Nyt on pakko istua alas ja myöntää se, mikä on ihan itsestään selvää, kun sitä ajattelee järkevästi. En ole missään tapauksessa vielä terve. En jaksa tehdä arkisia asioita, kuten terveet ihmiset tekevät, en jaksa ottaa vastuuta läheisistäni, kuten terveet ihmiset tekevät, en jaksa olla se hyvä äiti, vaimo, tytär, sisko ja ystävä, joka haluaisin olla. En vaan jaksa ja se minun on nyt uskottava ja sen mukaan elettävä, että en ole vielä kunnossa. Olen toipilas, jonka voimat menevät tällä hetkellä toipumiseen sekä fyysisistä että psyykkisistä rasituksista. Enkä voi tätä oloani muuttaa yhtään, vaikka kuinka haluaisin. En voi toipua yhtään nopeammin, vaikka kuinka haluaisin.
Alkuviikon sairaalareissusta oli se hyöty, että nyt minun on pakko uskoa, että kun reiluun vuoteen ahdetaan neljä leikkausta, sytostaatit, vuoden kestänyt Herceptin-hoito ja valtava määrä kaikenlaisia tutkimuksia ja lääkärissä käyntejä, niin se syö naista. Siitä ei voi vaan jatkaa matkaa eteenpäin ilman seuraamuksia. Ja sitä nämä minun oireeni nyt sitten ilmeisesti ovat, hoitoväsymystä. Kehoni huutaa ja karjuu lepoa kaikesta ja ehkä nyt on sitten korkea aika kuunnella sitä. Siispä, että voisin taas olla kaikkea sitä, mitä haluaisin muille, minun täytyy ensin vaikka sitten itsekkäästikin, hoitaa itseni kuntoon. Vasta sitten minusta voi ihan oikeasti olla jotain iloa ja hyötyä muille. Toivottavasti myös lähipiiri ymmärtää tämän ja sen tosiasian, ettei nyt ole enää vaihtoehtoja. Enää en voi esittää reipasta, nyt olen vaan se, mikä oikeasti olen eli tosi väsynyt syöpäpotilas.
Täällä mökillä tämä itsestä huolehtiminen on hyvä aloittaa, kun ollaan täällä ihan vaan kahdestaan miehen kanssa. Juhannusta lähdetään viettämään siskon mökille ja siellä siskon hyvässä hoidossa voin olla juuri niin väsynyt ja toipilas kuin mitä oikeasti olen! Anteeksi ja kiitos jo etukäteen! <3
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti