Back in life!!!

Kulunut kuukausi kuuluu elämässäni niihin mustiin kuukausiin, vaikka kaikki pitäisi nyt olla hyvin. Sytostaatit on ohi, olen ainakin papereissa terve, vaikka Herceptin vielä jatkuukin, saan olla töissä. Siitä huolimatta olen ollut niin väsynyt, että uni on tullut melkein missä vaan. Ne, jotka minut tuntevat, tietävät, ettei se todellakaan ole minulle tyypillistä. Olen sinnitellyt töissä niin ja näin. Mitenkään antaumuksella en ole töihinkään heittäytynyt, en ole jaksanut. Illat ovat menneet ihan vaan makoillessa, päiväunta päiväunen perään ja sitten yöunille. Mistä sitä unta onkin riittänyt? Kotia ei ole juurikaan siivottu, ruokaa on mies ja tytär enimmäkseen laitelleet, en ole jaksanut edes lukea. Välillä olen miettinyt, että tällaistako se minun elämäni nyt sitten tulee olemaan? Mitä elämää tämä oikein on? Ei mitään elämäniloa millään muotoa.

Mutta, puhun nyt menneessä muodossa, nimittäin jotain on tapahtunut ihan tänä viikonloppuna. Olen saanut itseni takaisin! Tai siltä ainakin tuntuu. Ensimmäistä kertaa töihin paluuni jälkeen olen innostunut asioista, käynyt perheen kanssa ulkona syömässä, suunnitellut tyttären kanssa Lontoon matkaa ja intoa puhkuen tehnyt töitä illallakin, ilman päikkäreitä. En osaa sanoin kuvailla, miten hyvältä se tuntuu!!! Nyt olen se ihminen, mikä minun pitääkin olla. Se veltto, musta, saamaton möykky on nyt hävinnyt ja toivottavasti lopullisesti! 

Mitä minulle oikein on tapahtunut? Mistä tämä paluu entiseen nyt oikein johtuu? Ei aavistustakaan, ihan oikeasti. Ehkä veriarvot hyppäsivät vauhdilla kuntoon tai ehkä hoitojen jälkeinen alakulo vaan päätti häipyä kerralla pois. Tai sitten se johtui tyttärestäni, joka nuoren ihmisen energiaa puhkuen palasi kolmen viikon jälkeen Turusta käymään kotona ja kiskoi minutkin takaisin elämään. Itse asiassa ihan sama, mistä tämä johtuu, pääasia, että nyt on hyvä juuri näin!! 

Eka työviikko takana

Tai tarkemmin ottaen kolme päivää... Jaksoin kyllä ihan ok, mutta kyllä se vaan niin on, etten missään tapauksessa ole vielä ihan kunnossa. Jaksan juuri ja juuri työpäivän, mutta mitään muuta en sitten jaksakaan. Illat menevät makoillessa ja palautuessa. Ei ehkä ollut kovin järkevää lähteä yhden yön reissulle Turkuun juuri nyt, mutta mitäpä sitä ei äiti tekisi lapsensa puolesta. Vanhempi tytär palasi taas opintojen pariin ja muuttokuorma piti saada Turkuun. Miehellä oli tietysti työlauantai, joten vaihtoehtoja ei ollut. Niinpä ajelimme Turkuun perjantaina, siivosimme  huoneen vuokralaisen jäljiltä, täydensimme ruokavarastot, kävimme tuttavilla rapukekkereillä ja lauantaina ajelin sitten yksin takaisin. Harvoin olen niin väsyneenä ajanut autoa. Jouduin pysähtymään 10 min. torkuille matkalla, että jaksoin ajaa kotiin asti. Sellaista ei ole kyllä tapahtunut ikinä aikaisemmin. Siispä toipuminen jatkuu....

Näin vanhaksi olen selvinnyt ilman rapujen syöntiä, mutta nyt tuli sekin aukko sivistyksestä paikattua. Sormet säilyivät suht ehjinä, sotkua tuli melkoisesti, mutta tuli myös mahat täyteen ja hauskaa oli!

Ollakko terve vai ei?

Sitä mietin vähän väliä ja erityisesti eilen, kun olin koululla käymässä. Olenkohan viikon päästä siinä kunnossa, että jaksan astua taas työelämään? Toisaalta palan halusta aloittaa uusia juttuja oppilaitteni kanssa, mutta samalla pelkään, että voimani eivät riitä. Tämä vuosi on ollut niin raskas sekä henkisesti että fyysisesti, etten taida koskaan tästä täysin toipua. Joka tapauksessa vakaa aikomukseni on kokeilla, miten käy. Jos en jaksa, niin sitten en vaan jaksa ja jään uudestaan sairauslomalle. Se tuntuisi kyllä aika surkealta vaihtoehdolta. Toivotaan, että tuleva viikko korjaa surkeat veriarvot ja mieleni piristyy, kun pääsen ihanien oppilaitteni seuraan. Aika monta halausta sain jo eilen ja se tuntui tosi kivalta, mutta myös voimaannuttavalta. Imen lapsista sitä lapsen intoa ja iloa elämään, niin paljon kuin vain suinkin pystyn. Ehkäpä siinä unohtuu omat surkeudet!

Sain psyk.polilta tehtäväkseni pitää kiitollisuuspäiväkirjaa ja ihan oikeasti aion sen tehdä. Minun mieleni pyörii aivan liikaa mustissa vesissä ja katkeroituu siinä samalla aina vain enemmän. Nyt yritän kovasti keskittyä hyviin asioihin elämässäni, niitäkin on kuitenkin tosi paljon, kun vain pysähdyn miettimään. Tarkoitus olisi olla reilusti positiivisemmalla mielellä, kun seuraavan  kerran menen hoitoon.

Onneksi edelleenkin ympärilläni on positiivisia ja piristäviä ihmisiä, jotka eivät anna minun jäädä rypemään itsesäälissä. Yksi ystävä tupsahti tiistaina ovelle orkidean kanssa. Oli ajatellut kukkakaupassa käydessään, että kaunis orkidea voisi piristää minun päivääni. Nyt yritän kaikin konstein helliä ja hoivata kukkaa, että se säilyisi hengissä. Minä kun en varsinaisesti ole mikään viherpeukalo!

Uutta leikkausta odotellessa

Plastiikkakirurgilla on nyt sitten käyty ja lääkärin näkemys leikkaustuloksesta oli onneksi sama kuin minullakin, ei se nyt ihan sellaisenaan kelpaa. Suunnitelmissa on siis terveen rinnan kohotus ja pienennys, leikatun rinnan silikonin vaihto ja kuoppien täyttäminen rasvaimulla. Kyllä, minulle tehdään rasvaimu eli mahamakkaroista otetaan rasvaa ja siirretään rintaan. Yritin ehdottaa, että voisi vähän enemmänkin sitä rasvaa ottaa, kun kerran otetaan. Ei se taida onnistua, lääkäri vain nauroi ehdotukselleni. Ihan valtavasti ei nyt vaan kärsi laihduttaa, ettei vaan vatsamakkarat katoa ennen leikkausta!! Siis sitä vaaraa ei kyllä taida oikeasti olla, vaikka kuinka salilla kävisin.  :)

Korjausleikkaus voitaisiin tehdä ihan pikaisestikin, jo tänä syksynä, mutta sitä en halua, vaikka leikkaus onkin paljon pienempi kuin viimeksi. Ensinnäkin kaksi leikkausta vuoden sisään on minusta liikaa, tarvitsen nyt vuoden verran "tervettä" elämää. Toiseksi niin oudolta kun se saattaa kuulostaakin, en haluaisi olla taas pois töistä. Toivon niin hartaasti, että saisin olla koko tämän lukuvuoden näitä paria sairauslomaviikkoa lukunottamatta ihan rauhassa töissä ilman sairasteluja. Ei kai se nyt ole liikaa pyydetty?! Siispä sovimme, että korjausleikkaus tehtäisiin ensi kesäkuussa. Siihen on vielä kolmaskin syy, nimittäin silloin on  herceptin-hoidotkin jo ohi ja leikkauksessa voidaan poistaa tuo laskimoportti. En haluaisi enää samanlaista puudutuskidutusta kuin oli sen laittamisessa. Siinä lähtisi sitten nukutuksessa sekin. 

Siispä uhraan ensi kesästä pari viikkoa taas leikkauksesta toipumiseen. On se sen arvoista, jos sitten on taas rintavarustus kuin nuorella tytöllä!! :) Hope so....

