla, totta kai. Hyvä oli kuulla, että sijainen pärjää hyvin, mutta tosi tärkeää oli myös muistuttaa mieleen, että minulla on työyhteisö, johon saan palata heti, kun vaan pystyn. Se on minun toipumisen kannalta tosi tärkeä juttu. Ihana on myös huomata, että on oikeasti ihmisiä, joille olen tärkeä - sairaanakin. Heiltä saan voimia jaksaa tarpoa tässä syöpäsuossa eteenpäin. Kiitos ihanista sanoista ja limekakusta, dear friend.



Kahvittelun jälkeen hain tyttären kotoa ja matka jatkui kaupungille tyttären lääkärireissulle. Olo on omasta mielestä muuten jo ihan normaali, mutta tuo selkäpuoli vielä laittaa välillä kovasti hanttiin ja muistuttaa leikkauksesta. En oikein pysty kiertymään vasemmalle ja siitä on vähän haittaa autolla ajaessa. Tai oikeastaan ajaminen sujuu yhdelläkin kädellä oikein hyvin, mutta parkkihalli olikin sitten  toinen juttu. Käsi ei millään yhtäaikaa nouse ja kierry ottamaan parkkilappua automaatista, vaikka
ajoin kuinka lähelle. Onneksi notkea tyttäreni oli mukana ja kiemurteli omalta paikaltaan lipun automaatista. Mahtoi olla hupaisa näky. Lääkärireissulta jäin vielä kaupungille shoppailemaan kevätkenkiä ja vasta sitten kotiin. Kotona olikin pakko huokaista ja todeta, että en ehkä kuitenkaan ole vielä ihan 100% kunnossa.  Nyt väsyttää.... Loppuilta menee ihan varmasti makoillessa, mutta ei haittaa, oli kiva päivä!!