Elämä heittelee kivillä

Ihan kaikenlaista täytyy yrittää keksiä päivien piristykseksi. Niinpä kun silmiini osui lähikaupassa hauskat vessapaperirullat, joihin oli painettu erilaisia ajatelmia ja pieniä runonpätkiä, ostin paketin - tietenkin. Yllättävän monta ihan hyvää ajatusta on tullut vastaan, mutta tämä yksi on ylitse muiden, kolahti minuun ihan täysillä, siispä laitan sen tähän teillekin luettavaksi:

Niinhän se on. Minun elämään vaan niitä osumia on tullut aika paljon viimeisen kuuden vuoden aikana, itse asiassa aivan liikaa. Johtuneeko siitä, että olen niin huono kaikissa pallopeleissa enkä ihan oikeasti osaa väistellä yhtään mitään, otan vaan osumat vastaan ja kärsin nahoissani. Kunhan tässä saan tämän taudin hoideltua, pitää varmaankin keskittyä pikkuoppilaiden kanssa polttopalloon ja opetella väistelemään edes palloa, josko sitten onnistuisi väistelemään näitä elämän kiviäkin...

Ensimmäisellä psykologi-istunnolla rintasyöpädiagnoosin jälkeen itkin ja raivosin. Miksi taas minä, mitä pahaa olen tehnyt, että tämänkin sain, eikö vähempikin riittäisi? Viisas psykologini oli hetken hiljaa ja kysyi sitten aivan rauhallisesti, että kenelle minä tämän syövän olisin sitten antanut, naapurin rouvalleko, vai jollekin työkaverille, sukulaiselle, kenelle? Jos olisin saanut sen itseltäni pois, niin kuka sen sitten olisi joutunut ottamaan? Kuka olisi sen paremmin ansainnut kuin minä? Siinäpä se, en minä tätä kenellekään muullekaan toivoisi, enkä haluaisi antaa sitä pois jonkun muun kärsittäväksi. Jos jotain toivoisin, niin sitä, että koko sairautta ei olisi olemassakaan, ettei kenenkään tarvitsisi siitä kärsiä. Mutta kun se ei ole mahdollista, niin näillä korteilla pelataan, oli se sitten reilua tai ei. Tämä on minulle annettu ja kaipa se on jossain laskettu, että minun paukut riittää tämänkin sairauden kanssa, uskon niin, toivon niin. Pieni toive kyllä olisi, että josko ei enää ainakaan näitä isoja kiviä tähän suuntaan - please!!!