Viime viikon surkeudet on taakse jäänyttä elämää ja olen taas melkein täydessä iskussa. Miten sitä onkin niin vaikea siinä surkeudessa uskoa, että se on vain väliaikaista ja menee ohi. Johtunee siitä, että myös psyyke on tosi kovilla näissä hoidoissa. Hoidot ja pahoinvointilääkkeet vaikuttavat myös tähän henkiseen puoleen melkoisen rajusti. Se henkilö, joka oikeasti olen, hukkuu kyllä totaalisesti aina viikoksi. Tilalle tulee se surkea, valittava zombi, joka näkee kaiken tosi mustana, eikä löydä mitään ilon aiheita elämästään. Silloin olen aina valmis luovuttamaan tämän taistelun ja katoamaan sinne zombiavaruuteen kokonaan. Zombiviikon jälkeen onkin sitten ihan ylienerginen olo, kun huomaan, että olen taas oma itseni. Pystyn ajattelemaan positiivisesti ja tekemään muutakin kuin makaamaan sohvalla telkkaria katsellen.
Näiden kokemusten jäljiltä sitä arvostaa aivan eri tavalla ihan tavallista elämää. On tosi hienoa, että voin käydä kaupassa (vaikkakin vasta ruuhka-ajan jälkeen illalla), laittaa ruokaa, käydä lenkillä, seurustella perheen kanssa, puhua puhelimessa järkevästi ym. mitä ei normaalisti tulee edes ajateltua. Mutta niinhän se menee, että vasta kun kadottaa elämästään jotain, osaa sitä sitten arvostaa. Voi kun vaan muistaisin jatkossakin, miten arvokasta ihan jokapäiväinen tavallinen elämä on!!
Nyt sitten vaatteet niskaan ja sauvalenkille!! Vähän reilu viikko taas normaalia eloa, ennen viimeistä zombiviikkoa!!!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti