En ole katkera, mutta kuitenkin...

Ihana loma Kreetalla on takana. Kaikki sujui tosi hienosti, eikä tämä syöpäpaholainen häirinnyt lomaani oikeastaan ollenkaan. Laskimoportin itsestäänsulavat tikit vähän kenkkuilivat, mutta siitäkin selvittiin, kun mies otti sakset käteen ja leikkasi törröttävät tikinpäät pois. Sain siis lomailla niin terveenä kuin suinkin vain tässä tilanteessa mahdollista. Jaksoin kävellä rannalla ja rantakaduilla pitkiäkin lenkkejä, retkeillä ihanissa paikoissa, nukuin tosi hyvin ja ennen kaikkea söin hyvin. Ruoka maistui vähän turhankin hyvältä, jostain syystä farkut puristelee vyötäröltä jonkin verran. En anna sen haitata! Lautaselta löytyi saganakia melken joka ilta ja souvlaki teki myöskin kauppansa. Viiniäkin uskalsin vähän juoda - ihanaa!

Miksi sitten olen katkera, kun sain näin hienon loman? Loman aikana näin paljon erilaisia lomailijoita ja jotenkin vaan heräsi taas tämä ikävä katkeruus oman elämän epäreiluudesta. Tuntui, että kaikki muut vaan lomailevat ja jatkavat omaa elämäänsä terveinä ja onnellisina loman jälkeenkin - paitsi minä. Väkisinkin jouduin ajattelemaan hoitoja viimeisinä päivinä. Kotona olin yöllä klo 2 ja labrassa ja hoidoissa heti samana aamuna klo 8 alkaen. Raju paluu arkeen, vaikkakin tiedossa olikin. Siihen pyrittiin, ettei hoitosuunnitelma tästä minun lomailusta kärsisi. Onneksi veriarvot olivat hyvät ja hoidot saatiin annettua. Nyt vaan kidun taas nämä pahat päivät ja odotan huomisesta jo vähän parempaa, että jaksan ensi viikon Navelbine-tehosteet.

Mutta vielä tuosta katkeruudesta. Pääosin olen hyväksynyt nämä oman elämäni möykyt ja pystyn niiden kanssa elämään, mutta jotenkin tuolla reissussa oli vaan sellainen olo, että niin paljon mieluummin olisin vaan jäänyt Kreetalle ja unohtanut, että sairas olenkaan. En haluaisi valittaa, mutta kyllä minun kohdalleni on sattunut viimeisen 8 vuoden aikana vähän liikaa. Tämä rintasyöpä on vaan yksi osa minun möykyistäni. Missäköhän se on mahdettu kirjoittaa, mikä on riittävä määrää kärsimystä yhden ihmisen osalle? Mielestäni minulla on nyt tullut katto vastaan, en jaksaisi enempää. Tämän sinnittelen vielä, mutta sitten kaipaan niin kovin jo ihan tavallista tervettä elämää, enemmän kuin vuoden tai puolen vuoden pätkissä. Onko liikaa pyydetty? Sitä tuolta yläkerralta välillä kyselen, mutta en ole vastausta saanut.

Mutta se siitä valituksesta - sorry! Ilman muuta sain reissulta rutkasti enemmän voimaa auringosta ja lomailusta kuin katkeruutta. Kukapa ei tällaisissa näkymissä voimaantuisi!