Se siitä CT:stä

Hermoilin koko alkuviikon torstain CT:tä, jonka piti olla heti aikaisin aamulla klo 7.15. Yö meni pyöriessa ja olin sairaalalla hyvissä ajoin heti 7 jälkeen kuullakseni, ettei mitään CT:tä olekaan. Minulla ei ollut minkäänlaista lääkärin määräystä koko tutkimukseen. Kuvantamisen ihmiset olivat ihan hämillään, eivätkä tietenkään osanneet tehdä asialle mitään. Siispä marssin päiväsairaalan puolelle, missä ei tietenkään ollut vielä ketään. Puolen tunnin odottelun jälkeen tuli yksi hoitaja, joka ei osannut hänkään sanoa, mikä oli mennyt pieleen. Lähdin töihin sillä puheella, että soittelevat, kun asia selviää. Mitään soittoa ei koskaan tullut ja kun yritin kolmen jälkeen itse soittaa, ei tietenkään enää ollut puhelinaika. Seuraavana aamuna sain sitten sihteerin kiinni ja hän selitti, ettei asialle voi mitään. Ainoa merkintä oli minun käsinkirjoitetussa potilaskortissa. Missään muualla ei mitään. Eli menen sitten tiistaina leikkaukseen ilman CT:tä ja 9. päivä lääkäriin ilman CT:tä ja kädet ristissä toivon, että kaikki on hyvin. Ja tietysti sitten, kun se määräys CT:hen kuitenkin lääkäriltä tulee, ajelen mökiltä varta vasten kuvaukseen 150 km ja taas hermoilen ja jännitän. Aaargghhh!!!!

Nyt yritän kuitenkin unohtaa koko sotkun ja keskityn vaan leikkaukseen ja siihen, että missään ei ole mitään ylimääräistä. Olen terve, olen terve, olen terve... siinä mantraa tuleville päiville. :) Vielä kun pystyisi uskomaan siihen...

Eilen olin viimeisen päivän töissä ja vähän oli tippa linssissä, kun halailin oppilaita. Vakuuttelin heille, että kesä menee pian ja sitten taas elokuussa tavataan. Sehän se on minunkin hartain toive, että syksyllä olen taas töisssä täysipäiväisenä ja terveenä. Voi, kun kaikki muutkin meidän työyhteisössä ymmärtäisivät, miten hienoa on, kun SAA olla töissä ja unohtaisivat joutavan valituksen pikkuasioista!! Juuri nyt sellainen ärsyttää ihan älyttömästi! No, nielen ikävät kommentit ja olen hiljaa, ehkä se on parempi vaihtoehto.

Koti on taas siivottu ja odottelen miestä kotiin. Edessä olisi yhden yön mökkireissu. Siellä puushow ja ikkunanpesua. Johan unohtuu turhat murheet!

Terveisiä Madridista!

Neljän päivän Madridin työreissu takana ja onneksi on tämä päivä aikaa toipua matkarasituksista. Hyvin jaksoin muun porukan mukana, joskin ihan riittävä oli neljä päivää, enempää en olisi tällä tahdilla jaksanut. Kävimme historiallisessa Toledon kaupungissa, katsomassa upeaa Flamenco-showta, kiersimme Picasson ja muiden espanjalaisten huipputaiteilijoitten näyttelyä Museo Pradossa, söimme tapaksia ja churroja ja joimme Sangriaa ja Cavaa. Tärkeintä kuitenkin oli tutustua Erasmus-hankkeemme yhteistyökouluun Madridissa ja muiden partnerimaiden opettajiin. Isäntämaan edustajat olivatkin tehneet hienoa työtä, kun järkkäsivät meille niin paljon kaikenlaista kivaa yhdessä tehtävää. Sain monta uutta tuttavaa ympäri Eurooppaa. Toivottavasti pääsevät sitten helmikuussa Suomeen, kun on meidän vuoro järjestää tapaaminen.

Menomatkalla jännitin kovasti, miten selviän tiukassa tahdissa muiden mukana, mutta aivan turhaan jännitin. Ei minun tarvinnut yhtenäkään päivänä jäädä hotellille huilailemaan, vaan kuljin muiden mukana ihan reippaasti. Nyt väsyttää toki aivan kamalasti, mutta niin väsyttää varmasti muitakin reissulaisia. Olen ollut nimittäin kotona vasta yhdeltä yöllä, eikä uni tullut heti silmään mitenkään.

Hyvä oli huomata, että kun tekemistä ja nähtävää on paljon, ei jää aikaa miettiä mitään ikävää, kuten ensi viikolla odottavaa CT-kuvausta. En itse asiassa ajatellut tulevaa leikkaustakaan yhtenäkään päivänä. Mitä siis opimme tästä? Matkailu paitsi avartaa, niin toimii myös aivan loistavana psyykelääkkeenä, auttaen unohtamaan kaiken ikävän. Tätä lääkettä minulle vaan lisää!!!

Toledo

Churrot suklaakastikkeella

Reissua pukkaa

Yksi suurista mielenkiinnon kohteistani on matkailu. Minua ei tarvitse kovasti houkutella, olipa sitten kyseessä teatterireissu Suomessa tai kaupunkiloma Euroopassa. Kaikki käy ja jokainen reissu tuo ison kasan positiivista energiaa elämääni. Siksi olenkin yrittänyt kynsin ja hampain pitää huolta siitä, että myös sairastelujen lomaan on mahtunut reissuja. Onneksi myös lääkärit ovat suhtautuneet suopeasti matkustusintooni. Viime kesänä olin kesken sytostaattihoitojen 10 päivää Kreetalla. Syksyllä ennen viimeisintä leikkausta Lontoossa. Nyt on kaikki hoidot ainakin toistaiseksi ohi ja reissuja onkin mukavasti tiedossa.

Ensi lauantaina hyppään koneeseen ja matkustan työreissulle Madridiin. Kesällä on ajateltu miehen kanssa tehdä pieni reissu Eurooppaan ja heinäkuun lopulle on suunniteltu yhden ystävän kanssa Nizzan reissua. Siihen huipentuu meidän kahden vuoden kieliopinnot kansalaisopistossa. Saapi nähdä, osataanko muuta sanoa ranskaksi kuin tilata lasit valkoviiniä :) Syyslomalla vielä kutsuu Mallorca ja rakkaan ystävän seura.

Tavoitteena onkin ollut, että aina kun yksi reissu on tehty, niin seuraava on jo suunnitteilla. Nyt on siinä suhteessa aivan loistava tilanne. Monta kivaa reissua edessä! Sitä jaksan vaan ihmetellä, että kaikki ihmiset eivät pidä matkustamisesta. Madridin ilmaiselle reissullekaan ei ollut tarpeeksi lähtijöitä ja siksi minä sairauslomalaisena tai puolikkaanakin pääsin mukaan.

Omiin tyttäriin olen onnistunut tartuttamaan tämän matkustusintoni. Heitä on kuljetettu mukana ihan pienestä pitäen ja nyt ovat molemmat jo siinä tilanteessa, että matkustelevat ilman meitä vanhempiakin. Toki innolla lähtevät meidänkin kanssa aina kun mennään Suomen rajojen ulkopuolelle ja isi ja äiti maksaa. Haaveena olisikin lähteä jonain jouluna vähän pidemmälle reissulle koko perheellä. Mutta ensin taas säästetään, se kuuluu asiaan!

Nyt keskityn kuitenkin vielä nautiskelemaan lähimatkailusta mökillä ja mikäs täällä on taas ollessa. Maisemat ikkunasta on kohtuullisen kivat!

Myöhästynyt syntymäpäivälahja

Vielä tipahti yksi synttärilahja ja se tuli sairaalassa. Tänään oli nimittäin viimeinen Herceptin-hoito! Itse olin varautunut siihen, että vielä menen yhden kerran kolmen viikon päästä. Siksi olikin niin iloinen yllätys, kun hoitaja ilmoitti, että se oli nyt sitten tässä, ei tarvitse enää tulla. Taaskin on kyllä vähän kaksijakoinen fiilis, toisaalta helpottunut, mutta toisaalta mietityttää, että ihan oikeasti, olisiko tässä nyt kaikki. Voisiko se mitenkään olla mahdollista, että hoidot olisi minun osaltani nyt kokonaan ohi?

Tämä vuoden Herceptin-jakso on toisaalta ollut kevyttä hoitoa verrattuna sytostaatteihin, mutta toisaalta niin kamalan pitkä ja uuvuttava. Vaikka ei ole ollut pahoinvointia, niin tämä uuvuttava väsymyskin on ihan oikeasti alkanut tympiä melkoisesti. Josko nyt alkaisi ihan kunnollinen toipuminen ensin leikkausta varten ja sitten kokonaan. Tähtäimenä olisi kuitenkin olla syksyllä täysin työkuntoinen. Onkohan utopistinen tavoite?!

No jaa, sen näkee sitten. Joka tapauksessa nyt on pakko ottaa vielä yhdet päikkärit, sen verran koville otti tämän päivän hoito. Jos sitten jaksaisin olla hetken hereillä ennen yöunia...

Rouva 50

Niinpä, ei siinä auta mikään, nyt on sitten mittarissa pyöreitä vuosia ihan 50. Yritän tässä kuumeisesti miettiä, että miltä nyt tuntuu. Onko jotenkin erityisen vanha olo, vaiko ihan sama entinen? Pakko tunnustaa, että en kyllä huomaa mitään eroa eiliseen! Itse asiassa on ihan hyvä olla juuri tässä ja nyt. Jos saisin valita, että palaanko takaisin kolmekymppiseksi vai pysynkö viisikymppisenä, niin enpä taitaisi vaihtaa. Ihan jo senkin takia, että en millään jaksaisi enää elää kaikkea ikävää uudestaan. Toki mukana on kivojakin muistoja, mutta aika paljon myös ikäviä. Nyt on hyvä näin.

Millaista sitten on viisikymppisen naisen elämä verrattuna kolmekymppiseen? Koen kyllä olevani PALJON viisaampi ja kokeneempi, elämää nähnyt, voisi sanoa. Kolmekymppisenä olin pienen, vakavasti sairaan lapsen äiti ja huoli lapsesta ajoi kaiken ohi. Aikaa itselle ei juurikaan jäänyt. En muista juurikaan ajatelleeni, mitä  muuta edes olisin halunnut elämältä. Perheen perustaminen ja perheestä huolehtiminen oli silloin se kaiken a ja o. Nyt mietin tekemisiäni todella paljon itsekkäämmin. Mietin ihan oikeasti, mitä minä haluan, mistä minulle tulee hyvä mieli ja ennen kaikkea, mitä jaksan. Toki perhe kulkee mukanani aina ja kaikkialla ja heidänkin hyvinvointinsa on minulle tärkeää, mutta yhtä lailla olen oppinut huolehtimaan myös itsestäni.

Kolmekymppisenä minulla ei käynyt mielessäkään, että voisin itse sairastua vakavasti. En tiedä, miten olisin selvinnyt, jos tämä syöpärumba olisikin ajoittunut siihen. Onneksi niin ei käynyt!

En ajatellut viisikymppisiä enää juhlistaa sen ihmeemmin. Yhdet juhlat on jo juhlittu, kun pidimme miehen kanssa yhteiset satavuotisjuhlat syksyllä. Ensi viikonloppuna keitän kahvit mökillä ihan vaan lähipiirille, mutta se on sitten siinä, muita juhlia ei tule. Tai no, ihan pikkuisen juhlistamme pyöreitä vuosiani vielä rakkaan ystävän kanssa syyslomalla. Lennot Mallorcalle on jo varattu!

Mutta nyt paluu arkeen ja mars labraan! Huomenna ehkä on viimeinen Herceptin, saapi nähdä miten käy. Että sellainen synttäripäivä!

Ihanan orkideakimpun sain mieheltä aamulla! 

Tavoitetta elämälle juuri nyt!

Leikkaussali kutsuu taas

Tänään oli taas sairaalapäivä. Olin plastikkakirurgin vastaanotolla suunnittelemassa tulevaa leikkausta. Nykyinen implanttihan on vain väliaikainen, suolavedellä täytetty venytysrinta eli tilalle täytyy vaihtaa oikea silikoni. Samalla saan kuulemma myös rasvaimun vatsamakkaroista, että saadaan implantin reunaan pehmikettä. Onpa hyvä, etten ole sitten kuitenkaan vielä innostunut laihduttamaan, niin on mistä ottaa! Voisi ottaa vaikka vähän reilumminkin, ei haittaisi yhtään! Toisen rinnan kohotusta mietittiin myös, mutta päätettiin jättää tekemättä. Kirurgi oli sitä mieltä, että suht samanlaiset rinnat saa aikaiseksi ilman kohotustakin. Hyvä niin, sillä mitä vähemmän leikellään, sen nopeammin toivun, toivottavasti.

Leikkauspäivä on toukokuun viimeisellä viikolla eli ehdin olla melkein koko toukokuun töissä. Sairauslomaa ei tarvitse ottaa kuin neljä päivää ja se on taas talouden kannalta hyvä juttu. Muuten en oikein tiedä, mitä ajattelisin leikkauksesta. Ensimmäistä kertaa olen menossa rintaleikkaukseen niin, että ei ole syöpäkasvaimia etukäteen tiedossa ja toivottavasti niitä ei leikkauksessakaan löydy. Leikkaus on siis pienin tähänastisista ja toipuminen pitäisi olla suht nopeaa. Siitä huolimatta olo on jotenkin surkea, taas mennään. Kolmas tai oikeastaan neljäs leikkaus reilun vuoden sisään, jos laskimoportin laittokin lasketaan. Siinä on ihan reilusti yhdelle ihmiselle kestettävää ja vähän liikaakin, jos minulta kysytään. Voisi tämä leikkausrumba nyt jo riittää. En vaan mitenkään saa itseäni uskomaan, että tämä voisi olla viimeinen leikkaus. En uskalla ajatella niin.

Onneksi viikonloppu oli yhtä juhlaa ja postiivista energiaa. Olin Helsingissä rakkaan ystävän luona ja voimaannuin oikein urakalla. Syötiin hyvin, shoppailtiin ja käytiinpä jopa Tornissa päivädrinksuilla. Nyt taas jaksaa  vaikka vielä yhden rintaleikkauksen!