Keskiviikkoilta menikin nukkuessa ja torstaiaamupäiväkin. Olen huomannut, että mitä pidemmälle tämä hoitoputki menee, sitä väsyneempi olen hoitojen jälkeen. Varaan suosiolla pari päivää ihan vaan torkkumiseen. Torstai-iltana olin kuitenkin taas jo vauhdissa ja lähdin kahville ja elokuviin ystävä-tukihenkilöni kanssa. Purin taas omaa epävarmuuttani tulevaan ja sain tsemppiä ja vahvistusta sille, että elämä voisi jopa palailla pikkuhiljaa ennalleen. On se vaan uskomatonta, miten paljon helpottaa, kun voi puhua asioista kaunistelematta. Elokuva oli suomalaista hömppää: Viikossa aikuiseksi. Ihan harmitonta hupailua, joka sopi tähän saumaan oikein hyvin. Toki elokuvaankin oli saatu tungettua pieni rintasyöpätapaus, joka onneksi jäi hyvin pieneen osaan.
Perjantaina oli vuorossa toinen syöpäystäväni, jonka kanssa tapasimme aamupalan merkeissä kahvila Muistossa. Ihailen niin kovin hänen energisyyttään. Voi kun minäkin olisin 7-kymppisenä yhtä tarmokas! Häneltäkin sain arvokkaita neuvoja kuunnella ensin itseäni ja miettiä vasta sitten töitä. Se syyllisyys, mitä tunnen jatkuvista poissaoloistani töissä joutaisi jo romukoppaan. En minä tätä tautia ole itselleni tilannut, ei kukaan minulta ole kysynyt, haluaisinko alkaa rintasyöpäpotilaaksi. Eli en siis mitenkään voi olla syyllinen siihen, että oppilaani ovat taas sijaisen hoivissa. No, joka tapauksessa loistava aamupala ja loistavaa seuraa, kiitos!!
Perjantai-illalle oli oma rakas ukkokulta järkännyt minulle teatteri-illan: Yksi lensi yli käenpesän. Hyvä ja koskettava esitys sai miettimään myös mielen sairauksia. Aikoinani kilpirauhasen vajaatoiminnan alkuvaiheissa kipuillessani sain minäkin siitä maistiaisia, miltä tuntuu, kun ei vaan jaksa mitenkään olla. Tuntuu, että koko elämä on yhtä tuskaa. Toki sytostaattien aikana vähän vastaavia fiiliksiä oli, mutta ne oli helpompi kestää, kun tiesi, mistä ne johtuvat ja että menevät viikossa ohi. Juuri nyt tällä hetkellä koen olevani henkisesti aika vahva.
Lauantaina saimme ihania vieraita iltakahville. Serkkuni, hänen miehensä ja kummityttömme poikaystävänsä ja siskonsa kanssa tulivat meidän iloksemme. Voi sitä ihanaa pulputusta ja elämäniloa, mikä näistä nuorista yhdessä oman kuopuksemme kanssa kumpusi! Ja mikä ihaninta, ei tarvinnut edes sivuta mitään typeriä sairausasioita. Tapaamme sen verran harvakseltaan, etten ole heille vuodattanut näitä sairauskertomuksiani ollenkaan. Ihan tietoinen valinta minulta, etten ole avautunut näistä asioista ihan kaikille. Minusta on hyvä, että on ihmisiä, joiden kanssa voin olla niin kuin aina ennenkin. Ehkä kerron sitten joskus, jos tulee sopiva paikka. Mutta vähän oudolta kahvipöytäkeskustelun avaukselta tuntuisi sanoa, että niin, minulla on muuten rintasyöpä...
Tänään sitten saapuu se paras vieras. Esikoinen tulee Turusta parin päivän visiitille kotiin. On luvannut esitellä opinahjoaan lähiseudun lukioissa ja samalla mainostaa valmennuskurssia, jota on järkkäilemässä. Siitä hyvästä mekin saamme nauttia hänen seurastaan pitkästä aikaa. Luvassa olisi ainakin kirpparipöydän laittoa ja aamupalabrunssia kaupungilla :)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti