Edelleenkin olo on melkoisen väsynyt. Kuvittelin viime viikolla, että parissa päivässä tämä väsymys häviää ja olen taas ennallaan, mutta eipä niin käynytkään. Käviköhän nyt sitten näin hoitorumban lopuksi, että minuunkin iski hoitoväsymys, hienolta nimeltään fatique. Olen tsempannut itsenäni nyt jo puoli vuotta, että jaksaisin loppuun asti, mutta tämä matka on ollut niin pitkä, että nyt taitaa paukut loppua. On pakko vähäksi aikaa hellittää, antaa väsymykselle periksi ja levätä ihan rauhassa. Eipä tässä mitään ihmeitä tapahdu, vaikka täällä kotona kukaan ei siivoaisikaan pariin viikkoon ja ruoaksi syötäisiin pyttipannua ja kaupan pizzaa. Silloin kun ei jaksa mitään, niin sitten ei vaan jaksa. Jos nukuttaa aamulla yhteentoista niin sitten täytyy nukkua, niin kuin tänä aamuna kävi.
Olettaisin, että veriarvot ovat torstaihin mennessä normaalit ja saan sen viimeisen hoidon perjantaina. Vähän hirvittää kyllä tuolta yläkerrasta kuuluva yskiminen. Miehenpuolisko on saanut jonkun pöpön ja yskii ja pärskii melkoisesti. Päätin suosiolla paeta tänne alakertaan nukkumaan. En tiedä onko tästä mitään hyötyä, kaiketi olen jo tartunnan saanut, jos se on tullakseen. Yritän olla murehtimatta sitäkin.
Kaiken kaikkiaan yritän nyt jarrutella päätäni, etten suotta suunnittelisi mitään sen ihmeempää. Asiat menee niin kuin ne menee, en minä niille mitään voi. Jos flunssa iskee niin sitten se iskee tai jos hoidot vielä siirtyy, niin sitten siirtyy. Jos en pystykään töihin vielä hiihtoloman jälkeen, niin sillekään ei voi mitään. Kyllä sekin hetki vielä koittaa, kun olen taas täysin kunnossa ja valmis töihin. Se tapahtuu vaan ennemmin tai sitten myöhemmin, mutta tapahtuu joka tapauksessa. Näin uskon ja toivon hartaasti.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti