Sairaalapäivä

Tänään lähdin aamulla samaa matkaa lukiolaistyttäreni kanssa ja samalla kyydillä myös palasimme puoli viideltä. Hänen päiväänsä kuului lukio-opintoja, kun taas minun päiväni täyttyi sairausasioista. Tärkeitä toki molemmat.

Aloitin psyk.polilla henkisen puolen hoidolla. Reilu tunti taas kului ihanan oman hoitajani seurassa pohtien tulevaisuuttani. Kovasti voimaantuneena lähdin siitä tien toiselle puolelle syöpälääkärin vastaanotolle ja hoitoon. Vielä ei ollut tullut lopullisia vastauksia patologilta leikkauksessa tutkituista rintapalasista. Niitä joudun odottamaan vielä reilun viikon. Joka tapauksessa jatkoimme lääkärinkin kanssa keskustelua aiheesta, mitä tapahtuu keväällä. Lääkärin käsitys oli, että hoitoni jatkuvat koko kevään jossain muodossa ja tod.näk. muuttuvat ehkä jollain tapaa. Rinnassa oli kuitenkin nytkin syöpäsoluja ja olisi tosi tärkeää huolehtia, että niitä ei pääse muualle kroppaan leviämään. Onko tulossa uusia sytoja vai täsmähoitoja, sitä vielä miettivät, kunnes nähdään patologin vastaukset.

Siispä kysyin myös lääkärin mielipidettä työkuvioihini jatkossa. Olenko ylipäätään työkykyinen keväällä? Olen itse tässä pikkuhiljaa miettinyt, että olisiko parempi nyt puhaltaa peli poikki ja keskittyä vaan sairasteluun kevät, että saisin itseni kuntoon. Sitä mieltä oli lääkärikin. Kulunut syksy töissä on ollut tosi raskas, vaikka hetkittäin olen tuntenutkin itseni ihan reippaaksikin. Täydessä iskussa en ole kuitenkaan ollut missään vaiheessa ja mikä surullisinta, en ole nauttinut työstäni enää pitkään aikaan. Olen mennyt siitä, mistä aita on matalin ja se ei minulle riitä. Siitä kärsin minä itse ja myös oppilaani.

Kunhan lopulliset vastaukset patologilta tulevat, täytyy tehdä päätöksiä keväästä. Pelissä on paitsi minun terveyteni, myös meidän perheen talous. Kelan päivärahapäivät tulevat talvella täyteen ja sen jälkeen olisin aika pienillä tuloilla. Täytyy laskeskella, miten rahat riittävät lainoihin ja elämiseen. Harmittaa toki sikäli, että nyt ei taida sitten pitkään aikaan olla varaa reissailla. Mutta terveydelle ei oikein voi laskea hintaa.

Nyt kuitenkin yritän taas keskittyä ihan muihin asioihin. Huomenna olisi vuorossa afternoon tea syöpäystävän kanssa ja viikonloppuna juhlitaan isän ja äidin synttäreitä hienon ravintolaillallisen merkeissä. Syöpä- ja talousasiat saa nyt odottaa vähän aikaa.

Lisäys 27.11. Pakko laittaa tännekin kuva. Näin upea afternoon tea tarjoiltiin meille tänään Lutakon teehuoneella! :)

Home again

Yhden yön sairaalareissu on tehty ja olen taas kotona. Olo on suht ok. Mahassa vähän vääntää antibiootit, mutta kipulääkkeitä en taida enää tarvita - luulisin. Ärsyttää tosi paljon, että jouduin taas piikkikuurille. En tiedä, miksi, mutta lääkäri määräsi minulle Klexane-piikit kuukaudeksi.Viimeksi oli 10 päivää ja nyt on sentään aika paljon pienempi leikkaus. Täytyy ensi viikolla kysyä vielä syöpälääkäriltä, että ihanko oikeasti kuukausi. Inhoan piikkejä muutenkin tosi paljon ja nyt pitäisi joko itse pistää tai antaa miehen pistää ei kiva kumpikaan. Toki ei houkuttele veritulppakaan eli otan kyllä piikit, jos ne tarpeelliseksi katsotaan.

Fyysisesti olen siis ihan ok kunnossa, henkisestä puolesta en oikein osaa sanoa. Hoitaja ihmetteli sairaalassa, miten olen niin positiivinen. Jäin itse miettimään, että miten niin? No, en itkeskellyt, vaan reippaasti hoidin taas kaikki, mitä pitikin. Mutta positiivinen? En kyllä sillä sanalla kuvaisi tämänhetkistä olotilaa. Enemmänkin koen olevani tosi passiivinen ja ihan sohvaperuna, vaikka ei kipuja olekaan. Lienee sallittua, kun on vasta päivä leikkauksesta :)

Dreeni otetaan pois maanantaina ja keskiviikkona on syöpälääkärin vastaanotto. Sairauslomaa on nyt ensi alkuun kolme viikkoa, saapi nähdä riittääkö. Nyt täytyy pinnistellä tästä sohvalta puuron keittoon. Parasta ruokaa tähän mahaan. Ja sitten piikkiä päälle! Jess!!!!

Tunteiden vuoristorataa

Kulunut kuukausi on ollut aikamoista myllerrystä tunnepuolella. On ollut iloja ja suruja vuorotellen. Iloihin lasketaan tietysti Lontoon matka ja ylipäätään ihan normi olo. Surupuolelle menee tädin kuolema ja siihen liittyvät hautajaiset. Vaikka kuinka olin itkenyt etukäteen ja mielestäni käsitellyt kuoleman päässäni, niin ei siinä auttanut. Arkun äärellä itkin taas kuin vesiputous. Onneksi mieheni pystyi lukemaan kukkavihon kahden rivin värssyn, vaikkei se hänellekään helppoa ollut.

Mietin jälkikäteen, että mitä oikein itkin. Ei se ollut pelkästään surua poisnukkuneen tätini vuoksi, vaikka hän olikin minulle tosi rakas. Itkin varmasti samalla myös omia surujani. Murehdin tulevaa leikkausta ja sitä, mitä se sitten tuokin tullessaan. Pakko taas varautua kaikkeen mahdolliseen, jopa uusin sytoihin. Niin kamalalta kuin se tuntuukin. Jokaikinen pahkura minun rinnassani on liikaa ja mahdollinen tautipesäke. Ei auta kuin toivoa, että jos jotain löytyy, niin se on edelleenkin VAIN rinnassa. No, ensi tiistain leikkauksen jälkeen olen taas vähän viisaampi. Näiden pohdintojen myötä päädyn aina välillä miettimään myös omaa kuolemaani. Entäs jos asiat meneekin sen huonoimman kaavan mukaan. Olenko enää täällä kun nuorimmaiseni pääse ylioppilaaksi? Ehdinkö nähdä lasteni häät ja kokea mummuelämää? Ennen kaikkea murehdin, miten paljon huolta ja murhetta aiheutan läheisilleni, jos sairauteni ei olekaan parannettavissa. Näistä ajatuksista yritän pyristellä irti mahdollisimman nopeasti. Viisas hoitajani psyk.polilla kysyy aina, kun murehdin kaikkia mahdollisia surkeuksia, että milainen olo sulla on juuri nyt. Ja siihen on aina pakko vastata, että ihan ok. Ohje on siis elää juuri tätä hetkeä ja murehtia vasta sitten, kun on oikeasti siihen aihetta. Siitä yritän pitää nytkin kiinni.

Jos on ollut huolia ja murheita, niin viime viikonloppu oli sitten oikein positiivisen energian tankkausta parhaimmillaan. Mieheni täytti 50 jo kesällä ja minä täytän kevällä. Niinpä päätimme jo kesällä, että järjestämme yhteiset 100-vuotisjuhlat ja niin tehtiin.  Vuokrasimme mökin Peurungasta ja kutsuimme paikalle 20 meille läheisintä ystävää. Ja ihan jokainen heistä tuli paikalle! Söimme hyvin, joimme hyvin, kävimme pelaamassa curlingia, hassuttelimme ja loppuhuipennukseksi menimme vielä Popedan keikalle. Sain niin paljon extraenergiaa ihanilta ihmisiltä, että tällä pitäisi kyllä yksi leikkaus selvitä, ihan heittämällä! :) Kiitos teille kaikille rakkaille, jotka teitte juhlasta ikimuistoisen!!! <3

Lomakuulumisia

Syysloma on ohi ja monenlaista tapahtui viikon aikana. Oli iloa ja suruakin. Vietin mukavat kaksi päivää ystävän luona Helsingissä ja huikeat neljä päivää vanhemman tyttären kanssa Lontoossa. Lontoo oli kaikkea sitä, mitä ajattelinkin. Kiersimme turistinähtävyydet Buckinghamin palatsia ja British museumia myöten,  kävimme Harry Potter-filmien studiolla, shoppailimme ja söimme hyvin. Fish and chips kuului ohjelmaan ja ihana kokemus (ja kallis) oli Kensingtonin puutarhan afternoon tea. Kaiken kruununa oli kaksi upeaa musikaalielämystä. Ensin Wicked ja loppuhuipennuksena viimeisenä iltana Mamma mia. Monta kokemusta rikkaampana palasimme väsyneinä, mutta onnellisina kotiin.

Surullinen asia sen sijaan oli se, että Lontoon matkamme aikana rakas tätini menehtyi omalla ulkomaan matkallaan. Soittelin hänelle sairaalaan vielä Lontoostakin ja toivoin kädet ristissä, että hän olisi toipunut ja päässyt vielä kotiin. Vanha sydän ei vaan enää kestänyt ja hänen elämänsä päättyi mukavan lomamatkan päätteeksi. Niin oudolta tuntuu, että ihminen, joka on ollut minun elämässäni aina, onkin nyt pois. Sellaista se elämä on, ei voi tietää, milloin oma aika tulee. 

Näitä asioita jouduin miettimään omalta osaltani, kun olin tänään syöpälääkärin vastaanotolla. Leikkauspöytä odottaa minua taas. Keväällä leikattu rinta kenkkuilee ja silikoni on menossa vaihtoon. Leikkausta ennen pitää taas tehdä kaikki tutkimukset ja se, jos joku on stressaavaa. Toivon, että saan viettää rauhassa miehen kanssa yhteiset 100-vuotisjuhlat ja tädin hautajaiset, ennen kuin taas leikataan. Olisin niin toivonut, että olisin saanut olla edes vuoden rauhassa töissä ennen korjausleikkausta, mutta ei se nyt vaan onnistu. Harmittaa tosi paljon, mutta that's life, ei kun that's my life...

Back in life!!!

Kulunut kuukausi kuuluu elämässäni niihin mustiin kuukausiin, vaikka kaikki pitäisi nyt olla hyvin. Sytostaatit on ohi, olen ainakin papereissa terve, vaikka Herceptin vielä jatkuukin, saan olla töissä. Siitä huolimatta olen ollut niin väsynyt, että uni on tullut melkein missä vaan. Ne, jotka minut tuntevat, tietävät, ettei se todellakaan ole minulle tyypillistä. Olen sinnitellyt töissä niin ja näin. Mitenkään antaumuksella en ole töihinkään heittäytynyt, en ole jaksanut. Illat ovat menneet ihan vaan makoillessa, päiväunta päiväunen perään ja sitten yöunille. Mistä sitä unta onkin riittänyt? Kotia ei ole juurikaan siivottu, ruokaa on mies ja tytär enimmäkseen laitelleet, en ole jaksanut edes lukea. Välillä olen miettinyt, että tällaistako se minun elämäni nyt sitten tulee olemaan? Mitä elämää tämä oikein on? Ei mitään elämäniloa millään muotoa.

Mutta, puhun nyt menneessä muodossa, nimittäin jotain on tapahtunut ihan tänä viikonloppuna. Olen saanut itseni takaisin! Tai siltä ainakin tuntuu. Ensimmäistä kertaa töihin paluuni jälkeen olen innostunut asioista, käynyt perheen kanssa ulkona syömässä, suunnitellut tyttären kanssa Lontoon matkaa ja intoa puhkuen tehnyt töitä illallakin, ilman päikkäreitä. En osaa sanoin kuvailla, miten hyvältä se tuntuu!!! Nyt olen se ihminen, mikä minun pitääkin olla. Se veltto, musta, saamaton möykky on nyt hävinnyt ja toivottavasti lopullisesti! 

Mitä minulle oikein on tapahtunut? Mistä tämä paluu entiseen nyt oikein johtuu? Ei aavistustakaan, ihan oikeasti. Ehkä veriarvot hyppäsivät vauhdilla kuntoon tai ehkä hoitojen jälkeinen alakulo vaan päätti häipyä kerralla pois. Tai sitten se johtui tyttärestäni, joka nuoren ihmisen energiaa puhkuen palasi kolmen viikon jälkeen Turusta käymään kotona ja kiskoi minutkin takaisin elämään. Itse asiassa ihan sama, mistä tämä johtuu, pääasia, että nyt on hyvä juuri näin!! 

Eka työviikko takana

Tai tarkemmin ottaen kolme päivää... Jaksoin kyllä ihan ok, mutta kyllä se vaan niin on, etten missään tapauksessa ole vielä ihan kunnossa. Jaksan juuri ja juuri työpäivän, mutta mitään muuta en sitten jaksakaan. Illat menevät makoillessa ja palautuessa. Ei ehkä ollut kovin järkevää lähteä yhden yön reissulle Turkuun juuri nyt, mutta mitäpä sitä ei äiti tekisi lapsensa puolesta. Vanhempi tytär palasi taas opintojen pariin ja muuttokuorma piti saada Turkuun. Miehellä oli tietysti työlauantai, joten vaihtoehtoja ei ollut. Niinpä ajelimme Turkuun perjantaina, siivosimme  huoneen vuokralaisen jäljiltä, täydensimme ruokavarastot, kävimme tuttavilla rapukekkereillä ja lauantaina ajelin sitten yksin takaisin. Harvoin olen niin väsyneenä ajanut autoa. Jouduin pysähtymään 10 min. torkuille matkalla, että jaksoin ajaa kotiin asti. Sellaista ei ole kyllä tapahtunut ikinä aikaisemmin. Siispä toipuminen jatkuu....

Näin vanhaksi olen selvinnyt ilman rapujen syöntiä, mutta nyt tuli sekin aukko sivistyksestä paikattua. Sormet säilyivät suht ehjinä, sotkua tuli melkoisesti, mutta tuli myös mahat täyteen ja hauskaa oli!

Ollakko terve vai ei?

Sitä mietin vähän väliä ja erityisesti eilen, kun olin koululla käymässä. Olenkohan viikon päästä siinä kunnossa, että jaksan astua taas työelämään? Toisaalta palan halusta aloittaa uusia juttuja oppilaitteni kanssa, mutta samalla pelkään, että voimani eivät riitä. Tämä vuosi on ollut niin raskas sekä henkisesti että fyysisesti, etten taida koskaan tästä täysin toipua. Joka tapauksessa vakaa aikomukseni on kokeilla, miten käy. Jos en jaksa, niin sitten en vaan jaksa ja jään uudestaan sairauslomalle. Se tuntuisi kyllä aika surkealta vaihtoehdolta. Toivotaan, että tuleva viikko korjaa surkeat veriarvot ja mieleni piristyy, kun pääsen ihanien oppilaitteni seuraan. Aika monta halausta sain jo eilen ja se tuntui tosi kivalta, mutta myös voimaannuttavalta. Imen lapsista sitä lapsen intoa ja iloa elämään, niin paljon kuin vain suinkin pystyn. Ehkäpä siinä unohtuu omat surkeudet!

Sain psyk.polilta tehtäväkseni pitää kiitollisuuspäiväkirjaa ja ihan oikeasti aion sen tehdä. Minun mieleni pyörii aivan liikaa mustissa vesissä ja katkeroituu siinä samalla aina vain enemmän. Nyt yritän kovasti keskittyä hyviin asioihin elämässäni, niitäkin on kuitenkin tosi paljon, kun vain pysähdyn miettimään. Tarkoitus olisi olla reilusti positiivisemmalla mielellä, kun seuraavan  kerran menen hoitoon.

Onneksi edelleenkin ympärilläni on positiivisia ja piristäviä ihmisiä, jotka eivät anna minun jäädä rypemään itsesäälissä. Yksi ystävä tupsahti tiistaina ovelle orkidean kanssa. Oli ajatellut kukkakaupassa käydessään, että kaunis orkidea voisi piristää minun päivääni. Nyt yritän kaikin konstein helliä ja hoivata kukkaa, että se säilyisi hengissä. Minä kun en varsinaisesti ole mikään viherpeukalo!