Perhe on paras

Thaimaan matka alkaa lähestyä ihan huimaa vauhtia. Viikon päästä jo istutaan koneessa matkalla aurinkoon ja lämpöön. Hui!!! Tänään ollaankin taas pitkästä aikaa koko perhe koolla, kun saimme vanhemmankin tyttären Turusta kotiin. Nyt on aikaa yhdessä miettiä, mitä kaikkea reissuun tarvitaan. Onneksi me naiset olemme aika lailla saman kokoisia ja voidaan käyttää ainakin osittain yhteisiä vaatteita. Säätiedotukset lupaa hyvää, 29-32  lämmintä eli kesävaatteista täyttyy meidän laukut.

Tyttöjen kanssa ollaan tänä syksynä juteltu paljonkin näistä matka-asioista. Heidän ystävänsä ovat ehkä jopa vähän ihmetelleet, että reissaamme edelleenkin koko perhe yhdessä. Toki välillä erikseenkin, kuten tytöt pari viikkoa sitten kahdestaan Gdanskissa, mutta tytöt lähtevät vielä ihan mielellään meidänkin kanssa reissuun. Ei kumpaakaan tarvinnut Thaimaan reissullekaan mitenkään houkutella, ihan yhtä innoissaan ollaan kaikki.

Ei meidän perhe ole varmaankaan yhtään sen sopuisampi kuin mikään mukaan perhe. Meilläkin aika ajoin, välillä useinkin, sanaillaan ja ärsyynnytään toinen toisillemme, mutta sitten kuitenkin, kun ollaan yhtään isompien asioiden äärellä, niin aivan varmasti puhalletaan yhteen hiileen ja puolustetaan toinen toisiamme muuta maailmaa vastaan. Nämä yhteiset reissut jo siitä asti, kun tytöt olivat vielä ihan pieniä ovat olleet omiaan hitsaamaan meitä perheenä yhteen. Reissuilla ollaan kuitenkin niin tiiviisti yhdessä. Kenelläkään ei ole niitä omia ystäviä matkassa, eikä nettikään ole koko aika käytössä. Silloin automaattisesti touhuillaan yhdessä kaikenlaista ja istutaan joka päivä saman ruokapöydän ääressä. Se on meille juhlaa, kun tämä elämä muuten tahtoo olla niin hektistä.

Aina välillä tulee mieleen, että entäs, jos emme olisikaan aikoinaan saaneet lapsia? Entä jos ei olisikaan meidän perhettä, vaan olisimme vain kahdestaan? Pakko sanoa, vaikka mieskin on minulle rakas, että paljon puuttuisi elämästä ilman tyttöjä. Kyllä he ovat niin äärettömän suuri ja ihana osa meidän elämää, että ihan ahdistaa ajatella elämää ilman heitä. Olen niin äärimmäisen kiitollinen omasta perheestäni ja siitä kaikesta rikkaudesta, mitä se minun elämääni tuo.

Siispä tosi hyvillä mielin lähdetään taas perheiltaa viettämään. Tapakset on syöty ja kiva teatteri-ilta odottaa. Hyvä me!

That's what dads are for

Tämän päivän lehdessä oli isänpäivään liittyen kyselty ihmisiltä, millainen on heidän mielestään hyvä isä.  Ajatuksia oli monenlaisia. Isän pitää olla läsnä lasten arjessa, puuhailla lasten kanssa lapsille tärkeitä juttuja, toimia esimerkkinä, välittää lapsistaan, kuunnella lasten huolia, osallistua lasten harrastuksiin, muutamia mainitakseni. Samalla aukeamalla todettiin, että tutkimusten mukaan suomalaiset tytöt saavat harvakseltaan kehuja isältään, vaikka tytöille erityisesti olisi tosi tärkeää, että isä hyväksyy ja kehuu.

Tähän liittyen minun on ihan pakko todeta, että minun isäni on kyllä sitten poikkeus ja hieno sellainen. Minä olen aina kokenut, että isä arvostaa minua ja minun tekemisiäni ja hän on sen aina sanonut myös ääneen ja sanoo edelleenkin. Olen kokenut olevani hänelle tärkeä ja tekemäni valinnat,  liittyivätpä sitten aikoinaan harrastuksiin, opintoihin, lasten kasvatukseen tai töihin, ovat aina saaneet hänen hyväksyntänsä. Ei ole tullut vieläkään vastaan sellaista tilannetta, että olisin jäänyt huolineni yksin, vaan aina on isältä löytynyt aikaa kuunnella minun murheita, välillä pienempiä ja välillä sitten ihan valtavia, kuten nämä syöpäsotkut. Olen siis tosi onnekas ja kiitollinen, että juuri minun isäni on se poikkeus, joka vahvistaa säännön ja kehuu ja kannustaa tytärtään avoimesti. Minun isäni on se ihan paras isä! Toivon, että itse pystyn olemaan äitinä yhtä välittävä ja kannustava omille tyttärilleni kuin isäni on ollut minulle. 

Vielä kerran onnea kaikille isille! Toivottavasti muillakin isillä oli yhtä hyvää suklaakakkua kuin meillä :) 

Jännitystä matkassa - taas

Huomenna on sarjassamme erityisen tärkeä ja samalla jännittävä päivä. Toivottavasti yksi ikävä terveysasia saadaan vihdoin ja viimein pakettiin, siis toivottavasti! Tässä blogissa olen keskittynyt niin täysin rintasyöpäjuttuihin, jotka ovat olleet minulle niin musertavia, että muut terveysmurheet ovat jääneet taka-alalle. Ei ole täällä tullut siis kerrottua, että minulta on viisi vuotta sitten leikattu aivokasvain, hyvänlaatuinen meningeooma eli tarkemmin aivokalvokasvain.  Siihen liittyen minulla on ollut viiden vuoden seuranta, joka on tehty magneetilla. Ja huomenna olisi sitten edessä se vihon viimeinen kuvaus.

Ihan sama tilanne on taas kuin rintasyöpäkontrolleissakin. Kuuntelen itseäni ihan ylitarkasti. Mietin pienimpiäkin oireita, väsymystä, huimausta, päänsärkyjä. Voisivatko ne olla oireita uudesta aivokasvaimesta? Tuskin, mutta mietin silti. Ei sille vaan mitään voi.

En tämän rintasyöpätaipaleen aikana ole pelännyt yhtään leikkausta, sytostaatteja enemmänkin. Syy siihen on nimenomaan tuossa aivoleikkauksessa. Rintaleikkaukset ovat olleet niin pientä siihen verrattuna. Silloin pelkäsin niin paljon, että pää meinasi seota aivan tyystin. Se tunne ennen nukutusta, kun mietit, että heräätkö enää ollenkaan vai heräätkö mahdollisesti vihanneksena, se on on jotain niin pelottavaa, että vastaavaa en ole kokenut. Tai no, korkeintaan tyttären sydänleikkausten yhteydessä, mutta siitä onkin jo aikaa vähän enemmän.

Siispä nyt taas peukut ja varpaat pystyyn, että kuvat on puhtaat, eikä aivoista löydy mitään sinne kuulumatonta!

Lomalla viimeinkin

Aika kiva fiilis, viikko lomaa edessä!! Melkoisella vauhdilla on syyslukukausi mennyt, kun jotenkin aivan yhtäkkiä onkin tämä loma edessä. Täytynee olla tyytyväinen tilanteeseen. Työ ei sinänsä minua rasita mitenkään kohtuuttomasti. Minulla on ihana, mutkaton kolmas luokka, joka toimii enimmäkseen kuin ihmisen ajatus. Ei tarvitse stressata käytöshäiriöitä eikä kukaan kyseenalaista open ohjeita. Minulla on tällä hetkellä tosi hyvä työrauha tehdä työtäni juuri niin kuin haluan.

Se, mikä minua nyt viimeisen kuukauden aikana on rasittanut, on tämä terveystilanne. Nyt, kun syöpä antaa minulle vähän siimaa, niin kipuilen kaikenlaisten epämääräisten hengitystieoireiden kanssa. Oireilu alkoi kuukausi sitten nuhana ja yskänä, joka meni parissa päivässä ohi. Seuraavalla viikolla alkoi kurkkuun kasaantua hiekkaa ja sitten meni kolmeksi päiväksi ääni aivan kokonaan. Äänen palautumiseen normaaliksi meni viikon verran ja muutaman päivän ehdin sitten olla ihan terve. Sitten heräsin aamulla siihen, että olo oli aivan kamala. En meinannut pysyä pystyssä ja oksetti. Kokonainen päivä meni oksennellessa ja sitten alkoikin taas kasaaantua vanha tuttu hiekka kurkkuun ja nukkuminen meni taas köhimiseksi. Ja sitä on nyt jatkunut viikko. Nyt on nenäontelot niin tukossa, että ahdistuin jopa ostamaan nenäkannun, jolla olen huuhtonut röörejä nyt pari kertaa päivässä. Vähäksi aikaa aina helpottaa, mutta ei tämä ohi ole vieläkään. Outoa eikä ollenkaan tyypillistä minulle. Minähän sairastan vaan isoja sairauksia, syöpää, aivokasvaimia ym.

Työterveyteen olin jo yhteydessä, josko tämä olisi jotain töihin liittyvää oireilua. Viime talvenahan jouduin jo aloittamaan 30 vuotta tauolla olleen astmalääkityksen, enkä ole pystynyt sitäkään lopettamaan. Ärsyttävää sekin! Onneksi pääsen työterveyden päässä vauhdilla eteen päin. Sain lääkärille ajan 24.11.:)

No tämä on nyt tätä, lopetan tämän asian vatvomisen tähän. Nythän on loma! Nautin siitä ensin perheen kanssa kylpylälomalla, sen jälkeen isän ja äidin luo käväisemän ja ensi viikonloppu Turussa tyttären luona. Tosi kiva viikko tulossa! Viemisiksi näin lokakuussa tietysti Roosa-nauhat!

Ei leikkauksia

Eilen tein pikakäynnin taas sairaalalle. Aiheena oli mahdollinen tuleva leikkaus. Kesällä, kun sain tulokset rasvapahkuroistani, nuori lääkäri vähän mietti, että pitäisikö ne poistaa ja laittoi lähetteen kirurgille. Olin itse jo valmiiksi miettinyt, että jos leikataan, niin leikataan sitten kaikki vaivat kerralla, ettei enää tarvitsisi nukuttaa. Se kun ei sovi sitten yhtään minulle. Nukkuminen kyllä, mutta herääminen siitä nukutuksesta on aina yhtä kamalaa. Suuta kuivaa ja oksettaa, näen painajaisunia ja olen kaikin puolin ihan zombi. Mutta siis kerran vielä, ajattelin...

Kirurgilla olikin sitten asioihin ihan erilainen käsitys kuin nuorella syöpälääkärillä. Ensinnäkin rasvapahkuroita ei koskaan leikata, jos ne eivät ole tuskaisen kipeitä. Toinen leikkausta mahdollisesti vaativa juttu oli silikonin vaihtaminen. Se kun silloin edellisessä leikkauksessa jäi vähän pieneksi, tilausvirheiden vuoksi. Sekin tuli tyrmättyä kirurgin toimesta. Hänen mielestä leikattu rinta on päin vastoin oikein hyvä, ei kannata pilata hyvää leikkaustulosta. Ainoa, mitä voisi tehdä, olisi terveen rinnan pienentäminen ja sitä en edes harkitse. Vielä kolmas neuvoteltava asia oli kirurgin kanssa, nimittäin tämä laskimoportti. Se vähän kinnaa ja kipuilee välillä. Haluaisin sen pois, jos vain mahdollista. Mutta ei tullut siitäkään leikkauspäätöstä, sen tekee syöpälääkäri, jolle sain soittoajan ensi viikolle. Kysehän on siitä, että ajattelevatko, että syöpäilkimys iskisi minuun vielä ja joutuisin taas sytostaatteja ottamaan. Sitä vartenhan se silloin pari vuotta sitten laitettiin. Minun oikean käden suonet kun on ihan sököt, ei niihin voi enää mitään myrkkyjä laittaa ja leikattu käsi on pois pelistä. Siispä odotellaan ensi viikkoon ja katsotaan, miten käy.

Niin, olenko nyt iloinen vai pettynyt? Ehdottomasti iloinen! En todellakaan valita, vaikka toinen rinta on pienempi tai että siinä on muutama rasvapatti. Ei todellakaan haittaa! Olen ihan hyvä näin, ainakin omasta mielestäni. Eli näillä mennään! :)

Valon kaupunki

Onneksi on paljon asioita, joita voi tehdä ilman ääntä. Eilinen saikkupäivä sujui kaupoilla ja kirjastossa kierrellessä, eikä siivoaminenkaan rasittanut ääntä mitenkään. Illan pimetessä lähdimme vielä miehen kanssa ihastelemaan Valon kaupungin hienoja valoteoksia. Olipa kerta kaikkiaan upeaa nähtävää! Harmitti vaan, kun en pystynyt niitä kommentoimaan miehelle, meni  hänen yksinpuheluksi.

Nyt alkaa ääni taas vähän aueta. Josko tämä tästä iloksi muuttuu ja pääsisin töihin maanantaina...

Where's my voice?!!!

Niin siinä vain pääsi käymään, että ääneni on tällä hetkellä kadonnut jonnekin. Viime viikolla oli vähän flunssainen olo ja kurkku parina päivänä kipeä, mutta luulin päässeeni helpolla, kun se ei siitä sen kummemmaksi äitynyt. Turha luulo! Pari terveen tuntuista päivää ja tässä ollaan. Päivällä raakuin kuin varis ja nyt ei tule sitten pihahdustakaan. Mitenköhän mahdan selvitä huomisen töissä? Täytynee kokeilla digiopetusta oikein urakalla ja antaa tykin puhua puolestani.

Ehkä kuitenkin nielen ylpeyteni ja marssin rehtorin luo. Äänetön opettaja ei taida olla työkuntoinen, vaan tarvitsee sairausloman. Miten vaikeaa se onkaan myöntää, että en pysty töihin?! Juontanee juurensa pitkistä sairauslomista syöpähoitojen aikana, että mieluiten en olisi koskaan pois töistä. Onneksi tosi harvoin sairastan perusflunssaa tai vatsatautia eli sairauspoissaoloja ei juurikaan ole ollut, jos syöpäsaikkuja ei lasketa. Silloin tällöin kuitenkin tämä opettajien perussairaus, äänen menetys iskee. Ärsyttävää, mutta minkäs teet, ei auta kuin odottaa, että äänihuulet toipuu, eikä siihen oikein ole muuta konstia kuin täysi puhumattomuus. On muuten tosi vaikeaa tällaiselle ihmiselle, jolla on sanottavaa vähän kaikkiin asioihin! :) Saavatpa tytär ja mies kerrankin olla illan ihan rauhassa!

Nyt sitten kaikki kotikonstit käyttöön: hunajateetä, höyryhengitystä, Bafucinia, väkeviä karkkeja ja mykkä ilta sohvalla telkkaria katsoen. Katsotaan, mikä on tilanne huomenna...