Valon kaupunki

Onneksi on paljon asioita, joita voi tehdä ilman ääntä. Eilinen saikkupäivä sujui kaupoilla ja kirjastossa kierrellessä, eikä siivoaminenkaan rasittanut ääntä mitenkään. Illan pimetessä lähdimme vielä miehen kanssa ihastelemaan Valon kaupungin hienoja valoteoksia. Olipa kerta kaikkiaan upeaa nähtävää! Harmitti vaan, kun en pystynyt niitä kommentoimaan miehelle, meni  hänen yksinpuheluksi.

Nyt alkaa ääni taas vähän aueta. Josko tämä tästä iloksi muuttuu ja pääsisin töihin maanantaina...

Where's my voice?!!!

Niin siinä vain pääsi käymään, että ääneni on tällä hetkellä kadonnut jonnekin. Viime viikolla oli vähän flunssainen olo ja kurkku parina päivänä kipeä, mutta luulin päässeeni helpolla, kun se ei siitä sen kummemmaksi äitynyt. Turha luulo! Pari terveen tuntuista päivää ja tässä ollaan. Päivällä raakuin kuin varis ja nyt ei tule sitten pihahdustakaan. Mitenköhän mahdan selvitä huomisen töissä? Täytynee kokeilla digiopetusta oikein urakalla ja antaa tykin puhua puolestani.

Ehkä kuitenkin nielen ylpeyteni ja marssin rehtorin luo. Äänetön opettaja ei taida olla työkuntoinen, vaan tarvitsee sairausloman. Miten vaikeaa se onkaan myöntää, että en pysty töihin?! Juontanee juurensa pitkistä sairauslomista syöpähoitojen aikana, että mieluiten en olisi koskaan pois töistä. Onneksi tosi harvoin sairastan perusflunssaa tai vatsatautia eli sairauspoissaoloja ei juurikaan ole ollut, jos syöpäsaikkuja ei lasketa. Silloin tällöin kuitenkin tämä opettajien perussairaus, äänen menetys iskee. Ärsyttävää, mutta minkäs teet, ei auta kuin odottaa, että äänihuulet toipuu, eikä siihen oikein ole muuta konstia kuin täysi puhumattomuus. On muuten tosi vaikeaa tällaiselle ihmiselle, jolla on sanottavaa vähän kaikkiin asioihin! :) Saavatpa tytär ja mies kerrankin olla illan ihan rauhassa!

Nyt sitten kaikki kotikonstit käyttöön: hunajateetä, höyryhengitystä, Bafucinia, väkeviä karkkeja ja mykkä ilta sohvalla telkkaria katsoen. Katsotaan, mikä on tilanne huomenna...

Pientä uudistusta

Muutama viikko sitten oli syöpäblogini nelivuotispäivä. Niin vaan on aika vierähtänyt ja tässä sitä edelleen ollaan! Ei ole saanut syöpä nujerrettua minua vieläkään! Sen kunniaksi päätin vähän fiksata blogin ulkoasua. Pientä piristystä siis tuli, mutta jutut säilyy samoina vanhoina edelleenkin. :) Voi kun voisikin yhtä helposti uudistaa tätä omaa ulkonäköä ja fiksailla rypyt ja höllyvät allit pois! Vaikka kuinka kävisi salilla treenaamassa, niin ikääntyminen valitettavasti näkyy ja pysyy. Niin se vaan on!

En ole tainnut yhtään kuvaa laitella tänne meidän uudesta asuinympäristöstä, mutta sekin asia korjaantuu nyt tässä. Vanha rivari oli kivalla paikalla järven rannalla, mutta niin on tämä kerrostaloasuntokin. Eikä ole maisemissa valittamista! Kovasti hyvin ollaan viihdytty täällä, ei ole minkäänlaista hinkua enää maaseudun rauhaan, muuta kuin mökille.

Vauhtia ja vaarallisia tilanteita

Turvallisesti mökillä! Nyt voi kyllä oikeasti todeta näin,  sillä olipa taas mielenkiintoinen ja vaiherikas päivä! Aamu meni siivoillessa täällä mökillä ja sitten lähdettiin miehen kanssa reissun päälle. Jätin hänet matkan varrelle golf-kentälle pelailemaan isäni, veljeni ja lankomiehen kanssa perinteistä syysmatsia. Minä ajelin äidin luo pitämään hänelle seuraa. Siellä minua kuitenkin odotti vähän surkea ja kipeä äiti. Kasvimaalla oli joku pistänyt häntä käteen ja käsi oli tosi kipeä, turvonnut hurjasti ja siinä oli ikävät kaksi pistokohtaa vierekkäin. Aikani hohhailin, että mitäs nyt. Todennäköiseti ampiaisen pistoja, mutta entäs jos sittenkin olisi käärme päässyt puraisemaan? Eipä siinä auttanut kuin soitella päivystykseen, mistä tuli määräys ajella paikan päälle näyttämään kättä. Siihen sitten tupsahti siskokin, jolla oli onneksi allergialääke ensiavuksi ja hänen autollaan lähdettiin kohti päivystystä.

Ei päästy kuin puoleen väliin, kun puhelimeni soi. Siellä oli kuopukseni. Kun ensimmäiset sanat ovat:  Äiti älä nyt säikähdä... Niin minä olen jo ihan hepulissa. Tytär oli myöskin päivystyksessä, eikä meinannut millään ymmärtää, että minäkin olin jo matkalla sinne, joskin mummun kanssa. Tytär oli töissä ollessaan saanut elämänsä ensimmäisen ampiaisen piston ja siitä oli seurannut raju allerginen reaktio hengenahdistuksen kera. Onni onnettomuudessa oli, että lähistöllä olevassa tapahtumassa oli ensiapuhenkilökuntaa, jotka veivät hänet päivystykseen ambulanssilla.

Siispä minä menin ensiksi äidin kanssa päivystyksen hoitajan puheille. Onneksi siellä diagnoosi oli, että ärhäkät ampiaisenpistot huonolla tuurilla niin lähekkäin aiheuttivat rajumman reaktion myös ei-allergiselle ihmiselle. Hoito-ohje: särkylääkettä ja kortisonia ja tarvittaessa lisää allergialääkettä. Sisko jäi äidin kanssa odottelemaan, kun minä jäin selvittelemään, missä sitten tytär mahtaisi olla. Oli siinä hoitajalla vähän pokassa pitelemistä, kun yhdestä potilaasta oli selvitty, niin aloin tiedustelemaan toista.... Tytär löytyi tarkkailuhuoneesta. Adrenaliinipiikki oli annettu ja kortisoni valui tipan kautta suoneen ja tytär oli jo ihan ok kunnossa. Pois eivät päästäneet, koska kohtaus oli ollut niin raju, tarvittiin neljän tunnin tarkkailu. Niinpä lähdin taas siskon ja äidin matkaan taskussani tyttären työpaikan ja auton avaimet. Työavaimet jätin tyttären työkaverille, että sai paikan lukittua ja itse ajelin tyttären auton äidin luo. Sieltä päästin siskon omien lastensa kuskailuihin ja jäin hoitamaan äitiä. Onneksi turvotus hänen kädessään laski ja tilanne siltä osin rauhottui. Päivän päätteeksi, miesten golf-pelin loputtua ajelimme vielä miehen kanssa tyttären luo päivystykseen ja kun neljä tuntia oli täynnä, saimme täysin sairaalaelämään kyllästyneen tyttären ja epipen-reseptin mukaan. Lääkäriltä tuli määräys kulkea tästä lähtien aina piikki mukana, ettei tämänpäiväinen toistu enää. Samanlaisen reaktion voi aiheuttaa kuulemma joku muukin kuin ampiainen.

Nyt siis vihdoinkin istun tässä saunan puhtaana oheisissa maisemissa ja ei voi kuin huokaista: loppu hyvin, kaikki hyvin!

Kuoharin paikka!!

Tämä päivä on ollut toooosi pitkä! Olen yrittänyt keksiä kaikenlaista tekemistä, että aika kuluisi. Kävin salilla, hain torilta vadelmia ja pakastin ne, pesin pyykkiä, siivosin, luin, laitoin ruokaa ja sitten kun kello tuli yksi aloin vain odottamaan, että puhelin soisi. Ja toista tuntia sain odottaa ja moneen kertaan tarkistaa, että romupuhelimessani on varmasti äänet päällä. Vasta puoli kolmelta odotettu soitto sitten tuli. Eikä näihin soittoihin ikinä totu, aivan yhtä kamalaa se oli taaskin. Halusin kuulla, mitä lääkärillä on sanottavaa magneetista ja samalla en olisi halunnut vastata ollenkaan. Pelkäsin, että uutiset ovat tällä kertaa huonoja, että syöpäpaholainen on taas tullut kiusakseni. Onnekseni uutiset olivat tälläkin kertaa hyviä. Pahkurat rinnassani ovat vain rasvanegroosia, kuten edellinenkin, eikä mitään syöpään viittaavaa ole. Seuraava kontrolli vuoden päästä!!! Siis oikeasti? Vuoden päästä! Niinköhän pikkuhiljaa voisin ajatella olevani melkein terve?!!!

Nuori syöpälääkäri lupasi vielä neuvotella ylilääkärin ja plastikkakirurgin kanssa, josko noita rasvapahkuroita poistettaisiin ja samalla vaihdettaisiin edellisleikkaukkauksessa laitettu liian pieni silikoni sopivaan. Niistä tulee tietoa sitten joskus ja samalla ehkä voitaisiin myös poistaa laskimokatetri, joka vähän kiristelee tuossa solisluun alla.  Mutta ne on niin pikkujuttuja, että en aio niillä päätäni vaivata ollenkaan. Olen niin tyytyväinen ja onnellinen juuri nyt!

Nyt alan ihan oikeasti valmistautua jouluiseen Thaimaan reissuun. Kyllä, niin vaan ollaan perheen kanssa päätetty, että ensi joulu on se, mistä jo pitkään ollaan puhuttu ja haaveiltu. Silloin löhöillään Thaimaan auringon alla kaksi viikkoa. Lennot on jo ostettu ja hotellikin varattu, minä vaan olen ollut koko aika varovainen ja tarkistellut vakuutuksia, jos sitten en pääsisikään lähtemään. Mutta nyt näyttää oikein hyvältä, ei oikeastaan paremmin voisi asiat olla! Siispä mikäpäs sen parempi tapa juhlistaa ihanaa elämää kuin muutama lasi kylmää kuoharia hellepäivänä! Kippis ja terveydeksi!

Ei mennyt ihan putkeen putkessa

Tänään oli sitten taas vuorossa magneettikuvaus, joka toimenpiteenä on suht vaivaton ja kivuton, siis yleensä. Tämä päivä ei kuitenkaan ollut niin kuin yleensä, vaan magneettikuvauksesta tuli ihan painajainen. Alkupuolisko meni ihan ok. Nyt oli kehitystä tapahtunut viihdepuolella niin paljon, että kuulokkeista kuului radio, sai jopa itse toivoa kanavan. Siispä Novalla mentiin aina kun vain koneiden jyrinältä ylipäätään mitään kuului. Ongelmat alkoivat, kun oli varjoaineen ruiskutuksen vuoro. Ennen kuvausta laitettu kanyyli ei vaan suostunut pelittämään, eikä varjoainetta saatu ruiskutettua kroppaani sitkeistä yrityksistä huolimatta. Siispä ei muuta kuin putkesta ulos ja hervoton kanyylin pumppaus, ei tulosta. Uuden kanyylin pistäminen käteen, kun makasin mahallani laukaisi ihan hervottoman huonon olon ja jouduin nousemaan plintiltä ylös ja viittä vaille oksensin. Siinä vaiheessa hoitsukin meni vähän vakavaksi ja mietittiin yhdessä, mitäs nyt tehdään. Päädyttiin vielä yrittämään vanhan kanyylin kanssa, kun se jostain syystä toimi ihan ok, kun olin selälläni. Teipeillä sidottiin käsi oikeaan asentoon ja taas putkeen.

Varjoaine meni tällä kertaa hienosti kanyylin läpi ja levisi vauhdilla ympäri kehoani ja sitten tulikin seuraava tuska. Aivan älytön tärinä ja kylmä hiki ja tosi tuskainen olo, pyörtyminen oli ihan lähellä. Pakko oli painaa hätänappia viimeisillä voiman rippeillä. Siinä vaiheessa, kun taas vedettiin putkesta ulos ja nostettiin jalkoja ylös, sanoin jo minäkin, että nyt riitti, en pysty enää. Samaa mieltä oli onneksi hoitajakin ja vei minut pukkariin ja otti kanyylin pois. Kuvaaja huuteli vielä sinne perään, että eikö mitenkään voisi vielä sivukuvia edes ottaa. Sitten ehkä ei tarvitsisi tulla uudestaan. Join reippaana tyttönä lasin vettä ja sanoin, että mikäpäs siinä, jos ei kerran kanyylia ja varjoainetta enää tarvita. Siispä vielä kerran putkeen ja viimeinen 10 minuutin rutistus, joka ihme kyllä meni ihan ongelmitta. Tutkimukseen, johon yleensä menee 45 min. meni nyt kaksi tuntia. Luojan kiitos ei ollut kiire mihinkään, eikä mitään muita sovittuja juttuja, töistä puhumattakaan.

Hoitajan kanssa vielä tutkimuksen jälkeen juteltiin ja ihmeteltiin, mitä oikein tapahtui. En ole koskaan reagoinut millään tapaa magneetissa, mitä nyt nenää on välillä kutittanut. Varjoaine ei ole tuntunut kuin pienenä humauksena kehossa. Muuta syytä ei oikein ollut huonoon vointiin, kuin kanyyliongelma. Olen aiemmin ollut hyvinkin herkkä pyörtyilemään aina kun pistetään. Nyt on kuitenkin syöpätaipaleella ollut pakko tottua piikittelyihin, enkä niihin ole enää aikoihin reagoinut mitenkään. Nyt ehkä sitten vain asento kanyylia käännellessä ja uudet pistelyt siinä samalla olivat vaan yksinkertaisesti liikaa. Eikä varmaan asiaa auttanut, että keittosuolaa pumpattiin kehoon siinä samalla melkoisesti. Onneksi uutta magneettia ei tarvitse tehdä. Ihana hoitaja soitti minulle vielä iltapäivällä ja kertoi, että radiologille riitti ne kuvat, mitä oli. Huokaisin helpotuksesta! Uusi kidutus huomenna olisi ollut nyt liikaa. Joka tapauksessa seuraavassa magneetissa hermoilen varmasti melkoisen paljon enemmän kuin yleensä. Sen verran jäi tämän päiväinen surkeus kaihertamaan mieltä.

Nyt taas yritän unohtaa ja palata tähän asiaan ensi viikolla, kun lääkäri soittaa tuloksista. Tänään olen täällä kaupunkikodissa kahdestaan vanhemman tyttären kanssa ja on aika lähteä juhlistamaan hänen 22-vuotissynttäreitään. Kuohuviiniä ja hyvää ravintolaruokaa olisi luvassa. Huomenna sitten taas mökille. Toivotaan, että helteet alkaa siitä!

Ps. Hyvät oli sapuskat Asemaravintolassa!

Ihana, ihana Dubrovnik

Reissu on nyt tehty ja taas vähän lisää maailmaa nähty. Yleensä aika tarkaan ja harkiten mietitään, minne lähdetään ja milloin. Käytetään aikaa hyvien lentojen ja hotellien valintaan. Nyt tilanne oli toinen ja päätökset tehtiin nopeasti ilman sen kummempaa harkintaa. Meillä oli pakkosauma lähteä juhannukseksi reissuun, kun oma mökki oli varattu tyttären ja hänen espanjalaisten vieraittensa käyttöön. Aikaa meidän reissun varaamiseen oli pari viikkoa ja budjetti aika lailla minimalistinen johtuen keväisistä Ranskan reissuista. Ensin laitettiin äkkilähtöhakuvahti päälle ja kuviteltiin, että sieltä löytyy joku ihana tosi halpa valmisreissu jonnekin lämpimään. Ei löytynyt. Sitten vaan plaraamaan halpalentoyhtiöiden lentoja, minne pääsisi halvalla ja sieltähän se sitten yhtäkkiä putkahti, Norwegianin suora, halpa lento Dubrovnikiin. Pikapuhelu miehelle ja lennot oli varattu. Bookingista löytyi vielä kiva ja edullinen huoneisto ihan pilkkahintaan ja niin oli reissu kasassa. Lento+hotelli viikoksi kahdelle yhteensä 900€. Minusta ei ollenkaan paha hinta!

Dubovnik yllätti meidät todella postiivisesti, kun mitään ennakko-odotuksia ei ollut. Nähtävää oli paljon, aurinkoinen sää helli, ruoka oli hyvää, samoin viinit, ihmiset pääsääntöisesti tosi ystävällisiä ja kulkeminen bussilla paikasta toiseen helppoa ja halpaa, kun asuimme pääbussiaseman vieressä, Cruzissa. Vanha kaupunki on upea, erityisesti kaupunkia ympäröivä muuri, josta on aivan huikeat näkymät kaupunkiin ja merelle. Ravintoloissa ruoka on jonkun verran kalliimpaa kuin muualla ja porukkaa on aina paljon liikkeellä. Siksi suosimmekin ravintoloita oman majapaikkamme lähistöllä. Näkemisen ja kokemisen arvoisia, hinnasta huolimatta ovat Vanhan kaupungin Buza-baarit, jotka on rakennettu suoraan muurin alla olevan kallion päälle. Aivan huikeat näkymät merelle!

Retkeilimme paljon lähiseuduilla, kun sattuneista syistä en oikein enää välitä grillata itseäni auringossa. Kävimme ihanalla Korculan saarella, jossa osallistuimme wine tastingiin. Onhan Kroatia kuuluisa myös viinimaana. Samalla tuli tietoa paikallisten viinikulttuurista. Hurjalta tuntui, että lapset opetetaan juomaan viiniä jo alta kouluikäisenä. Yllätys oli myös se, että ihan surutta nämä viini-ihmiset laimentavat viiniä vedellä tai vichyllä ja siihen kai perustuukin ne valtavat määrät, mitä viinkulutus heillä on yhtä ihmistä kohden. Humalahakuista heidän juomisensa ei ole, vaan ihan arkipäiväinen juttu.

Yksi päivä käytettiin Cavtatin pikkukylässä kiertelyyn. Ehkä jos tulemme uudetaan, se voisi olla kiva majoituspaikka. Lentokenttä pari kilometrin päässä, Dubrovnikiin pääsee bussilla tai veneellä, matkaa n. 20 km. Siellä oli myös paljon kivoja ja vähän edullisempia ravintoloita ja hyvä ranta.

Lokrumin saarelle pääsee Vanhan kaupungin satamasta veneellä, matkaan meni n. 10 min. Erikoinen ja hyvin luonnontilassa oleva kohde. Ihanat kalliorannat ja toisaalta sitten kiva uimapaikka Dead sea myös keskellä saarta, hauska sekoitus makeaa ja suolaista vettä. Kävelyreittejä oli paljon, mutta ei sovi ollenkaan huonojalkaisille, sen verran korkeuseroja on, samoin kuin muutenkin Dubrovnikissa kauttaaltaan.

Viimeisenä lomapäivänä hyppäsimme laivaan ja retkeilimme Elafiti-saarille tai kolmelle niistä. Ja tulipa koettua sekin, että rannalle voi mennä golf-kärryllä. Yhdellä saarista oli kunnollinen hiekkaranta, muualla taas pikkukiveä ja pitihän se käydä katsomassa. Sää oli vaan niin helteinen ja matkaa sen verran, että minun voimat hiipui ja hypättiin paluumatkalla kärryn kyytiin. Hauskaa!!!

Kaiken kaikkiaan, ottaen huomioon vähäisen suunnittelun, oikein onnistunut reissu! Voin vilpittömästi suositella ja ehkäpä palaamme sinne itsekin vielä joku päivä. Tai ehkä seuraavalla kerralla lähdemmekin Välimeri-risteilylle. Majapaikkamme edustalla satamassa risteilyaluksia nähtiin monenlaisia ja heräsi itsellekin kiinnostus. Se olisi yksi tapa nähdä useampia kohteita ilman että majoituspaikka vaihtuu.

Tässä vielä muutama kuva reissusta: