Vainoharhaisuutta??

On tämä syöpä niin viheliäinen matkakumppani, ettei siitä pääse koskaan eroon. Ei vaikka välillä voisi mennä viikkoja, jopa kuukausiakin, ettei se muistuta itsestään millään tavalla. Sitten tulee taas jotain epäilyttävää, mikä saa ajatukset aivan sekaisin ja on aivan vakuuttunut siitä, että taas jossain päin kroppaa se lymyilee.

Niin kuin nytkin. Viime viikolla alkoi alaselkä kipuilla, eikä se ole hellittänyt vieläkään. Minä tietenkin tavoilleni uskollisena olen aivan varma, että se on merkki jostain. Ehkä luustolevinneisyyttä, ehkä jotain muuta levinneisyyttä. Olen tietenkin käyttänyt runsaasti aikaa ystäväni googlen kanssa ja etsinyt kaikenlaista tietoa aiheeseen liittyen. Tuloksena olen tullut siihen johtopäätökseen, että voipi olla syöpää tai yhtä hyvin ihan normi selkävenähdys. Murehtiako vai ei, siinäpä taas kysymys. Yritän kääntää päätäni levollisempaan suuntaan ja lopettaa tämän murehtimisen. Peukut pystyyn, ettei tuttu kumppani ole taas hakeutunut seuraani ja ensi viikolla voin jo kertoa selän parantuneen.

Näiden syöpäharhojen lisäksi yritän saada päätäni kasaan koskien ensi syksyä. Lääkäri soittaa nyt keskiviikkona vihdoin ja viimein ja silloin pitäisi olla ajatusta, haluanko palata täysipäiväiseen työhön ensi syksynä vai haetaanko sitä osakuntoutusrahaa Kevalta. Tällä hetkellä (näin vainoharhaisena) olen ehdottomasti sitä mieltä, että puolikas työviikko riittää minulle, mutta huomenna voin ollakin jo toista mieltä. Eikä toki varmaa ole, että saan myönteisen päätöksen. Silloin ei vaihtoehtoja ole, vaan palaan kokeilemaan täyttä viikkoa. Tässäkin asiassa olen vähän viisaampi jo keskiviikkona, toivottavasti!

Pakkaspäiviä

Hiihtoloma on edennyt jo puoleen väliin ja onpa taas loma mennyt vauhdilla. Viikonloppu meni vanhemman tyttären luona Helsingissä. Tytär oli ostanut isälleen lipun Susijengin eli Suomen korismaajoukkueen peliin sunnuntai-iltana. Siinä sivussa me muutkin päästiin fiilistelemään koristunnelmaa Helsingin jäähalliin. Olipa oikeasti ihan tosi kivaa olla katsomassa peliä livenä. Kaksi yötä vietettiin tyttären yksiössä Huopalahdessa ja joku varmaankin voisi ihmetellä, miten me sinne mahduttiin, mutta meille se on ihan normi juttu. Olemme kaikki neljä olleet yötä myös tyttären ekassa kämpässä Turussa,  neliöitä siinä oli n. 20.

Alkuviikon olen viettänyt täällä kaupunkiasunnossa ihan yksin. Mies on omalla reissullaan Tukholmassa kaverinsa luona. Huomenna hyppään sitten autoon ja ajelen Pohjanmaalle vanhempien luo ja siitä viikonlopuksi mökille miehen kanssa, jos vaan hänen lento- ja juna-aikataulut pitävät.

Yksin ollessa on ollut aikaa miettiä kaikenlaista, esimerkiksi ensi syksyn työkuvioita. Viime viikolla olin yhteydessä Kevaan, missä jo vähän on pohjusteltu sitä, että jatkaisin ensi syksynäkin osa-aikaisena, mutta silloin termi olisi osatyökyvyttömyyseläke, mikä tulisi sitten Kevalta. En vaan taaskaan mitenkään voi arvata, mikä terveystilanteeni on ensi syksynä. Siispä varmaankin varmuuden vuoksi haen tuota eläkkeen puolikasta. Sitä ei ole pakko ottaa vastaan, jos sen saisin. Vähän hämilläni olen myös siksi, että en tällä hetkellä kaipaa yhtään tämän enempää töitä. Kipuja on edelleenkin oikeastaan koko aika ja siksi olen niin väsynyt. Yhtään tämän enempää töitä en tällä hetkellä jaksaisi. Toki toivon, että tilanne muuttuu, mutta pakko varautua myös siihen, että ei muutu puolessa vuodessa tai voi olla, että en näistä kivuista enää pääse eroon ollenkaan. Toivon kuitenkin, että tämä tila ei ole pysyvä.

Nyt sitten pakkailemaan taas kassia kuntoon. Lämmintä vaatetta nyt tarvitaan sekä mummulassa että mökillä. Tänä aamuna mittari näytti hyytävää 25 asteen pakkasta.

Kohti kevättä

Taas tuli pitkä tauko edellisestä kirjoituksesta.  En vaan kerta kaikkiaan ole jaksanut kirjoittaa, enkä kyllä tehdä juuri mitään muutakaan. Sinnittelin töissä jouluun asti, vaikka työterveyslääkäri oli minua passittamassa saikulle jo joulukuun alussa. Jotenkin tuntui vaan siltä, että minun oli pakko jaksaa, vaikka ei sitä pakkoa kukaan muu minulle asettanut kuin minä itse. Sitten, kun joululoma alkoi, olinkin aivan sippi. Onneksi jouluvalmisteluissa oli mukana kaksi aikuista tytärtä, eikä muutenkaan mitään korkealentoisia kuvioita.

Tämä tolkuton väsymys juontaa juurensa näihin raajasärkyihin,  mistä olen koko syksyn kärsinyt. Sairaalalla on nyt tutkittu monenlaista, eikä diagnoosiksi neurologitkaan ole saaneet edelleenkään muuta kuin sytostaattien jälkioireinen hermoherkistymä/särky. Tarkoittaa siis sitä, että olen oikeastaan koko ajan kipeä. Lähinnä kipuilee oikea käsi sormineen, mutta välillä myös toinen käsi ja sääret. Kivuttomaksi en näköjään enää pääse, mutta särmää kivusta yleensä vie hermosärkylääke, joka sitten taas väsyttää tolkuttomasti.

Siispä taas jouduin nöyrtymään ja tunnustamaan, etten jaksa täysipäiväistä työtä. Onneksi minulla on ihana työterveyslääkäri, joka on ollut tukena koko ajan, eikä ole mitenkään kyseenalaistanut kipujani. Hänen kanssaan tehtiin sunnitelma tälle keväälle oman jaksamiseni ehdoilla. Olen nyt kaksi viikkoa saikulla ja jään sitten tekemään puolikasta viikkoa. Tämä ratkaisu tehtiin jo ennen joulua ja se mahdollisti sen, että en hermoillut töihin paluuta lomalla yhtään, kun tiesin, että saan huilata vähän pidempään. Nyt aivan ihana sijainen hoitaa luokan ja minä kerään voimia vielä ensi viikon. Enköhän sitten ole valmis taas edes puolikkaana töihin, toivotaan niin!

10 kirosanaa!

Olin tänään sairaalalla ENMG-tutkimuksissa. Tiedossa oli, että siinä laitellaan iholle pieniä neuloja, joihin johdetaan sähköä ja se voi jonkun verran sattua. Tarkoituksena siis tutkia, onko hermotoiminnassa jotain puutteita. Kestin sähköiskut iholla melko hyvin, vaikka aika epämiellyttävältä tuntui, kun raajat sätkivät ihan miten sattuu. Sitten oli vuorossa lihastestit, joihin en todellakaan ollut varautunut mitenkään. Siinä työnnettiin neulat suoraan lihakseen ja niihinkin johdettiin sähköä. Ja se sattui NIIN paljon, että suustani pääsi ehkäpä juuri se 10 kirosanaa. Siis oikeasti, minä olen ihan hillitty ja siistipuheinen ihminen, enkä kiroile oikeastaan koskaan, enkä varsinkaan vieraille ihmisille, puhumattakaan sairaalan henkilökunnalle. Tällä kertaa kipu oli kuitenkin niin kova, että kirosanat tulivat suustani ihan spontaanisti. Jos niitä neuloja ei välittömästi olisi otettu pois jaloistani, olisin varmaan seuraavaksi jo lyönyt. Onneksi tutkija totesi samantien, että ei tätä tarvitse jatkaa, asia on jo ihan selvä. Pyytelin kovasti anteeksi kiroiluani, mutta ei se tuntunut tutkijaa haittavan. En ehkä kuitenkaan ollut ensimmäinen, joka muutaman kirosanan suustaan ENMG:ssä päästi. :)

Tutkimus ei tuonut mitään selvyyttä kipuihini. Hermotoiminta ja lihastoiminta on kuulemma ihan kunnossa. Lähinnä tutkimuksen tarkoitus olikin poissulkea tietyntyyppiset hermovauriot. Nyt sitten taas odotetaan neurologin päätöstä, että mitäs seuraavaksi tehdään. Sinä aikana minä yritän miettiä, mitähän tekisin kevään kanssa. Nyt olen sinnitellyt ihan normaalisti töissä, mutta tosi väsynyt olen. Kipuja on päivittäin, vaikka hermosärkylääke viekin niistä pahimman särmän yleensä pois. Lääke taas väsyttää lisää eli ei sikäli auta yhtään tätä töissä jaksamista. Työterveyden psykologin kanssa juttelin viime viikolla ja hän sai päähäni taottua, että ei ole mitään mieltä vaan sinnitellä, jos kerta kaikkiaan ei voimat palaudu. Tällä hetkellä olen taas siinä tilanteessa, että käyn kyllä töissä, mutta mitään muuta en sitten jaksakaan. Juttelen vielä työterveyslääkärin kanssa, josko minulla jo olisi jonkunlainen diagnoosi olemassa, että voisin hakea osasairauspäivärahaa kevääksi.

Tänään luovutin suosiolla ja jäin kotiin tutkimuksen jälkeen. Piikittely sähköiskuineen vei loputkin voimat tältä päivältä. Nyt aion vaan torkkua, enkä yritäkään tehdä mitään sen kummempaa. Josko huomenna jaksaisin taas täydet 7 tuntia koulun hulinaa. Onneksi enää neljää viikkoa ja sitten on joululoma!

Syksyn murheita

Tämä syksy on ollut tosi raskas monellakin tavalla. Olen murehtinut syöpäkuvioita, ihmetellyt näitä outoja hermo-oireiluja ja -kipuja ja töissäkään en ole ihan helpolla päässyt. Niinpä siinä kävi, että  syyskuun lopulla voimat vaan sitten loppuivat. En kerta kaikkiaan jaksanut yhtään mitään. Ei auttanut kuin tunnustaa asia työterveyslääkärille, joka jo aiemmillakin käynneillä oli vähän ehdotellut, ettei ihan loppuun asti kannata sinnitellä, vaan huilata voisi jo aiemminkin. Mutta enhän minä perussitkeänä härkänä uskonut ennen kuin oli pakko. Onneksi sairausloma järjestyi kivuitta sopivasti laskimoportin poistoleikkauksen jatkeeksi. Ja siihen perään kun oli vielä syysloma, sainkin pitkän huilaustauon. Nyt viikon töissäolon jälkeen tuntuu, että ainakin nyt jaksan vielä suht ok.

Vaikka syöpätilanne on nyt hyvä, niin nämä hermokivut ovat vaan pikkuhiljaa pahentuneet.  Keväällä vielä kivut olivat enemmänkin sykäyksittäisiä, sähköiskumaisia kipuja, jotka tulivat enimmäkseen sähkölaitteiden käytöstä. Nyt syksyllä kivut ovat jääneet pysyviksi ja ovat jäytäviä, repiviä ja aaltoilevat raajoissa. Pääsääntöisesti kipuilen oikeaa kättäni, mutta myös vasen käsi ja molemmat sääret ovat aika ajoin tosi kipeitä. Näille minun vaivoille on etsitty syytä ja diagnoosia työterveydessä, syöpäpolilla ja nyt viime viikolla vielä neurologian polillakin. Vielä ei ole diagnoosia löytynyt. Todennäköisin syy on, että se yksi sytostaatti, mikä jo silloin kolme vuotta sitten poltti oikeasta kädestä yhden suonen, on jättänyt jälkeään koko kroppaan. Sen sivuvaikutuksissa on juurikin tämän tyyppiset hermokivut. Varmaa se ei kuitenkaan ole, siispä vieläkin tutkitaan. Neurologi määräsi minut ENMG-tutkimuksiin, missä saan hermoihin ja lihaksiin sähköiskuja ja niitä pistellään vielä joillain akupunktioneulan tapaisilla piikeillä. Siinä tutkitaan hermojen vaurioita ja virhetoimintoja. Ihan riemusta kiljuen en tuota tutkimusta odota, lähinnä kauhunsekaisin tuntein. Kieltäytyä en kuitenkaan voi, syy oireille on löydyttävä, sen toki ymmärrän.

Toistaiseksi lääkitään siis oireita, tietämättä, mistä ne johtuu. Vahva hermosärkylääke täytyy nyt neurologin määräyksestä nostaa isoihin annoksiin, mikä sekään ei ihan helposti onnistu. Sen verran väsyttävästä lääkkeestä on kyse. Pelkään, että nukahdan koulussa oppitunneille ja oppilaat joutuvat minua herättelemään. Siinäpä sitä olisikin hauskuutta kerrakseen. :) Hyvä juttu on se, että lääke kuitenkin vie pahimman särmän kivuista, että ylipäätään pystyn ajatella jotain muutakin kuin kipua ja ennen kaikkea olla taas töissä. Toivon niin hartaasti, että joku selitys kipuiluille löytyy ja täsmälääkitys siihen. Parasta toki olisi, että kivut häviäisivät kokonaan yhtä mystisesti kuin tulivatkin!

Syyslomalla en kuitenkaan miettinyt mitään sairauksia, vietin ihanan pikkuloman Berliinissä nuoremman tyttäreni kanssa. Berliinissä oli se kesä, mitä meillä ei ollut ollenkaan. Nautimme auringosta ja lämpimästä. Kiersimme nähtävyyksiä, shoppailimme, kävimme kivoissa kahviloissa ja ravintoloissa. Kerta kaikkiaan ihana reissu! Sekin antoi minulle taas roppakaupalla voimia jaksaa eteenpäin. Tuli mitä tuli.

100 000!!!!

No huh! On ollut pieni tauko blogikirjoitusten kanssa ja mitäs täällä onkaan sillä aikaa tapahtunut? Sadantuhannen kävijän raja on mennyt rikki! Enpä olisi tätäkään uskonut, kun ensimmäisiä postauksia viisi vuotta sitten kirjoittelin. Enkä myöskään olisi uskonut, että jatkan kirjoittamista näin pitkään. Jotenkin tätä tarinaa vaan on aina jostain syntynyt ja taitaa syntyä jatkossakin.

Tänään oli ensimmäinen työpäivä kolmen viikon sairausloman ja viikon syysloman jälkeen, mutta niistä taidan tehdä ihan oman postauksen. Sen verran monenlaista on taas sattunut. Pysykäähän siis kuulolla vastedeskin!

Muistojen vankina

Palasin kolmen vuoden tauon jälkeen taas leikkauspöydälle. Tällä kertaa kyseessä ei kuitenkaan ollut syöpäleikkaus, vaan laskimoportin poisto. Syöpälääkärini oli sitä mieltä, että olen ollut jo niin pitkään terve, ettei porttia enää tarvita. Se on muutenkin minua kiusannut, kiristänyt kaulasuonta ja kipuillut. Siispä sen poistaminen oli ehdottomasti hyvä juttu.

Jännitystä leikkaukseen toi se, että portin laitto silloin reilu kolme vuotta sitten oli tosi kivulias toimenpide, joka tehtiin paikallispuudutuksessa. Siksi olinkin toivonut tähän poisto-operaatioon nukutusta ja sellaisen kevyen humautuksen sainkin ja operaatio sujui tosi hyvin ja kivuttomasti.

Miksi sitten olin ihan hermona ja sydän hakkasi tuhatta ja sataa odotushuoneessa? Ei, en pelännyt toimenpidettä, ei se sitä ollut. Jo pukuhuoneeseen meno ja sairaalavaatteisiin pukeutuminen nostivat pintaan ihan valtavasti kipeitä muistoja. Miten monta kertaa olenkaan käynyt läpi nuo samat rituaalit ja istunut odottamassa leikkausta! Olen yksin ja kauhuissani miettinyt, miten minulle tällä kertaa käy. Selviänkö taistelusta syövän kanssa voittajana vai häviänkö. Ne muistot vaan vyöryivät ja tunteet velloivat päälle, en voinut sille mitään. Samalla kuin kelasin omia muistojani, tarkkailin myös muita odottajia. Mietin heidän tilanteitaan. Onko vanhempi rouva, joka odotti tyttärensä kanssa käsi kädessä, menossa syöpäleikkaukseen? Mikä mahtoi olla leikkaukseen menevän miehen tilanne, kun vaimo poistui odotushuoneesta itkien? Tunsin samaan aikaan helpotusta omasta nykytilanteestani, mutta myös surua toisten sairastuneitten puolesta. Suurin osa heistä varmasti selviää, mutta osa ei ja siihen ryhmään minäkin olisin voinut kuulua.

Nyt yritän taas painaa ikävät muistot unohduksiin ja nauttia tästä päivästä. Mökillä aurinko paistaa ja syksy on parhaimmillaan!