Tuntuu aivan mahdottomalta ajatukselta pukea sanoiksi se, että en tiedä joudunko sytostaattihoitoihin uusiutuneen rintasyöpäni vuoksi. Tuntuu, että, jos sanon sen ääneen, se toteutuu. Ja tällä hetkellä se on se kaikkein karmivin tulevaisuuden näkymä. Enää viikko aikaa ja sitten olen tässäkin asiassa viisaampi. Toivon, että viikko menisi nopeasti, mutta toisaalta pelkään, mitä ensi tiistai tuo tullessaan. On se sitten mitä tahansa, sen kanssa on vaan elettävä. Jos saan uudet sytostaatit, niin sitten saan ja selviän niistäkin. Pakko vaan varautua kaikkeen, ei tässä muukaan auta.
Joka tapauksessa palaan töihin ainakin vähäksi aikaa. Olkoon se sitten viikko tai kaksi tai mieluiten koko loppukevät. Työ on minulle parasta terapiaa. Silloin en ehdi ajatella päivän mittaan mitään muuta. Täällä kotona ehdin kyllä sitten vähän liikaakin. Niin kuin olen jo aikaisemminkin moneen kertaan kirjoittanut, täällä kotona yksin kaikki surkeudet saa jotenkin aivan tolkuttomat mittasuhteet. Parempi olisi pysyä vaan kiireisenä, ettei olisi aikaa miettiä.
No, menipäs vähän synkistelyksi... Onneksi viikonloppu oli juuri niin kiva kuin ajattelinkin. Siskon kanssa shoppailtiin ja toki käytiin kahvillakin. Vadelmatuorejuustokakku oli tällä kertaa minun lautasellani! Nam!!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti