Että sellainen tapaus

Kontrollissa on sitten käyty ja niinhän siinä kävi, ettei taaskaan tullut puhtaita papereita. Leikatussa rinnassa on taas epäilyttävä pahkura. Pieni kylläkin ja pehmeä, toisin kuin edeltäjänsä. Voihan se olla rasvapatti, lohdutti lääkäri minua, mutta enpä taida uskoa. Ei minun pahkurat koskaan ennenkään ole olleet rasvapahkuroita, vaan ihan sitä itseänsä, syöpää. Siihen valmistaudun nytkin.

Nyt vaan kuljen päivät pitkät kännykkä kädessä ja odotan kutsua magneettiin. Minulle kun on turha mitään mammografiaa tehdä ja ohutneulanäytteeseenkin pahkura on liian pieni. Siispä magneettiin ja jos yhtään on epäilyttäviä löydöksiä, kirurgin puheille ja leikkauspöydälle. Niin se menee.

Yritän tässä kovasti miettiä, että miltä nyt tuntuu. Mikähän olisi oikea sana kuvaamaan tätä tunnetta? Katkera? Kyyninen? Kyllästynyt? Ärsyyntynyt? Jotain näitä kaikkia, mutta pelätä en enää osaa, enkä edes itkeä. Aina, kun kuvittelen, että elämä on vähänkin mallillaan, niin sitten vedetään matto jalkojen alta. Tämä on koettu jo niin moneen kertaan, että ei se minua enää polvilleen saa. Tällä kertaa syöpä saa kuitenkin mennä minun ehdoillani. En aio luopua kummastakaan kevään reissusta. Leikkaus jos on tullakseen, saa sopia niiden väliin tai pääsiäisen jälkeen. Tarvitsen elämääni jotain kivaa odotettavaa kaiken tämän ei-niin-kivan-sairaus-*:n oheen. Ei tätä muuten jaksa.

Siispä odottelen magneettia ja sitten lääkärin soittoa kuvaustuloksista ja sitten joko kiljun riemusta tai sitten en.... Siihen asti aion edelleen yrittää nauttia elämästä ja juoda vaikkapa kaakaota kermavaahdolla!  Oli muuten hyvää!