Nyt on sitten ensimmäinen varsinainen sairauslomapäivä täällä kotona, yksin. Mies on töissä ja tytöt koulussa ja minä mietin, että mitähän sitä tekisi. Eilen alkoi kipuilla tuo kainalo, mistä on imusolmukkeita poistettu. Taisin olla vähän turhan tehokas jumppaharjoituksissa ja vielä siihen reipas lenkki päälle. Nyt yritän ottaa vähän iisimmin.
Vähän on outo olo, kun tiedän, että näitä yksinäisiä päiviä on tiedossa tosi paljon, ennen kuin koko hoitorumba on ohi. Jotenkin täytyy kehitellä oma päivärytmi sellaiseksi, että jokaiselle päivälle olisi jotain puuhaa, jotain mielekästä tekemistä. Alkaisinkohan opiskella jotain uutta kieltä? Tai kerrata jo kerran aloitettua ranskaa... Nämä ensimmäiset viikot menee varmasti ihan nätisti, olen kuitenkin vielä hyvässä kunnossa ja jaksan tehdäkin jotain. Mutta niitä päiviä, jolloin en jaksakaan hoitojen vuoksi puuhastella juuri mitään, niitäkin on tulossa ja todennäköisesti paljon. Mitenkähän tuskaisen pitkiä nämä päivät on silloin? Miten saan mieleni pysymään virkeänä silloinkin? Minun tilannehan on kuitenkin sikäli hyvä, että minulla on perhe, mies ja kaksi harrastavaista tytärtä, joiden menemiset ja tulemiset tuovat sisältöä minunkin elämään. Olen kyllä päivät yksin, mutta illat täällä on täysi tohina päällä. Tässä se nyt taas tulee todistettua, että perhe on paras!
Ystäville ja sukulaisille olen heitellyt kutsuja, että tulkaa nyt ihmeessä käymään. Toivottavasti uskovat, että ihan oikeasti olen sekä fyysisesti että psyykkisesti ihan kunnossa, ei tarvitse murehtia, että en jaksaisi vieraita. Päinvastoin, jokainen muutos tähän normaaliin "sairauspäivään" on oikein tervetullut!! No niin, nyt äitiä tarvitaan. Äkillinen kuskaushomma kutsuu ja minullahan on nyt oikein hyvin aikaa kuskailla vaikka keskellä päivää! Jotain hyötyä sairauslomastakin...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti