Mietittävää

Olen ollut taas pari päivää isän ja äidin ilona tai riesana, miten sen nyt ottaa. Mukavaa vaihtelua minun sairauslomapäiviin. Ehdittiin leipoa karjalanpiirakoita, shoppailla, lenkkeillä, siivota ja stailata edesmenneen tätini asunto myyntikuntoon ja jutella taas paljon kaikenlaista.

Isä ja äiti ovat päättäneet, että siirtävät talonsa ja mökkinsä lahjoituksena meille kolmelle lapselle. Jättävät hallintaoikeuden toki itselleen. Ymmärrän kyllä, että haluavat tehdä perinnönjaon tällä tavalla jo nyt, mutta toisaalta en kuitenkaan mitenkään haluaisi vielä edes ajatella aikaa ilman heitä. Ja siitähän tässä on kysymys. Pakko vaan totutella ajatukseen, että rakkaita ihmisiä ei voi loputtomiin pitää tässä lähellä, niin kipeältä kuin se ajatus tuntuukin. Silkkihansikkain on elämä minua kohdellutkin siltä osin, kun en ole joutunut luopumaan läheisistäni pitkään aikaan. Tädin kuolema syksyllä oli siinäkin suhteessa pysäyttävä.

Ei elämää voi kuitenkaan elää niin, että miettii, mitä ikävää tänään voisi sattua itselle tai läheisille tai ensi viikolla tai vuoden päästä. Elän täysillä tässä ja nyt huomioiden läheisiäni niin hyvin kuin tässä tilanteessa pystyn. Mitä tapahtuu, se tapahtuu. Turha surra sitä, mistä ei tiedä. Nämä ovat minun elämiseni mottoja ja niistä yritän pitää kiinni.

Viikonloppu kuluu täällä mökillä takkatulen ääressä ukkokullan kanssa. Siinä on hyvä nollata ajatukset ja kelata ihan nollilla vaan. :)

Puolikas vai kokonainen?

Ensinnäkin täytyy itsekin oikein huokaista. Tämä on nimittäin minun sadas postaus tähän blogiin. Sata kertaa olen siis istunut alas ja purkanut tuntojani teille lukijoille, joita on myöskin ilahduttavan paljon kertynyt. Toivottavasti en ole valituksillani saanut ketään samaa polkua kulkevaa ahdistumaan syöpäjutuillani. Ihan oikeasti syövästä huolimatta minun asiani ovat juuri tällä hetkellä oikein hyvin! Tärkein viestini tämän blogin välityksellä onkin, että syövän kanssakin voi elää ihan hyvää ja aktiivista elämää.

Aktiivinen olen kyllä todellakin ollut viime päivinä. Keskiviikkona Herceptin sairaalalla, torstaina Turkuun tyttären luo. Shoppailua ja loistavaa pastaa Trattoria Romanassa!  Perjantaina tyttären vatsantähystys Raisiossa ja sieltä takaisin kotiin Keski-Suomeen kuskaamaan toista tytärtä tallille ja takaisin. Lauantaina teatterissa molempien tyttärien kanssa katsomassa ja kuuntelemassa Lauantain toivottuja. Eilen salilla treenaamassa ja illalla tytär junalle ja takaisin Turkuun ja mies mökiltä junalla kotiin. Laatuaikaa siis naisten kesken viikonloppuna! 

Mutta palatakseni otsikkoon, kävin tänään sairaalan sosiaalityöntekijän luona hakemassa neuvoja tälle keväälle. Tällä hetkellä jaksan ihan hyvin arkiset askareet ja pienet reissutkin, kun ei tarvitse murehtia työasioita. Väsymys iskee aina jossain kohtaa, mutta nyt se ei haittaa, kun päiväunet voi ottaa silloin kun siltä tuntuu. Ahdistaa vaan ajatus täysipäiväisestä paluusta töihin. Selvittelen mahdollisuutta palata töihin osa-aikaisena hiihtoloman jälkeen. Pitäisi onnistua, jos vaan rehtori sen hyväksyy ja sijainen pystyy jatkamaan.

Tähän asti olen aina ollut sitä mieltä, että työ on minulle parasta lääkettä. Työ on se, joka pitää ajatukseni muualla ja minut pirteänä ja virkeänä. Syksyllä jouduin kuitenkin toteamaan, että ei se enää ole niin. Surkuhupaisaa oli todeta, että odotin leikkausta, että pääsisin huilaamaan töistä sairauslomalle. Se oli minulle selvä merkki, että jotain täytyy nyt tehdä toisin. Tämä sairaus elää omaa elämäänsä, siihen en voi vaikuttaa, mutta töihin voin. Missään ei ole määrätty, että minun täytyy uuvuttaa itseni vielä työlläkin. Työ ei ole eikä saa olla minun elämäni ykkösjuttu. Aikaa ja voimia täytyy jäädä siihen, että teen minulle mieluisia asioita, minulle tärkeiden ja rakkaiden ihmisten kanssa. Miten osa-aikatyö vaikuttaa perheen talouteen, sitä en nyt mieti. Kyllä talousasiat järjestyy tavalla tai toisella - luulisin...

Nyt jaksan taas leipoa ja hemmotella perhettä esimerkiksi tuoreilla sämpylöillä. Uusi resepti tuli kokeiltua ja hyvää oli!

Parempaa uutta vuotta 2015!!!

Joulun pyhät on ohi ja uusi vuosi alkanut. Loma kului enimmäkseen mökillä, missä tytötkin viihtyivät meidän kanssa melkein viikon. Yhtään päivää ei kyllä oltu pelkästään omalla porukalla, sukulaisia kävi meillä ja mekin pyörähtelimme tervehdyskäynneillä. Uudeksi vuodeksi nuoriso halusi kuitenkin omien kavereittensa seuraan ja meillekin tuli mökille omat kaverit Helsingistä. Uusi vuosi otettiin vastaan loistavien ruokien merkeissä, mistä huolehtivat kulinaristiystävämme. Nyt on meilläkin yksi aukko taas paikattu sivistyksestä ja olemme syöneet hummeria, hyvää oli!!!

En tehnyt uuden vuoden lupauksia tänä vuonna. Sen sijaan heitin tuonne yläkertaan uuden vuoden toiveen, ihan vaan pienen sellaisen. Olisiko mitenkään mahdollista, että saisin yhden terveen vuoden ilman leikkauksia tai sytostaatteja? Kulunut vuosi on sillä saralla ollut vähän hurja näin jälkikäteen mietittynä. Kaksi rintaleikkausta ja yhdet sytostaatit, melkoisen monta sairaala- ja lääkärireissua, labroista puhumattakaan. Jos olisin tiennyt kaiken viime vuonna, en tiedä, miten olisin jaksanut. Onneksi en tiennyt. Olen mennyt vain päivä ja viikko kerrallaan, ottanut vastaan sen, mitä on annettu tai pakotettu ottamaan vastaan. Mitäpä muutakaan olisin voinut. Miten olen jaksanut, sitä edelleenkin ihmettelen. Jotenkin olen vaan turtunut tähän kaikkeen, tuntuu ettei mikään riitä, aina jotain ikävää tupsahtaa jostain nurkan takaa, kun vähänkin kuvittelen, että kaikki olisi hyvin. No, nyt en edes kuvittele, ihan pikkuisen vaan toivon...

Oikein hyvää, tervettä ja onnellista uutta vuotta 2015 muillekin!!

Joulurauhaa

Pieni työrupeama on takana ja nyt on aika rauhoittua joulun viettoon. Kulunut viikko on ollut aika vauhdikas sekä työ että sairausrintamalla ja tällä hetkellä todellakin odotan, että pääsen mökin rauhaan joulun viettoon.

Maanantaina olin onkologin vastaanotolla, vaikka puhumisesta ei mitään oikein tullutkaan. Lähinnä kuuntelin, mitä lääkäri sanoi. Tärkein juttu oli se, että ct-kuvat oli puhtaat. Tällä hetkellä olen siis terve ja toivottavasti terveenä pysyn mahdollisimman pitkään. Vielä maanantaina ei ollut jatkohoidot tiedossa, jouduin patologin lausuntoja odottelemaan torstaihin. Sairauslomaa pyysin ja sain hiihtolomaan saakka. Olen kerta kaikkiaan niin väsynyt, että pakko nyt huilata ja hoitaa itsensä kuntoon, en vaan jaksa töissä. Tiistai meni kouluhommissa ja äänikin palautui yllättävän nopeasti. Joulujuhlassa jäi kyllä enkeli taivaan tällä kertaa veisaamatta, sen verran käheänä vielä olin.

Keskiviikkona oli taas herceptin, torstaiaamuna eka implantin täyttö. Ensimmäinen desi suolavettä on ruiskutettu venyttämään rinnan ihoa. Jatkoa seuraa kuukauden päästä. Onneksi rinnan iho on jo ihan tunnoton eikä pistos tunnu missään. Torstaina soitteli myös onkologi. Oli saanut loput patologin vastaukset ja her2-positiivinen oli tämä viimeisinkin pahkura. Hoidot jatkuu ennallaan eli ei sytoja. Kontrollit vaan 3 kuukauden välein. Oliko nämä nyt hyviä vai huonoja uutisia, en oikein osaa sanoa. Hyviä sikäli, ettei tarvitse aloittaa sytoja, mutta huonoja sikäli, että nyt täytyy vaan odotella, vieläkö tauti iskee. Yritän ajatella positiivisesti ja ottaa tämän hyvänä uutisena. Nyt saan pari kuukautta tehdä ihan mitä haluan. Muuta en mieti juuri nyt.

Mutta nyt yritän todellakin henkäistä ja huokaista ja rauhoittua joulun viettoon ja unohtaa kaikki sairausjutut, samoin työjutut. Niihin ehtii palata sitten joulun jälkeenkin.

Oikein rauhallista ja mukavaa joulua kaikille lukijoille!

Mykkäkoulua

Otsikosta voisi päätellä, että meillä on menossa aviokriisi, mutta ei sentään! Kurkku kipuili jo viime viikolla, eikä töihin meneminen käheällä äänellä varmaankaan ollut kovin viisasta. Opettajan työ kun on sitä puhumista puhumisen perään. Nyt on sitten tilanne sellainen, että ääntä ei tule yhtään, ei edes sitä viskibassoa. Ei pihahdustakaan! En muista olisinko koskaan ollut ihan tällaisessa tilanteessa. Painuksissa ääni on saattanut olla ja käheä tai matala, mutta että kokonaan pois, ei ikinä! Outo tilanne, kun mihinkään ei satu, ei ole kuumetta, ei ole nuhaa, ei yskää eikö kurkkukaan kipeä. Ääntä vaan ei tule.

Äsken kävin koululla laittamassa tulevaa viikkoa kasaan. Onneksi olinkin jo sopinut erityisopen kanssa ekan tunnin, kun olen lääkärissä. Toinen tunti katsellaan joulutarinaa dvd:ltä. Vähän ongelmallisia sen sijaan ovat oppilaspalaverit, mutta onneksi paikalla on erityisope äänitorvena. Mielenkiinnolla odotan, miten pitkään tätä hiljaiseloa jatkuu. Toivottavasti viimeistään tiistaina puhe luistaa, että saan joulujuhlan kunnialla hoidettua.

Mutta nyt tämä tonttu keittää vettä, hengittää höyryä ja juo hunaja-sitruunavettä ison mukillisen. Jo on kumma, ettei ala ääni kirkastua!!

Kohti joulua mennään

Ekat työpäivät leikkauksen jälkeen on nyt ohi. Hyvin jaksoin, joskin käheä kurkku hieman häiritsi kommunikointia lasten kanssa. Tällä hetkellä kähisen seksikkäänä viskibassona... Kovasti yritin töissä pohtia, josko kuitenkin jaksaisin keväälläkin jatkaa töissä. Pakko oli myöntää, että eipä taida onnistua. Nyt olen kuitenkin levännyt kolme viikkoa ja se auttaa jaksamaan. Todennäköisesti kuitenkin jo ensi viikon lopulla olen taas jo ihan sippi. Hoitopäivä on keskiviikko ja sekin perinteisesti vie voimia. Lapset koulussa alkavat olla toinen jalka lomalla ja sen vuoksi kovaäänisiä ja levottomia, niin ihania kuin ovatkin.Tässä kunnossa sekin alkaa pikkuhiljaa väsyttää...

Eilen pyörähdin CT-kuvissa ja kovasti yritin putkessa maatessani ajatella ja vakuuttaa itseäni, että kaikki on hyvin, että syöpätihulainen ei ole edelleenkään päässyt luikertelemaan muualle kuin rintaan. Tiedä sitten, auttoiko yhtään, maanantainahan se selviää, kun menen kuulemaan tuomiota. Pakko tunnustaa, että kyllä taas jännittää. Ei tähän totu ikinä, vaikka jo niin monta kertaa olen käynyt huonoja uutisia kuulemassa. Aina sitä vaan naivisti salaa toivoo, että josko tällä kertaa olisikin hyviä uutisia. Jospa vaikka tällä kertaa lääkäri sanoisikin, että nyt on kaikki hyvin, jatka elämääsi ja unohda, että mitään syöpää on koskaan ollutkaan. Turha toivoa mitään sellaista, tiedän sen. Jotain lääkäriporukka on taas keksinyt minun "ilokseni" ja se selviää maanantaina. Ajattelin esittää kuitenkin kainon toiveen, että mitään uusia hoitoja ei aloitettaisi ennen joulua. Tuntuu, että tarvitsen vielä vähän toipumisaikaa, ennen kuin olen valmis seuraavaan taistoon. Toivottavasti lääkäri antaa sen mahdollisuuden minulle. Olettaisin, että pari viikkoa ei kaada näitä kuvioita mihinkään suuntaan.

Tänään olen viettänyt rauhallista koti-iltaa. Mies on pikkujouluissa ja tytär omissa pippaloissaan. Minulla oli seurana oma ihana tukihenkilöni, joka valoi minuun taas uskoa, että kyllä tästäkin selvitään. Kiitos <3. Taas kerran totesin, että ei kukaan muu voi ymmärtää ajatuksiani yhtä hyvin kuin toinen samassa tilanteessa oleva. Ehkä nyt jopa harkitsen syöpäyhdistyksen keskustelupiirejä...

Nyt laatuaikaa hyvän kirjan ja suklaan parissa joulutunnelmissa, ihan yksin!

Aika rauhoittua

Onpa ollut taas vauhdikas viikonloppu ja alkuviikko. Nyt on aika pysähtyä tänne kotiin ja alkaa miettiä joulujuttuja täälläkin. Lauantaina lähdin liikkeelle miehen kanssa, suuntana Ähtäri. Siellä juhlistimme isän ja äidin syntymäpäiviä hienon jouluruokailun merkeissä Mesikämmenessä. Matka jatkui siitä suoraan Ähtärin kirkkoon. Rakas sisko oli hommannut meille liput Jesse Kaikurannan ja Lenni-Kalle Taipaleen kirkkokonserttiin ja olipa hieno kokemus sekin! Kiitos!!!! Yöksi menimme siskon luo, mistä sunnuntaina siirryin isän ja äidin hoiviin, kun mies lähti kotia ja töitä kohti. Minä viivyin vielä kaksi yötä isän ja äidin ilona tai riesana, kumpaakohan enemmän? :)

Kävin Keskisen kyläkaupassa parikin kertaa jouluostoksilla, laittelin äidin kanssa joulua heille, leivoin pullia, käytin äitiä jalkahoidossa, kuskasin isää sairaalaan tutkimuksiin ja pois ja tietysti käytiin myös vasta poisnukkuneen tätini haudalla joka ilta. Hautausmaalla on niin kaunista pimeällä! Eilen sitten puksuttelin ikivanhalla junanröttelöllä takaisin kotiin. Matkalla mieleen juolahti, että minähän olen sairauslomalla, tosiaankin. Enpä sitä muistanutkaan, kun oli niin paljon muuta touhua ja vointi on ihan normaali, hyvä niin! Täällä kotona ehtii kyllä ihan tarpeeksi miettiä niitäkin asioita. Opettelin muuten nyt vihdoin ja viimein itse piikittämään Klexane-piikit pakon sanelemana. Turhaan  murehdin, ei se sattunut yhtään sen enempää kuin miehen pistämänä. Enkä edes meinannut pyörtyä! Vähän siistiä, tuumasi siskon tyttö, kun katsoi piikitystäni vierestä. Olisikohan tulevaa lääkäriainesta?

Nyt on ensimmäiset joululahjat paketissa ja loputkin jo melkein kaikki ainakin mietittynä. Voipi olla, että ensi viikolla, kun työt kutsuu, en enää jaksa niin kovin panostaa lahjatouhuihin, parempi hoitaa nyt kuntoon. Pipareitten leipomisen jätän suosiolle esikoistyttärelle, jonka joululomaa täällä kovasti jo odotellaan. Ihana saada taas koko perhe kasaan. Siitä se tulee se paras joulumieli!