Se on loppu nyt!

Kyllä, se on loppu nyt! Sytostaattihoidot on nyt minun osaltani ohi. Yhtään sytotiputusta ei enää minun suoniini lasketa, yhtään sytotablettia en enää suuhuni laita! Ikinä koskaan milloinkaan!!!! Yritän hyvästellä tämän syöpävaiheen lopullisesti, uskoa oikeasti, että ei enää koskaan. Pakkohan se on uskoa, kun lääkärikin niin sanoo. Minut on kuulemma täysin hoidettu, niin hyvin kuin tässä vaiheessa voi. Hoitosuunnitelma toteutui täydellisesti ja kestin hoidot hyvin. Veriarvot on edelleen hyvät ja olen muutenkin olosuhteisiin nähden hyvässä kunnossa.

Mutta kuka hoitaisi tämän minun päänikin siihen kuntoon, että uskaltaisin luottaa siihen, että ei enää koskaan?  Lääkäri kyllä yritti lohduttaa, että sama se on kaikilla syöpäpotilailla. Saattaa mennä kymmenenkin vuotta vuotta terveenä ja siitä huolimatta syöpäajatukset tunkevat säännöllisin väliajoin päähän. Aivan varmasti kuuntelen kehoani ylenpalttisen tarkasti ja kaikki kolotukset saa hälytyskellot soimaan. Siihenkin oli ihanalla lääkärillä helpottava ratkaisu. Käyn kuitenkin Herceptin-tiputuksissa sairaalalla kolmen viikon välein ensi toukokuulle saakka ja lääkäri on siinä samalla käytävällä. Sana vaan hoitajalle ja voin käydä heti tarkistuttamassa tilanteen, eikä tarvitse yksin miettiä. Aika helpottava ajatus. Olen niin onnellinen, että olen saanut niin ymmärtävän lääkärin minua hoitamaan. 

Vielä jää mietittäväksi kävisinkö juttelemassa sairaalapastorin kanssa. Psyk.polin hoitaja sitä ehdotti viime kerralla. Nimittäin suhteeni tuonne yläkertaan on aika huonolla tolalla. Tämä katkeruus elämän epäreiluudesta ei nyt meinaa ottaa laantuakseen, vaan huudan ja karjun mielessäni tasaisin väliajoin tätä elämän epäreiluutta. En nyt tällä kertaa meinaa saada hyväksymisvaihetta mitenkään päälle. Miten joku, jonka pitäisi olla turvallinen ja huolehtia ihmisistä, voi iskeä minua lekalla päähän aina vaan uudestaan ja uudestaan? Todella vaikea on uskoa, että tämä kaikki jotenkin minua kasvattaisi tai tekisi paremmaksi ihmiseksi. Vaikea on myös allekirjoittaa sitä lausetta, ettei ihmiselle anneta enemmän kuin, mitä hän jaksaa kantaa. En muista, että minulta olisi kysytty, jaksanko vai en, kannettavaa vaan tulee.  Jotenkin haluaisin kyllä uskoa, että joku minustakin huolehtii, mutta on se tosi vaikeaa. Ehkä papin kanssa keskustelu voisi kuitenkin olla hyvä ajatus. Katsotaan!

Olen aloitellut pikkuhiljaa myös sitä parasta terapiaa, työterapiaa :) Kävin eilen koululla juttelemassa rehtorin kanssa sijaiskuvioista ja työn aloittamisesta ja niinhän siinä kävi, että iltakin meni töiden merkeissä. Ihanaa!!!!! Siis ihanaa on se, että voin tehdä jotain, joka vie minut täysin mukanaan. Tällä kertaa se oli jotain niin yksinkertaista kuin kolmasluokkalaisten käsityövihon työpohjien kirjoittaminen ja muokkaaminen. Toimii minulla!

No, nyt en kyllä pariin päivään koske töihin, vaan toivun rauhassa viimeisistä hoidoista. Tänään on taas vähän heikko olo, mutta viikonloppuna olen varmasti jo taas kunnossa ja sitten kutsuu mökki ja vadelmapensaat ja äidin mustikkapiirakka! :)