sunnuntai 31. elokuuta 2014

Eka työviikko takana

Tai tarkemmin ottaen kolme päivää... Jaksoin kyllä ihan ok, mutta kyllä se vaan niin on, etten missään tapauksessa ole vielä ihan kunnossa. Jaksan juuri ja juuri työpäivän, mutta mitään muuta en sitten jaksakaan. Illat menevät makoillessa ja palautuessa. Ei ehkä ollut kovin järkevää lähteä yhden yön reissulle Turkuun juuri nyt, mutta mitäpä sitä ei äiti tekisi lapsensa puolesta. Vanhempi tytär palasi taas opintojen pariin ja muuttokuorma piti saada Turkuun. Miehellä oli tietysti työlauantai, joten vaihtoehtoja ei ollut. Niinpä ajelimme Turkuun perjantaina, siivosimme  huoneen vuokralaisen jäljiltä, täydensimme ruokavarastot, kävimme tuttavilla rapukekkereillä ja lauantaina ajelin sitten yksin takaisin. Harvoin olen niin väsyneenä ajanut autoa. Jouduin pysähtymään 10 min. torkuille matkalla, että jaksoin ajaa kotiin asti. Sellaista ei ole kyllä tapahtunut ikinä aikaisemmin. Siispä toipuminen jatkuu....

Näin vanhaksi olen selvinnyt ilman rapujen syöntiä, mutta nyt tuli sekin aukko sivistyksestä paikattua. Sormet säilyivät suht ehjinä, sotkua tuli melkoisesti, mutta tuli myös mahat täyteen ja hauskaa oli!





torstai 21. elokuuta 2014

Ollakko terve vai ei?

Sitä mietin vähän väliä ja erityisesti eilen, kun olin koululla käymässä. Olenkohan viikon päästä siinä kunnossa, että jaksan astua taas työelämään? Toisaalta palan halusta aloittaa uusia juttuja oppilaitteni kanssa, mutta samalla pelkään, että voimani eivät riitä. Tämä vuosi on ollut niin raskas sekä henkisesti että fyysisesti, etten taida koskaan tästä täysin toipua. Joka tapauksessa vakaa aikomukseni on kokeilla, miten käy. Jos en jaksa, niin sitten en vaan jaksa ja jään uudestaan sairauslomalle. Se tuntuisi kyllä aika surkealta vaihtoehdolta. Toivotaan, että tuleva viikko korjaa surkeat veriarvot ja mieleni piristyy, kun pääsen ihanien oppilaitteni seuraan. Aika monta halausta sain jo eilen ja se tuntui tosi kivalta, mutta myös voimaannuttavalta. Imen lapsista sitä lapsen intoa ja iloa elämään, niin paljon kuin vain suinkin pystyn. Ehkäpä siinä unohtuu omat surkeudet!

Sain psyk.polilta tehtäväkseni pitää kiitollisuuspäiväkirjaa ja ihan oikeasti aion sen tehdä. Minun mieleni pyörii aivan liikaa mustissa vesissä ja katkeroituu siinä samalla aina vain enemmän. Nyt yritän kovasti keskittyä hyviin asioihin elämässäni, niitäkin on kuitenkin tosi paljon, kun vain pysähdyn miettimään. Tarkoitus olisi olla reilusti positiivisemmalla mielellä, kun seuraavan  kerran menen hoitoon.

Onneksi edelleenkin ympärilläni on positiivisia ja piristäviä ihmisiä, jotka eivät anna minun jäädä rypemään itsesäälissä. Yksi ystävä tupsahti tiistaina ovelle orkidean kanssa. Oli ajatellut kukkakaupassa käydessään, että kaunis orkidea voisi piristää minun päivääni. Nyt yritän kaikin konstein helliä ja hoivata kukkaa, että se säilyisi hengissä. Minä kun en varsinaisesti ole mikään viherpeukalo!



perjantai 15. elokuuta 2014

Uutta leikkausta odotellessa

Plastiikkakirurgilla on nyt sitten käyty ja lääkärin näkemys leikkaustuloksesta oli onneksi sama kuin minullakin, ei se nyt ihan sellaisenaan kelpaa. Suunnitelmissa on siis terveen rinnan kohotus ja pienennys, leikatun rinnan silikonin vaihto ja kuoppien täyttäminen rasvaimulla. Kyllä, minulle tehdään rasvaimu eli mahamakkaroista otetaan rasvaa ja siirretään rintaan. Yritin ehdottaa, että voisi vähän enemmänkin sitä rasvaa ottaa, kun kerran otetaan. Ei se taida onnistua, lääkäri vain nauroi ehdotukselleni. Ihan valtavasti ei nyt vaan kärsi laihduttaa, ettei vaan vatsamakkarat katoa ennen leikkausta!! Siis sitä vaaraa ei kyllä taida oikeasti olla, vaikka kuinka salilla kävisin.  :)

Korjausleikkaus voitaisiin tehdä ihan pikaisestikin, jo tänä syksynä, mutta sitä en halua, vaikka leikkaus onkin paljon pienempi kuin viimeksi. Ensinnäkin kaksi leikkausta vuoden sisään on minusta liikaa, tarvitsen nyt vuoden verran "tervettä" elämää. Toiseksi niin oudolta kun se saattaa kuulostaakin, en haluaisi olla taas pois töistä. Toivon niin hartaasti, että saisin olla koko tämän lukuvuoden näitä paria sairauslomaviikkoa lukunottamatta ihan rauhassa töissä ilman sairasteluja. Ei kai se nyt ole liikaa pyydetty?! Siispä sovimme, että korjausleikkaus tehtäisiin ensi kesäkuussa. Siihen on vielä kolmaskin syy, nimittäin silloin on  herceptin-hoidotkin jo ohi ja leikkauksessa voidaan poistaa tuo laskimoportti. En haluaisi enää samanlaista puudutuskidutusta kuin oli sen laittamisessa. Siinä lähtisi sitten nukutuksessa sekin. 

Siispä uhraan ensi kesästä pari viikkoa taas leikkauksesta toipumiseen. On se sen arvoista, jos sitten on taas rintavarustus kuin nuorella tytöllä!! :) Hope so....

Mutta nyt on vielä pari viikkoa aikaa lomailla ja kerätä voimia. Siihen käytän taas tuttuja konsteja. Teen minulle mieluisia asioita ja tapaan minulle mieluisia ihmisiä, joista tankkaan voimia itselleni. Eilen vietin ihanan parituntisen tukihenkilöni kanssa kahvitellen ja taas lähdin tapaamisesta niin voimaantuneena ja hyvällä mielellä, ettei mikään psykologi olisi pystynyt samaan! Kiitos!!!!!  Huomenna tapaan toisen hyvän ystävän ja menemme katsomaan tyttären tanssinäytöstä. Tosi kiva päivä  tulossa siitäkin! Sitten sunnuntaina palaan taas mökille tankkaamaan mökkienergiaa. 


torstai 14. elokuuta 2014

Papin puheilla

Eilen oli taas sairaalapäivä. Sain porttiin ekaa kertaa pelkän Herceptinin. Olipa ihana kokemus, jos nyt niin voi sanoa. Tällaista hoitoa kuvittelisin jaksavani ensi kevääseen saakka. Ainoa haittavaikutus oli pieni väsymys ja sekin meni tunnin päiväunilla ohi. Tämä oli nyt kokeilu jatkoa ajatellen, koska seuraavalla kerralla olen jo töissä ja hoitopäivä on nimenomaan tämä keskiviikko. Näyttäisi ihan hyvältä, että jaksan töihin seuraavana päivänä.

Tiputuksen jälkeen harhailin sairaalan käytäviä aivan uuteen paikkaan, sairaalapastorin luo. Vähän oli sekavat ajatukset, kun astuin sisään. Odotin käännytysyrityksiä heti alkuun ja siksi olinkin vähän hämmentynyt, kun raamattu ei ollutkaan pöydällä esillä. Sen sijaan kohtasin aidon ja välittävän ihmisen, joka paneutui täysin minun huoliin ja murheisiini ja oli läsnä vain minua varten. Minun ei tarvinnut esittää mitään, vaan sain olla oma katkera ja vihainen itseni. Oliko tästä käynnistä mitään hyötyä, en osaa sanoa. Ehkä osaan taas keskittyä niihin asioihin, mitkä ovat hyvin ja niiden kautta jättää katkeruutta taka-alalle. Yritän ainakin. Tapaaminen päättyi siihen, että pappi siunasi minut, mikä oli outo kokemus. En tiennyt, mitä olisin ajatellut. Yllättäen se tuntui kuitenkin ihan hyvältä. Siispä palaan papin puheille taas seuraavan hoidon yhteydessä, kolmen viikon päästä. Katsotaan, mitä sitten tapahtuu!

Huomenna jatkuu taas sairaalakäynnit. Tällä kertaa vuorossa on kirurgian poli. Käyn näyttämässä leikattua rintaa minut leikanneelle lääkärille. Hän tarkastaa leikkaustuloksen ja arvioi, korjataanko rintaa vielä jollakin tavalla. Itse olisin sitä mieltä, että ylimääräiset kuopat voisi jotenkin täyttää. Saapi nähdä, onko lääkäri samaa mieltä.