Siitä päivästä lähtien, kun sain ensimmäisen sytostaattihoitoni, olen pitänyt päiväkirjaa lähinnä lääkkeistä, sivuvaikutuksista ja voinnista näin yleensäkin. Vähän muutakin on toki tullut kirjoiteltua. Olen kirjannut päivämäärät, mutta myös numeroinut päivät alusta asti juoksevilla numeroilla. Lisäksi jokainen sytojakso on saanut omat numeronsa. Näin olen voinut verrata vointiani ja lääkkeitä eri tiputusten jälkeen. Ja nyt tänään tuli sitten vastaan 100. päivä. Se oli se tavoite, joka minulla oli mielessä, kun koko rumba alkoi. Ajattelin, että jaksan kyllä sata päivää, ei se nyt niin paljoa ole. Joka päivä olin kuitenkin lähempänä sitä 100. päivää.
Näin jälkikäteen ajateltuna aika on mennyt nopeasti. Tosi asia on kuitenkin se, että jotkut päivät ovat olleet ihan hurjan pitkiä, loputtomia. Päiviä jolloin olen lähinnä tuijottanut kelloa ja odottanut, että seuraava minuutti vaihtuu. Päiviä, jolloin olen ajatellut, etten enää jaksa, luovutan. Päiviä, jolloin sängystä ylös nouseminen on ollut melkein ylipääsemätön urakka. Päiviä, jolloin olen joutunut pinnistelemään, että saisin edes vähän syötyä. Siis mustan mustia päiviä, niitä zombipäiviä.
Onneksi näitä mustia päiviä on kuitenkin ollut vähemmän kuin valoisia ja melkein terveitä päiviä. Täytyy oikein välillä muistuttaa itseäkin, että äärimmäisen hyvinhän tämä rankka hoitojakso on minulta sujunut. Olen selvinnyt ilman ylimääräisiä sairasteluja ja saanut olla kotona koko ajan. En ole leikkauksen jälkeen tarvinnut sairaalahoitoa. Olen toipunut hoidoista vauhdilla. Olen jaksanut ulkoilla ja jopa kuntoillakin. Ennen kaikkea valoisina päivinä olen tankannut positiivista energiaa, joka on sitten nostanut minut mustien päivien suosta. Siinä suurena apuna on ollut tämä arvokas läheisten joukko, jotka jaksavat minua soitoillansa piristää tai vievät minut lenkille tai kahville. Puhumattakaan omasta perheestä, joka on jaksanut minua katsella päivästä toiseen, vaikka en todellakaan ole aina ollut mitään hehkeää seuraa, päinvastoin. Yksin tämä aika olisi tuntunut paljon paljon pidemmältä, mustia päiviä olisi varmasti ollut enemmän. Siispä halaus ja iso kiitos kaikille piristäjille, juhlia luvassa sitten helmikuussa!!!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti