On ollutkin jo pitkään hyvin hiljaista täällä blogirintamalla. Työ on vienyt paukut, eikä toisaalta ole oikeastaan ollut tähän aiheeseen liittyvää kirjoitettavaakaan. Nyt taas palasin tänne, kun jouduin palaamaan näiden asioiden äärelle. Löysin nimittäin pari viikkoa sitten leikatusta rinnasta uuden patin ja ihan hermoheikkona soittelin oirepolille. Onneksi sellainen on olemassa!!! Ja onneksi sieltä löytyi ihan ymmärtävä hoitaja, jolle ei tarvinnut selitellä omaa hätää, vaan pääsin heti hoitajan vastaanotolle ja sain lähetteen mammografiaan.
En osaa oikein edes kuvailla, mitä kaikkea pyöri päässä näiden parin viikon aikana, kun odotin mammografiaa, niin raastavaa se oli. Mietin jo, että tässä tämä minun elämä sitten oli, jos kerran syöpä iskee heti uudestaan. Mietin miten tytöt ja mies pärjäävät, miten muut läheiset. Yöunet jäi aika vähiin näiden mustien ajatusten kanssa. Samaan aikaan yritin kyllä psyykata itseäni ajattelemaan asiat parhain päin, mutta vaikeaa se oli. En kertonut asiasta kenellekään, vaan ryvin tässä itsesäälissä ja tuskassa ihan yksin. En halunnut, että kukaan muu joutuu huolehtimaan. Enhän tiennyt oliko edes syytä huolestua.
Tiistaina sitten ajelin sairaalalle taas kerran huolesta mykkyrällä. Vaikka kädet ristissä toivoin, että kaikki olisi hyvin, takaraivossa raksutti ilkeä ajatus, entä jos sittenkin... Itku kurkussa kestin kivuliaan kuvauksen ja täristen makasin hoitopöydällä, kun radiologi ultrasi rintani. Odotin pommia ja sellainenhan se olikin, mutta iloinen pommi! Kaikki oli ihan hyvin, patti on vaan leikkauksen jälkeistä arpikudosta ei sen kummempaa. Aivan hurja fiilis iski päälle, en tiennyt itkisinkö vai nauraisinko vai hyppäisinkö lievästi kaljun radiologin kaulaan. Kiittelin hyvistä tuloksista ja täytyy kyllä sanoa, että ainakin tämä kyseinen radiologi osasi muotoilla asian juuri oikealla tavalla. Hän oli sitä mieltä, että kerran sairastettu syöpä on niin iso ja raskas asia henkisesti, että jos yhtään on mitään mieltä painavaa huolta syövän uusiutumisesta, niin ilman muuta kuvataan ja tehdään kaikki, että saadaan potilaalle mielenrauha tavalla tai toisella.
Nyt saan siis rauhassa keskittyä leipomaan ja siivoamaan tyttären yo-juhliin ja siinä samassa hoitelen tietty koulun keväthommat. Ei tunnu missään, vaikka vähän väsyttääkin. Olen vaan niin kiitollinen siitä, että olen todistettavasti terve, että minun elämäni jatkuu ja voin miettiä jopa ensi syksyn työkuvioita ja suunnitella muutenkin elämää eteenpäin. Ei näitä kiitollisuuden ajatuksia voi varmaankaan kukaan muu ymmärtää kuin toinen, joka on kokenut saman.
Niinpä palaan taas normaalielämään ja voipi olla, että blogi jää kesäksi uinumaan. Toivottavasti tällä rintamalla ei nyt tapahdu mitään uutta ennen elokuun kontrollia. Mukavaa ja tervettä kesää kaikille muillekin! Minä ainakin aion nauttia siitä ihan täysillä!!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti