Aktiivinen olen kyllä todellakin ollut viime päivinä. Keskiviikkona Herceptin sairaalalla, torstaina Turkuun tyttären luo. Shoppailua ja loistavaa pastaa Trattoria Romanassa! Perjantaina tyttären vatsantähystys Raisiossa ja sieltä takaisin kotiin Keski-Suomeen kuskaamaan toista tytärtä tallille ja takaisin. Lauantaina teatterissa molempien tyttärien kanssa katsomassa ja kuuntelemassa Lauantain toivottuja. Eilen salilla treenaamassa ja illalla tytär junalle ja takaisin Turkuun ja mies mökiltä junalla kotiin. Laatuaikaa siis naisten kesken viikonloppuna!
Mutta palatakseni otsikkoon, kävin tänään sairaalan sosiaalityöntekijän luona hakemassa neuvoja tälle keväälle. Tällä hetkellä jaksan ihan hyvin arkiset askareet ja pienet reissutkin, kun ei tarvitse murehtia työasioita. Väsymys iskee aina jossain kohtaa, mutta nyt se ei haittaa, kun päiväunet voi ottaa silloin kun siltä tuntuu. Ahdistaa vaan ajatus täysipäiväisestä paluusta töihin. Selvittelen mahdollisuutta palata töihin osa-aikaisena hiihtoloman jälkeen. Pitäisi onnistua, jos vaan rehtori sen hyväksyy ja sijainen pystyy jatkamaan.
Tähän asti olen aina ollut sitä mieltä, että työ on minulle parasta lääkettä. Työ on se, joka pitää ajatukseni muualla ja minut pirteänä ja virkeänä. Syksyllä jouduin kuitenkin toteamaan, että ei se enää ole niin. Surkuhupaisaa oli todeta, että odotin leikkausta, että pääsisin huilaamaan töistä sairauslomalle. Se oli minulle selvä merkki, että jotain täytyy nyt tehdä toisin. Tämä sairaus elää omaa elämäänsä, siihen en voi vaikuttaa, mutta töihin voin. Missään ei ole määrätty, että minun täytyy uuvuttaa itseni vielä työlläkin. Työ ei ole eikä saa olla minun elämäni ykkösjuttu. Aikaa ja voimia täytyy jäädä siihen, että teen minulle mieluisia asioita, minulle tärkeiden ja rakkaiden ihmisten kanssa. Miten osa-aikatyö vaikuttaa perheen talouteen, sitä en nyt mieti. Kyllä talousasiat järjestyy tavalla tai toisella - luulisin...
Nyt jaksan taas leipoa ja hemmotella perhettä esimerkiksi tuoreilla sämpylöillä. Uusi resepti tuli kokeiltua ja hyvää oli!
Tähän asti olen aina ollut sitä mieltä, että työ on minulle parasta lääkettä. Työ on se, joka pitää ajatukseni muualla ja minut pirteänä ja virkeänä. Syksyllä jouduin kuitenkin toteamaan, että ei se enää ole niin. Surkuhupaisaa oli todeta, että odotin leikkausta, että pääsisin huilaamaan töistä sairauslomalle. Se oli minulle selvä merkki, että jotain täytyy nyt tehdä toisin. Tämä sairaus elää omaa elämäänsä, siihen en voi vaikuttaa, mutta töihin voin. Missään ei ole määrätty, että minun täytyy uuvuttaa itseni vielä työlläkin. Työ ei ole eikä saa olla minun elämäni ykkösjuttu. Aikaa ja voimia täytyy jäädä siihen, että teen minulle mieluisia asioita, minulle tärkeiden ja rakkaiden ihmisten kanssa. Miten osa-aikatyö vaikuttaa perheen talouteen, sitä en nyt mieti. Kyllä talousasiat järjestyy tavalla tai toisella - luulisin...
Nyt jaksan taas leipoa ja hemmotella perhettä esimerkiksi tuoreilla sämpylöillä. Uusi resepti tuli kokeiltua ja hyvää oli!
Minäkin olen opettaja ja syöpäsiskosi. Palasin töihin 9 kk jälkeen Kelan tuella. Eli tein 60% viikosta töitä ja olin 40% sairaslomalla. Aivan loistava järjestely! Käytännössä minulla oli oppitunteja kolmena päivänä ja kaksi päivää "omaa aikaa". Rahallisesti en hävinnyt hirveästi, ja jaksoin paljon paremmin. Minusta järjestely oli mukava myös oppilaiden kannalta: kaikki tiesivät, että olin rintasyövän takia sairaslomalla. Mutta töihin palaamiseni näytti todeksi sen, että syöpä ei ole kuoleman synonyymi. Kannustan sinua vastaavaan järjestelyyn! Työnantaja on velvollinen sellaisen tekemään.
VastaaPoistaPolyanna
Siihen ratkaisuun olen minäkin nyt päätymässä. En tosiaankaan aio työllä itseäni uuvuttaa, vaan yritän tehdä vaan sen verran kuin oikeasti jaksan eli noin 60% siis kolme päivää viikossa oli ajatuksissa. Toivottavasti onnistuu!
VastaaPoista