Jatkoaikaa

Taas menin eilen sydän pamppaillen syöpäpolille. Maanantaina olin puolentoista vuoden tauon jälkeen ct-kuvauksissa ja siihen liittyen oli lääkäriaika. Niin kuin olen jo aiemminkin maininnut, minulla on pitkin vuotta ollut kaikenlaisia epämääräisiä vatsa-, selkä- ja hengitysoireita. Niitä olen sitten kuulostellut ja erityisen huolissaan olen ollut astmasta, joka on vuosikymmenien jälkeen palannut riesakseni. Siitä on suht vahva epäilys, että oireet johtuu koulun sisäilmasta, mutta koska oireita ei ole saatu lääkkeillä pois, kaikenlaiset epäilykset tietysti herää. Jos ihan rehellisiä ollaan, olin melko varma, että syöpä on levinnyt jo keuhkoihin saakka.

Voitte siis kuvitella, että oli pieni paniikki päällä, kun odottelin lääkärille pääsyä aulassa. Pakko oli tehdä vanhoja tuttuja hengitysharjoituksia, muuten olisin hyperventiloinut itseltäni tajun kankaalle. Ei ole oikein mitään sanoja, millä voisi kuvata sitä tunnetta, kun miettii, että saanko mahdollisen kuolintuomion vai jatkoaikaa elämälle. Miten kerron asiasta läheisille, miten itse selviän, hajoanko ihan palasiksi. Puhutaan niin isoista asioista, että ihan oikeasti henki meinaa jo pelkästä jännityksestä salpaantua.

Onneksi lääkäri oli tuttu ja luki minua kuin avointa kirjaa. En edes ehtinyt istua, kun hän totesi, että kuvat on puhtaat. Itku siinä pääsi, ei voinut mitään. Se helpotus on niin sanoinkuvaamattoman valtava. Tuntuu ihan, että juuri se lääkäri siinä edessä olisi tehnyt sen päätöksen, että annetaanpa tämän potilaan jatkaa vielä elämäänsä, vaikka viestinvälittäjähän hän vain on. Joutuu kertomaan välillä niitä ikäviäkin uutisia ja on kertonut niitä minullekin. Onneksi tällä kertaa minun uutiset oli hyviä ja saan jatkaa elämääni rauhassa ainakin kesään asti, kun on seuraava magneetti rinnan kanssa. Eilen nostimme kuoharimaljat sille, että enpä kuole tähän syöpätihulaiseen vieläkään!

Ja nyt rennosti aurinkoisessa säässä hiihtoloman viettoon!