Mutta nyt on vielä pari viikkoa aikaa lomailla ja kerätä voimia. Siihen käytän taas tuttuja konsteja. Teen minulle mieluisia asioita ja tapaan minulle mieluisia ihmisiä, joista tankkaan voimia itselleni. Eilen vietin ihanan parituntisen tukihenkilöni kanssa kahvitellen ja taas lähdin tapaamisesta niin voimaantuneena ja hyvällä mielellä, ettei mikään psykologi olisi pystynyt samaan! Kiitos!!!!!  Huomenna tapaan toisen hyvän ystävän ja menemme katsomaan tyttären tanssinäytöstä. Tosi kiva päivä  tulossa siitäkin! Sitten sunnuntaina palaan taas mökille tankkaamaan mökkienergiaa. 

Papin puheilla

Eilen oli taas sairaalapäivä. Sain porttiin ekaa kertaa pelkän Herceptinin. Olipa ihana kokemus, jos nyt niin voi sanoa. Tällaista hoitoa kuvittelisin jaksavani ensi kevääseen saakka. Ainoa haittavaikutus oli pieni väsymys ja sekin meni tunnin päiväunilla ohi. Tämä oli nyt kokeilu jatkoa ajatellen, koska seuraavalla kerralla olen jo töissä ja hoitopäivä on nimenomaan tämä keskiviikko. Näyttäisi ihan hyvältä, että jaksan töihin seuraavana päivänä.

Tiputuksen jälkeen harhailin sairaalan käytäviä aivan uuteen paikkaan, sairaalapastorin luo. Vähän oli sekavat ajatukset, kun astuin sisään. Odotin käännytysyrityksiä heti alkuun ja siksi olinkin vähän hämmentynyt, kun raamattu ei ollutkaan pöydällä esillä. Sen sijaan kohtasin aidon ja välittävän ihmisen, joka paneutui täysin minun huoliin ja murheisiini ja oli läsnä vain minua varten. Minun ei tarvinnut esittää mitään, vaan sain olla oma katkera ja vihainen itseni. Oliko tästä käynnistä mitään hyötyä, en osaa sanoa. Ehkä osaan taas keskittyä niihin asioihin, mitkä ovat hyvin ja niiden kautta jättää katkeruutta taka-alalle. Yritän ainakin. Tapaaminen päättyi siihen, että pappi siunasi minut, mikä oli outo kokemus. En tiennyt, mitä olisin ajatellut. Yllättäen se tuntui kuitenkin ihan hyvältä. Siispä palaan papin puheille taas seuraavan hoidon yhteydessä, kolmen viikon päästä. Katsotaan, mitä sitten tapahtuu!

Huomenna jatkuu taas sairaalakäynnit. Tällä kertaa vuorossa on kirurgian poli. Käyn näyttämässä leikattua rintaa minut leikanneelle lääkärille. Hän tarkastaa leikkaustuloksen ja arvioi, korjataanko rintaa vielä jollakin tavalla. Itse olisin sitä mieltä, että ylimääräiset kuopat voisi jotenkin täyttää. Saapi nähdä, onko lääkäri samaa mieltä.

Se on loppu nyt!

Kyllä, se on loppu nyt! Sytostaattihoidot on nyt minun osaltani ohi. Yhtään sytotiputusta ei enää minun suoniini lasketa, yhtään sytotablettia en enää suuhuni laita! Ikinä koskaan milloinkaan!!!! Yritän hyvästellä tämän syöpävaiheen lopullisesti, uskoa oikeasti, että ei enää koskaan. Pakkohan se on uskoa, kun lääkärikin niin sanoo. Minut on kuulemma täysin hoidettu, niin hyvin kuin tässä vaiheessa voi. Hoitosuunnitelma toteutui täydellisesti ja kestin hoidot hyvin. Veriarvot on edelleen hyvät ja olen muutenkin olosuhteisiin nähden hyvässä kunnossa.

Mutta kuka hoitaisi tämän minun päänikin siihen kuntoon, että uskaltaisin luottaa siihen, että ei enää koskaan?  Lääkäri kyllä yritti lohduttaa, että sama se on kaikilla syöpäpotilailla. Saattaa mennä kymmenenkin vuotta vuotta terveenä ja siitä huolimatta syöpäajatukset tunkevat säännöllisin väliajoin päähän. Aivan varmasti kuuntelen kehoani ylenpalttisen tarkasti ja kaikki kolotukset saa hälytyskellot soimaan. Siihenkin oli ihanalla lääkärillä helpottava ratkaisu. Käyn kuitenkin Herceptin-tiputuksissa sairaalalla kolmen viikon välein ensi toukokuulle saakka ja lääkäri on siinä samalla käytävällä. Sana vaan hoitajalle ja voin käydä heti tarkistuttamassa tilanteen, eikä tarvitse yksin miettiä. Aika helpottava ajatus. Olen niin onnellinen, että olen saanut niin ymmärtävän lääkärin minua hoitamaan. 

Vielä jää mietittäväksi kävisinkö juttelemassa sairaalapastorin kanssa. Psyk.polin hoitaja sitä ehdotti viime kerralla. Nimittäin suhteeni tuonne yläkertaan on aika huonolla tolalla. Tämä katkeruus elämän epäreiluudesta ei nyt meinaa ottaa laantuakseen, vaan huudan ja karjun mielessäni tasaisin väliajoin tätä elämän epäreiluutta. En nyt tällä kertaa meinaa saada hyväksymisvaihetta mitenkään päälle. Miten joku, jonka pitäisi olla turvallinen ja huolehtia ihmisistä, voi iskeä minua lekalla päähän aina vaan uudestaan ja uudestaan? Todella vaikea on uskoa, että tämä kaikki jotenkin minua kasvattaisi tai tekisi paremmaksi ihmiseksi. Vaikea on myös allekirjoittaa sitä lausetta, ettei ihmiselle anneta enemmän kuin, mitä hän jaksaa kantaa. En muista, että minulta olisi kysytty, jaksanko vai en, kannettavaa vaan tulee.  Jotenkin haluaisin kyllä uskoa, että joku minustakin huolehtii, mutta on se tosi vaikeaa. Ehkä papin kanssa keskustelu voisi kuitenkin olla hyvä ajatus. Katsotaan!

Olen aloitellut pikkuhiljaa myös sitä parasta terapiaa, työterapiaa :) Kävin eilen koululla juttelemassa rehtorin kanssa sijaiskuvioista ja työn aloittamisesta ja niinhän siinä kävi, että iltakin meni töiden merkeissä. Ihanaa!!!!! Siis ihanaa on se, että voin tehdä jotain, joka vie minut täysin mukanaan. Tällä kertaa se oli jotain niin yksinkertaista kuin kolmasluokkalaisten käsityövihon työpohjien kirjoittaminen ja muokkaaminen. Toimii minulla!

No, nyt en kyllä pariin päivään koske töihin, vaan toivun rauhassa viimeisistä hoidoista. Tänään on taas vähän heikko olo, mutta viikonloppuna olen varmasti jo taas kunnossa ja sitten kutsuu mökki ja vadelmapensaat ja äidin mustikkapiirakka! :)

Viimeistä viedään...

Niin sitä vaan on taas rämmitty tähän asti, että viimeiset sytot tiputettiin suoneen keskiviikkona. Suoraan sairaalasta ajeltiin tänne mökille, kun viimeksikin tämä mökillä olo tuntui niin hyvältä. Päivä numero kolme on menossa ja vähän heikottaa ja öklöttää, mutta ei paha ollenkaan. Pärjään kyllä, kun vaan otan pahoinvointilääkkeet niin kuin hoitajat määräsivät, enkä yritä sinnitellä ilman.

Ensi viikolla on vielä Navelbine-tehostetabletit ja siinä se sitten olikin tämä putki. Paitsi Herceptin jatkuu kolmen viikon välein ensi kevääseen. Sitä ei kuitenkaan lasketa, kun se ei aiheuta sen kummempia sivuoireita :). Nyt pitäisi siis olla iloinen ja pomppia katossa, hoidot ohi jee!!! Ei kuitenkaan yhtään tunnu siltä. Ekalla kerralla tuntui, mutta nyt en uskalla iloita. En vaan uskalla, jos taas tulee jotain ikäviä ylläreitä matkaan. Ensi viikolla on lääkäri ja toivottavasti häneltä saan vähän vahvistusta siihen, että voisin nyt olla terve!

Helle on hellinyt täällä Suomessakin nyt tosi pitkään ja ainakin minä nautin siitä, että aamukahvit voi juoda ulkona, soudella järvellä ja tehdä pikkuaskareita puutarhassa. Edellyttäen toki, että saan välillä tulla tänne sisälle vilvoittelemaan ilmanlämpöpumpun äärelle!! Nyt taas ulkopuuhiin!