Sain ruusuja ja ihanan lahjan; uudet lenkkarit. Saman tien piti lähteä kokeilemaan ja vaikka en juoksemisesta pidäkään, on siinä vaan huima ero ikivanhoihin lenkkareihin verrattuna kävellessäkin. Ihan kuin kävelisin tossuilla tai jopa paljain jaloin, niin hippoiset ja pehmeät ovat nämä uudet rakkaat.
Lupasin itselleni, että liikunta säilyy päivittäisissä rutiineissani silloinkin, kun vointi on ehkä vähän huonompi. Sitten kävelen vaan postilaatikolle ja takaisin uusilla hienoilla kengilläni, mutta kävelen kuitenkin. Niin tein viimeksikin.
Liikunnan merkitystä tällaisen vakavan sairauden hoidossa ei voi tarpeeksi korostaa. Onhan aivan eri juttu lähteä toipumaan sytostaateista, jos pohjakunto on nollilla. Puhumattakaan henkisestä hyvinvoinnista, joka saa jokaisen pienenkin lenkin jälkeen aimo annoksen tankkausta ja auttaa jaksamaan sillloinkin, kun ei oikeastaan enää jaksaisi. Niinpä kunnonkohotus jatkuu tavalla tai toisella, olipa tulossa sitten mitä tahansa. Apujoukkoja on varmasti matkan varrella paljonkin, mutta tässä nämä uudet ystävät: )
Paljon Onnea!
VastaaPoistaUudet lenkkarit, aurinkoinen sää ja lenkkikaveri on hyvää terapiaa :-)
T: Marita
Kiitos kiitos!! Uskallatkohan ollenkaan enää mun kanssa lenkille. Vauhti on niin hurjaa! :)
PoistaUskallan, uskallan. Vedän vaikka hihasta perässä :-)
Poistat. Marita