Ystävyydestä

Eilinen ystävänpäivä laittoi minutkin miettimään, mitä se ystävyys oikein on, kuka ihan oikeasti on minun ystäväni. Jos kriteerinä on se, kelle kerron omista asioistani eniten, niin paras ystäväni on ehdottomasti psyk.polin hoitajani, jolta en salaa mitään, vaan kerron ne kaikkein tuskaisimmatkin ajatukset. Mutta hän tekee sitä kuuntelua työkseen eli ei ehkä voi sanoa, että hän olisi varsinaisesti ystäväni.  Hyvänä kakkosena tulee oma tukihenkilöni, joka myös saa niskaansa aikamoisen lastin asioitani, kun tapaamme. Hänen kanssa on tätä keskustelua käyty ja todettu, että ei enää voi puhua tukihenkilösuhteesta, vaan ihan oikeasti meistä on tullut kuluneen vuoden aikana erittäin hyviä ystäviä. Kuuntelemme tasapuolisesti toinen toistemme suruja ja iloja. Tosi ihana juttu vielä tällä iällä saada uusia ystäviä!

Tämä sairastaminen on muuttanut joitakin ystävyyssuhteitani. Toisia vaan parantanut ja lähentänyt entisestään, mutta toisia viilentänyt. Kaikille ei ole ilmeisesti niin helppoa seurustella syöpäpotilaan kanssa, vaikka itse en koe muuttuneeni ystävänä millään lailla, enkä mielestäni myöskään mitenkään erityisesti välitä keskustella  terveiden ystävieni kanssa sairausasioista ja niin kuormittaa heitä murheillani. Siitä huolimatta muutamia ystävyyssuhteita on tässä parin vuoden aikana jäänyt vähän katkolle ja se tuntuu ikävältä, vaikka toisaalta ymmärränkin, miksi niin on käynyt. Onneksi edelleenkin ympärilläni on ihania ihmisiä, joille olen sama ihminen kuin aina ennenkin ja jotka haluavat edelleenkin viettää kanssani aikaa riippumatta siitä, olenko sairas vai terve. Ilman tätä läheisjoukkoa elämäni olisi NIIN paljon kurjempaa!

Voiko muuten omat vanhemmat olla myös ystäviä? Sanoisin että voivat ja ilmeisesti ainakin omat vanhempani ovat samaa mieltä, koska kävivät minua tervehtimässä eilen näin ihanan ystävänpäiväkukkakimpun kanssa! Kiitos! <3

Byrokratian rattaissa

Tämä viikko on kulunut melko lailla totaalisesti kevään ja syksyn työkuvioita pohtiessa. Viime viikolla kävin vihdoin ja viimein työterveydessä näyttäytymässä. Lääkärin puheille en toki päässyt, vaan minua puhutti työterveyshoitaja, joka antoi ymmärtää, että ihan turhaan mietin mitään työkuvioita. Parempi vaan jäädä heti eläkkeelle, kun kohta kuitenkin kuolen pois. Tai näin minä hänen puheensa tulkitsin ja arvaatte varmaan, että tuntui melkoisen pahalta. Yritin kuitenkin sitkeästi kysellä erilaisista vaihtoehdoista syksyä ajatellen, mutta hänellä ei ollut asiasta oikein mitään sanottavaa. Neuvoi vaan soittamaan kaupungin kuntoutusasioista vastaavalle henkilölle. Ei kuulemma kuulu hänelle... Mikähän sitten mahtaa kuulua?

Ei toki riitä, että kerroin tarinani kaikessa surkeudessaan hoitajalle, vaan sama pitää toistaa vielä kolmen viikon päästä lääkärillekin, joka hänkään ei varmaankaan osaa minua mitenkään tässä asiassa auttaa. Olisin tarvinnut b-lausunnon Kelaa varten heti, mutta ei onnistunut sekään. Työterveydestä saisin sen vasta silloin kolmen viikon päästä, kun osasairauspäivärahakauden pitäisi olla jo menossa. Herää siis oikeasti kysymys, mitä ihmeen hyötyä työterveydestä minulle oikein on? Joka tapauksessa vaaditaan, että työterveys on mukana tässä työllistymisprosessissa, vaikka siitä ei mitään apua olisikaan.

Luojan kiitos omassa syöpäsairaalassa asiat hoituu. Yksi puhelinsoitto ja b-lausunto oli matkalla Kelaan. Lisäsairauslomakin hoituu puhelinsoitolla, jos ei päätös Kelalta tule parissa viikossa. Mitä tekisinkään, jos en tarvittavia lappuja saisi sairaalalta?

No nyt on sitten hakemus tehty ja sitten vaan odotellaan, että Kela tekee päätöksen, toivottavasti myönteisen. Samaan syssyyn joudun miettimään jo ensi syksyä, vaikka ei olekaan mitään tietoa, missä kunnossa mahdan olla. Ehkä täydessä työkunnossa, ehkä taas leikkauspöydällä tai jotain siltä väliltä. Mahdoton sanoa. Siitä huolimatta nyt jo täytyy varautua siihenkin, etten pystykään täysipäiväiseen työhön. Silloin joudunkääntymään Kevan puoleen, joka voi myöntää minulle osatyökyvyttömyyseläkkeen. Sitä varten tarvitaan taas monenlaista lausuntoa ja palaveria ja ennen kaikkea työpaikalta suunnitelma, miten voisin työni osittaa. Siinäpä sitä riittääkin mietittävää. Hakemuksen käsittelyyn menee kuulemma 2-3 kuukautta eli huhtikuussa viimeistään pitäisi olla jotain tietoa tulevasta ja silloin pitäisi olla myös kaikki työterveyden palaverit käytynä. Huh, huh, siinäpä sitä riittää mietittävää.

Huomenna kuitenkin unohdan taas kaikki nämä kuviot. On nuorimmaiseni prinsessapäivä, wanhojen tanssit. Puvun paljetit on ommeltu, kynnet laitettu, ripset tuuhennettu, aamulla kampaus ja meikki ja sitten menoksi.

Social life

Monenlaista on taas tapahtunut lähipäivinä. Keskiviikkona oli hoidot ja tapasin myös lääkärin. Tällä kertaa paikalla oli se minun oma, paras lääkäri. Keskustelimme jatkosta ja hän oli valmis kirjoittamaan minulla B-lausunnon kevättä varten, että voin tehdä töitä osa-aikaisena. Puhuimme myös jo ensi syksystä ja mahdollisuudesta hakea osa-aikaeläkettä Kevalta. Siihenkin saan tarvittavat lausunnot, jos siihen ratkaisuun päädyn. Tällä hetkellä olen ihan päästäni pyörällä, enkä tiedä yhtään, mikä olisi viisasta. No, onneksi sitä ei tarvitse päättää ihan heti. Joka tapauksessa Herceptin-hoidot päättyvät toukokuussa eli periaatteessa minun pitäisi olla työkunnossa syksyllä, siis periaatteessa...

Keskiviikkoilta menikin nukkuessa ja torstaiaamupäiväkin. Olen huomannut, että mitä pidemmälle tämä hoitoputki menee, sitä väsyneempi olen hoitojen jälkeen. Varaan suosiolla pari päivää ihan vaan torkkumiseen. Torstai-iltana olin kuitenkin taas jo vauhdissa ja lähdin kahville ja elokuviin ystävä-tukihenkilöni kanssa. Purin taas omaa epävarmuuttani tulevaan ja sain tsemppiä ja vahvistusta sille, että elämä voisi jopa palailla pikkuhiljaa ennalleen. On se vaan uskomatonta, miten paljon helpottaa, kun voi puhua asioista kaunistelematta. Elokuva oli suomalaista hömppää: Viikossa aikuiseksi. Ihan harmitonta hupailua, joka sopi tähän saumaan oikein hyvin. Toki elokuvaankin oli saatu tungettua pieni rintasyöpätapaus, joka onneksi jäi hyvin pieneen osaan.

Perjantaina oli vuorossa toinen syöpäystäväni, jonka kanssa tapasimme aamupalan merkeissä kahvila Muistossa. Ihailen niin kovin hänen energisyyttään. Voi kun minäkin olisin 7-kymppisenä yhtä tarmokas! Häneltäkin sain arvokkaita neuvoja kuunnella ensin itseäni ja miettiä vasta sitten töitä. Se syyllisyys, mitä tunnen jatkuvista poissaoloistani töissä joutaisi jo romukoppaan. En minä tätä tautia ole itselleni tilannut, ei kukaan minulta ole kysynyt, haluaisinko alkaa rintasyöpäpotilaaksi. Eli en siis mitenkään voi olla syyllinen siihen, että oppilaani ovat taas sijaisen hoivissa. No, joka tapauksessa loistava aamupala ja loistavaa seuraa, kiitos!!

Perjantai-illalle oli oma rakas ukkokulta järkännyt minulle teatteri-illan: Yksi lensi yli käenpesän. Hyvä ja koskettava esitys sai miettimään myös mielen sairauksia. Aikoinani kilpirauhasen vajaatoiminnan alkuvaiheissa kipuillessani sain minäkin siitä maistiaisia, miltä tuntuu, kun ei vaan jaksa mitenkään olla. Tuntuu, että koko elämä on yhtä tuskaa. Toki sytostaattien aikana vähän vastaavia fiiliksiä oli, mutta ne oli helpompi kestää, kun tiesi, mistä ne johtuvat ja että menevät viikossa ohi. Juuri nyt tällä hetkellä koen olevani henkisesti aika vahva.

Lauantaina saimme ihania vieraita iltakahville. Serkkuni, hänen miehensä ja kummityttömme poikaystävänsä ja siskonsa kanssa tulivat meidän iloksemme. Voi sitä ihanaa pulputusta ja elämäniloa, mikä näistä nuorista yhdessä oman kuopuksemme kanssa kumpusi! Ja mikä ihaninta, ei tarvinnut edes sivuta mitään typeriä sairausasioita. Tapaamme sen verran harvakseltaan, etten ole heille vuodattanut näitä sairauskertomuksiani ollenkaan. Ihan tietoinen valinta minulta, etten ole avautunut näistä asioista ihan kaikille. Minusta on hyvä, että on ihmisiä, joiden kanssa voin olla niin kuin aina ennenkin. Ehkä kerron sitten joskus, jos tulee sopiva paikka. Mutta vähän oudolta kahvipöytäkeskustelun avaukselta tuntuisi sanoa, että niin, minulla on muuten rintasyöpä...

Tänään sitten saapuu se paras vieras. Esikoinen tulee Turusta parin päivän visiitille kotiin. On luvannut esitellä opinahjoaan lähiseudun lukioissa ja samalla mainostaa valmennuskurssia, jota on järkkäilemässä. Siitä hyvästä mekin saamme nauttia hänen seurastaan pitkästä aikaa. Luvassa olisi ainakin kirpparipöydän laittoa ja aamupalabrunssia kaupungilla :)

Terveydeksi!

Olen syksystä asti kipuillut huonon hemoglobiinin kanssa, vaikka veriarvot muuten alkaa nyt olla jo ihan normaalit. Syynä on tietysti hoidot ja leikkaukset, eipä tuo nyt ihme ole. Mutta kun olen muutenkin niin väsynyt, niin huono hemoglobini ei ainakaan auta asiaa. Siispä olen nyt ottanut ryhtiliikkeen ja alkanut terveysintoilijaksi  tai jotain sinnepäin, josko terveellisrmmät elämäntavat auttaisivat tähän vaivaan.

Mieheni osti minulle joululahjaksi aktiivisuusrannekkeen, joka mittaa päivän mittaan otetut askeleet ja tarkkailee myös unenlaatua. Tiedot voi sitten synkronoida tähän pädille tai puhelimeen, missä niitä voi tarkastella pitkältäkin ajalta. Niinpä otin tavoitteeksi, että joka päivä täytyy tulla 10000 askelta ja yllättäen se onkin onnistunut kohtuullisen helposti. Ihan muutama päivä on kuukauden aikana jäänyt alle tavoitteen. Olen käynyt salilla ja lenkkeillyt, ei mitään sen ihmeempää. Sen verran kilpailuhenkinen olen, että ihan oikeasti yritän huolehtia, että liikuntatavoite jokaiselle päivälle täyttyy.

Liikunnan lisäksi olen yrittänyt myös tarkistella vähän ruokailutottumuksiani. Myönnän, että olen lohtusyöppö. Kun elämä potkii päähän, syön suklaata tai muita herkkuja. Terveellistähän se ei missään tapauksessa ole, mutta siihen olen ajautunut. Nyt yritän sitten pyristellä huonoista tavoistani eroon. Päivä alkaa kaurapuurolla, johon sekoitan pakasteesta tyrnimarjoja ja mustikoita. Kannullinen teetä ja kurkkuvoileipä siihen lisäksi, niin pärjään aamupäivän oikein hyvin.  Päivän mittaan yritän välttää liikaa leivän syömistä ja pysyä herkuista erossa ja huolehtia, että kasviksia on jokaisella aterialla lautasella.

Ruoka-aineallergiat rajoittavat hedelmien syömistäni tai niin ainakin luulin. Appelsiinisivunkin syöminen aiheuttaa rakot suuhun, mutta yllätys yllätys, huomasin ilokseni, että itsepuristettu appelsiinimehu ei aiheuta minulle mitään oireita. Niinpä marssin Giganttiin ja ostin itselleni sähkökäyttöisen sitruspusertimen ja se onkin ollut nyt tehokkaassa käytössä. Herkuttelen itsepuristetulla appelsiini-, greippi- tai veriappelsiinimehulla ihan päivittäin. 

Huomenna on taas hoitopäivä ja labroissa pitäisi näkyä uudet tuulet - toivottavasti! Olo ainakin tuntuu nyt jo vähän reippaammalta. :)

Mietittävää

Olen ollut taas pari päivää isän ja äidin ilona tai riesana, miten sen nyt ottaa. Mukavaa vaihtelua minun sairauslomapäiviin. Ehdittiin leipoa karjalanpiirakoita, shoppailla, lenkkeillä, siivota ja stailata edesmenneen tätini asunto myyntikuntoon ja jutella taas paljon kaikenlaista.

Isä ja äiti ovat päättäneet, että siirtävät talonsa ja mökkinsä lahjoituksena meille kolmelle lapselle. Jättävät hallintaoikeuden toki itselleen. Ymmärrän kyllä, että haluavat tehdä perinnönjaon tällä tavalla jo nyt, mutta toisaalta en kuitenkaan mitenkään haluaisi vielä edes ajatella aikaa ilman heitä. Ja siitähän tässä on kysymys. Pakko vaan totutella ajatukseen, että rakkaita ihmisiä ei voi loputtomiin pitää tässä lähellä, niin kipeältä kuin se ajatus tuntuukin. Silkkihansikkain on elämä minua kohdellutkin siltä osin, kun en ole joutunut luopumaan läheisistäni pitkään aikaan. Tädin kuolema syksyllä oli siinäkin suhteessa pysäyttävä.

Ei elämää voi kuitenkaan elää niin, että miettii, mitä ikävää tänään voisi sattua itselle tai läheisille tai ensi viikolla tai vuoden päästä. Elän täysillä tässä ja nyt huomioiden läheisiäni niin hyvin kuin tässä tilanteessa pystyn. Mitä tapahtuu, se tapahtuu. Turha surra sitä, mistä ei tiedä. Nämä ovat minun elämiseni mottoja ja niistä yritän pitää kiinni.

Viikonloppu kuluu täällä mökillä takkatulen ääressä ukkokullan kanssa. Siinä on hyvä nollata ajatukset ja kelata ihan nollilla vaan. :)

Puolikas vai kokonainen?

Ensinnäkin täytyy itsekin oikein huokaista. Tämä on nimittäin minun sadas postaus tähän blogiin. Sata kertaa olen siis istunut alas ja purkanut tuntojani teille lukijoille, joita on myöskin ilahduttavan paljon kertynyt. Toivottavasti en ole valituksillani saanut ketään samaa polkua kulkevaa ahdistumaan syöpäjutuillani. Ihan oikeasti syövästä huolimatta minun asiani ovat juuri tällä hetkellä oikein hyvin! Tärkein viestini tämän blogin välityksellä onkin, että syövän kanssakin voi elää ihan hyvää ja aktiivista elämää.

Aktiivinen olen kyllä todellakin ollut viime päivinä. Keskiviikkona Herceptin sairaalalla, torstaina Turkuun tyttären luo. Shoppailua ja loistavaa pastaa Trattoria Romanassa!  Perjantaina tyttären vatsantähystys Raisiossa ja sieltä takaisin kotiin Keski-Suomeen kuskaamaan toista tytärtä tallille ja takaisin. Lauantaina teatterissa molempien tyttärien kanssa katsomassa ja kuuntelemassa Lauantain toivottuja. Eilen salilla treenaamassa ja illalla tytär junalle ja takaisin Turkuun ja mies mökiltä junalla kotiin. Laatuaikaa siis naisten kesken viikonloppuna! 

Mutta palatakseni otsikkoon, kävin tänään sairaalan sosiaalityöntekijän luona hakemassa neuvoja tälle keväälle. Tällä hetkellä jaksan ihan hyvin arkiset askareet ja pienet reissutkin, kun ei tarvitse murehtia työasioita. Väsymys iskee aina jossain kohtaa, mutta nyt se ei haittaa, kun päiväunet voi ottaa silloin kun siltä tuntuu. Ahdistaa vaan ajatus täysipäiväisestä paluusta töihin. Selvittelen mahdollisuutta palata töihin osa-aikaisena hiihtoloman jälkeen. Pitäisi onnistua, jos vaan rehtori sen hyväksyy ja sijainen pystyy jatkamaan.

Tähän asti olen aina ollut sitä mieltä, että työ on minulle parasta lääkettä. Työ on se, joka pitää ajatukseni muualla ja minut pirteänä ja virkeänä. Syksyllä jouduin kuitenkin toteamaan, että ei se enää ole niin. Surkuhupaisaa oli todeta, että odotin leikkausta, että pääsisin huilaamaan töistä sairauslomalle. Se oli minulle selvä merkki, että jotain täytyy nyt tehdä toisin. Tämä sairaus elää omaa elämäänsä, siihen en voi vaikuttaa, mutta töihin voin. Missään ei ole määrätty, että minun täytyy uuvuttaa itseni vielä työlläkin. Työ ei ole eikä saa olla minun elämäni ykkösjuttu. Aikaa ja voimia täytyy jäädä siihen, että teen minulle mieluisia asioita, minulle tärkeiden ja rakkaiden ihmisten kanssa. Miten osa-aikatyö vaikuttaa perheen talouteen, sitä en nyt mieti. Kyllä talousasiat järjestyy tavalla tai toisella - luulisin...

Nyt jaksan taas leipoa ja hemmotella perhettä esimerkiksi tuoreilla sämpylöillä. Uusi resepti tuli kokeiltua ja hyvää oli!

Parempaa uutta vuotta 2015!!!

Joulun pyhät on ohi ja uusi vuosi alkanut. Loma kului enimmäkseen mökillä, missä tytötkin viihtyivät meidän kanssa melkein viikon. Yhtään päivää ei kyllä oltu pelkästään omalla porukalla, sukulaisia kävi meillä ja mekin pyörähtelimme tervehdyskäynneillä. Uudeksi vuodeksi nuoriso halusi kuitenkin omien kavereittensa seuraan ja meillekin tuli mökille omat kaverit Helsingistä. Uusi vuosi otettiin vastaan loistavien ruokien merkeissä, mistä huolehtivat kulinaristiystävämme. Nyt on meilläkin yksi aukko taas paikattu sivistyksestä ja olemme syöneet hummeria, hyvää oli!!!

En tehnyt uuden vuoden lupauksia tänä vuonna. Sen sijaan heitin tuonne yläkertaan uuden vuoden toiveen, ihan vaan pienen sellaisen. Olisiko mitenkään mahdollista, että saisin yhden terveen vuoden ilman leikkauksia tai sytostaatteja? Kulunut vuosi on sillä saralla ollut vähän hurja näin jälkikäteen mietittynä. Kaksi rintaleikkausta ja yhdet sytostaatit, melkoisen monta sairaala- ja lääkärireissua, labroista puhumattakaan. Jos olisin tiennyt kaiken viime vuonna, en tiedä, miten olisin jaksanut. Onneksi en tiennyt. Olen mennyt vain päivä ja viikko kerrallaan, ottanut vastaan sen, mitä on annettu tai pakotettu ottamaan vastaan. Mitäpä muutakaan olisin voinut. Miten olen jaksanut, sitä edelleenkin ihmettelen. Jotenkin olen vaan turtunut tähän kaikkeen, tuntuu ettei mikään riitä, aina jotain ikävää tupsahtaa jostain nurkan takaa, kun vähänkin kuvittelen, että kaikki olisi hyvin. No, nyt en edes kuvittele, ihan pikkuisen vaan toivon...

Oikein hyvää, tervettä ja onnellista uutta vuotta 2015 muillekin!!