Hyvää uutta vuotta 2016

 Uusi vuosi on korkattu ja on aika kurkistaa kulunutta vuotta ja sitten siirtyä miettimään tulevaa. Viime vuosi piti sisällään terveyshuolia, mutta samalla myös paljon kaikkea kivaa. Tein monta ihanaa reissua, mikä olikin ehdottomasti tavoitteeni. Olen ollut tolkuttoman väsynyt Herceptin-hoitojen vuoksi keväällä, mutta syksyllä palasin täysipäiväisesti töihin ja olen ollut kokonaisen lukukauden töissä ilman yhtäkään sairauspäivää. Aika monta vuotta on mennytkin sairastelujen merkeissä. Olen niin iloinen, että olen jaksanut näinkin hyvin.

Kuntoilu jäi viime vuonna vähiin, mutta ei ihan täysin unohduksiin sekään. Syksyn aikana sain sentään pudotettua 5 ylimääräistä kiloa vatsamakkaroista. Pieni ruokaremontti tuli tehtyä syksyllä. Vaaleat leivät ja pullat jäivät ruokalistalta ja nyt on vatsakin paljon paremmassa kunnossa.

Perhe-elämä jatkui entiseen tapaan. Luopumisen tuskaahan tämä äitinä oleminen nyt on, kun on pakko tunnustaa, etteivät lapset enää tarvitse minua entiseen tapaan, vaan pärjäävät jo aika hyvin ilmankin. Mies sentään tarvitsee minua edes välillä silittämään paitansa, jos ei muuta :) 

Summa summarum, viime vuosi oli itse asiassa ihan hyvä näin jälkikäteen ajateltuna, mutta voisiko vuosi 2016 olla vielä parempi? Ainakin aion tosissani yrittää opiskella ranskaa. Edessä on kaksi kivaa matkaa, toinen Pariisiin hiihtolomalla ja toinen Lyoniin pääsiäisenä. Tytär on koko kevään Lyonissa ja olisi kiva, jos minäkin osaisin edes ruokani tilata ranskaksi. Yritän myös käydä ahkerasti salilla ja saada kuntoa paremmaksi. Kädet ristissä toivon, että tämä koko vuosi olisi minulle terve vuosi. Ei yhtään leikkausta eikä muutakaan hoitotoimenpiteitä. Kontrollit toki jatkuu, sillehän ei voi mitään.

Samoin toivon kaikille läheisilleni tervettä ja kokemusrikasta vuotta. Olkoon vuosi 2016 parempi kuin edeltäjänsä!

Rauhallista joulua kaikille lukijoille!

Tästä se joulu alkaa!

Tämän vuoden työurakka on takana ja ansaittu parin viikon joululoma edessä. Pakko myöntää, että viime viikko oli sarjassamme todella raskaat viikot. Ensin tyttären sairaalareissu ja siihen liittyvä huoli. Sitten pikapikaa auton osto ja neuvottelut vakuutusyhtiön kanssa vanhan auton lunastushinnasta. Romuauton tyhjäys, uuden auton haku Pohjanmaalta, niin ja tietysti viimeinen kouluviikko loman tarpeessa olevien vilkkaiden oppilaitten kanssa ja viimeiset joululahjaostokset. Siinä olikin ihan tarpeeksi taas ja vähän liikaakin. Eilen olinkin sitten  niin väsynyt, että nukahdin jo iltapäivällä aivan umpiuneen ja herätessäni luulin, että on aamu....

Mutta tänään olikin päivä uusi. Aloitimme mukavissa merkeissä brunssilla koko perheen voimin. Siitä jatkoimme pakkaushommiin kotiin ja kun ihanainen uusi tonttuautoni oli täyteen pakattu, ajelimme toipilastyttäreni kanssa tänne mökille. Nyt tytär nukkuu levollista unta, särkylääkkeiden avulla ja minä istun takan edessä ja todellakin rentoudun. Kaikki ikävä jäi taakse ja ihana joulunaika on edessä. Olkoonkin, ettei täälläkään ole lumesta tietoa. Kyllä ne on aivan muut asiat, jotka joulun tekevät, nimittäin läheiset, rakkaat ihmiset! Nyt jos koskaan sitä arvostaa aivan erityisesti! Tiistaina olemme taas koko perhe kasassa ja siitä se meidän joulunvietto alkaa! :)

Joulusatu

Olipa kerran nelihenkinen perhe, joka jo varhain syksyllä keksi, että tänä vuonna vietetään oikein perhepikkujouluja läheisessä kylpylässä urheillen. Illan kohokohdaksi oli varattu liput Jari Sillanpään keikalle. Yllättäen samalle viikonlopulle osui toisen tyttären tanssiesitys ja treenit, joten muu perhe lähti edeltä kylpylään ja toinen tytär jäi vielä kotiin toisen auton kanssa tarkoituksenaan ajella treenien jälkeen muun perheen perässä pikkujoulun viettoon.

Muu perhe majoittui kaikessa rauhassa kylpylän ylelliseen huoneistoon ja ehti jo ottaa kierroksen frisbee-golfia ja tilata pizzat, kun isän puhelin soi. Ja siihen loppui onnellisesti alkanut pikkujoulun vietto. Puhelu kertoi, että kotiin jäänyt tytär oli joutunut auto-onnettomuuteen ja viety sairaalaan.

Hetkeksi pysähtyi koko perheen elämä. Miljoonat ajatukset risteilivät mielessä. Mitä nyt? Mitä ihan oikeasti on tapahtunut? Missä kunnossa tytär on? Muutama minuutti ja perhe istui autossa kädet ristissä matkalla sairaalaan. Huoli sisällä kasvoi sanoinkuvailemattoman suureksi. Kukaan ei voinut toistaan lohduttaa, kukaan ei tiennyt, mitä oli vastassa, kun he astuivat sairaalan päivystykseen. Äiti itki, isä käveli edestakaisin ja sisko yritti rauhoitella. Pitkältä tuntuneen odotuksen jälkeen heidät päästettiin loukkaantuneen luo. Perhettä kohtasi murheellinen näky: tytär makasi letkuissa tajuttomana ja kouristellen. Kukaan ei osannut heille sanoa, miksi hän ei herää. Kukaan ei osannut ihan tarkasti sanoa, mitä oikein oli tapahtunut. Tytär kiidätettiin teho-osastolle. Kolmen todella pitkän tunnin jälkeen tytär avasi silmiään ja kuiskasi ensimmäiset sanat, ääntä ei tullut. Ja taas äiti itki... tällä kertaa vaan onnesta ja helpotuksesta.

Kahden sairaalapäivän jälkeen tytär pääsi kotiin ehjänä fyysisesti, mutta henkisesti pahoin säikähtäneenä. Perhe oli koossa taas, mutta pikkujoulut jäivät tänä vuonna pitämättä. Paras joululahja kuitenkin perheelle tuli, kun saivat pitää tyttären. Auto meni lunastukseen, mutta siitäkin perhe selvisi. Ainahan voi ostaa uuden auton ja joulun kunniaksi vaikka punaisen!

Sen pituinen se!

Itsenäisyyspäivän viettoa

Meillä on tänä vuonna ihan oikeasti kunnon itsenäisyyspäivän juhla, tai no ainakin kahvit ja vieraita. Kummityttö poikaystävänsä ja vanhempiensa kanssa tulee meille päiväkahville. Meidän syksy on on ollut tosi kiireinen ja on oltu tosi paljon reissun päällä viikonloppuisin. Siksi meillä ei ole sitten juurikaan käynyt vieraita. Mutta huomenna sitten tulee. Tosi kiva juttu! Eli nyt on meillä siivottu paikat kuntoon ja kakku leivottu ja muukin kattaus suunniteltu. Välillä pysähdyn miettimään, että ketä varten oikein touhuan. Ei meidän vieraat mitään tupatarkastusta tee, eivätkä varmaankaan myöskään laske, montako sorttia olen pöytään saanut viritettyä. Siitä huolimatta minä itse touhotan ja haluan, että kaikki on tiptop. Sitten vasta minulla on itsellä hyvä mieli ja pystyn rauhoittumaan vieraiden kanssa seurusteluun. Liekö tuo karjalainen perimä tässä taustalla....

Joululahjaostoksetkin on jo hyvällä mallilla. Miehen kanssa urakoitiin kaupungilla kolme tuntia ja siinä ne nyt on, melkein kaikki lahjat. Jotain pientä vielä täytyy hommailla. Samalla, kun itse vanhenee, niin myös jouluna muistettavat ihmiset vanhenee. Se taas tarkoittaa sitä, että vain pienimmäisen kummipojan ja siskonsa lahja ostettiin lelukaupasta. Kiva, että edes vähän päästiin ihastelemaan lelukaupan meininkiä :) Omat tytöt kun ei enää leluja kaipaa.

Nyt laitetaan töppöstä toisen eteen ja kävellään tuttavien luo illanviettoon. Heitäkään ei olla ehditty kunnolla tavata koko syksynä. Hienoa, että nyt onnistui tapaaminen. Tunnettu on jo yli 21 vuotta. Ensi tapaaminen oli synnytysvalmennuksessa, kun molemmat pariskunnat odotettiin esikoisia. Heille syntyi poika ja meille ihana tyttö. Myöhemmin molempiin perheisiin tuli vielä toiset lapset. Edelleen meille tyttö ja heille poika ja samana vuonna. Mukava, että yhteys heidän kanssaan on säilynyt, vaikka nykyään enimmäkseen tavataan aikuisten kesken.

Päivitys 6.12. Tällainen kakku  oli meillä kahvipöydässä. Hyvältä maistui! 

Ajankohtaista asiaa

Huomasinpa ilokseni, että blogissani on käyty nyt yli 50 000 kertaa. Aika hurjaa ajatella, että ihan oikeasti nämä minun höpinät kiinnostavat myös muita. Alunperin aloin nimittäin kirjoittaa ihan vain siksi, että saisin omia ajatuksiani, tuskaisiakin, kasaan. Jossain vaiheessa huomasin, että tämä on tosi hyvä väylä myös siksi, että minun ei tarvitse sairausasioita päivitellä henkkoht kaikille tutuille. Voivat lukea ne täältä ja tavatessa voidaan puhella ihan muuta. Nyt on mennyt useampi kuukausi ilman sairauspäivityksiä, mutta ihmeesti sitä kirjoitettavaa tulee muutenkin. Joka tapauksessa kiitos kaikille lukijoille, kyllä tätä tarinaa on tulossa jatkossakin, toivottavasti ei kovin sairauspainoitteista!

Ja sitten ajankohtaiseen asiaan. Terrori-isku Ranskassa, Pariisissa, pysäytti meidät kaikki ja sai tuntemaan suurta surua  turhaan menehtyneiden ihmisten ja heidän läheistensä vuoksi ja samalla  miettimään monenlaisia asioita myös omalta kantilta. Tytär on lähdössä vaihtoon Ranskaan kevääksi, uskallanko häntä päästää sinne? Minä kun olen intohimoinen matkustaja, pysähdyin miettimään omia tulevia matkojani. Tarkoitus olisi matkustaa keväällä kaksikin kertaa nimenomaan Ranskaan tytärtä tapaamaan, uskallanko lähteä? En tiedä johtuuko tästä vakavasta sairaudesta vai mistä, mutta en enää pelkää kuolemaa. Lähinnä vaan toivon, ettei minun tarvitsisi kuolla tähän syöpään vaan kuolisin sitten joskus 84,5-vuotiaana (suomalaisten naisten keskimääräinen elinikä) ihan vaan vanhuuteen. No, joka tapauksessa, kun pysähdyin tämän pelkoasian äärelle, pystyin aika nopeasti toteamaan, että en minä pelkää matkustaa nyt sen enenpää kuin ennenkään. Jos matkalla jotain tapahtuu, niin sitten tapahtuu. Voinhan kompastua kotirappusissakin ja taittaa niskani. Olen päättänyt luottaa siihen, että se mitä tapahtuu, olisi voinut tapahtua muuallakin. En aio pelätä elämää, vaan elää edelleenkin ihan täysillä ja toivottavasti vielä vuosikymmeniä! Ja ihan samaa toivon tyttärellenikin. Ei tätä ainutlaatuista ja ainutkertaista elämää kannata tuhlata siihen, että miettii, mitä kaikkea ikävää voisi sattua. Elämä on tässä ja nyt! 

Billy Elliot

No jopas oli upea viikonloppu! Ajelimme perjantaina ystäväni luo Helsinkiin ja samaan aikaan vanhempi tyttäreni matkusti sinne Onnibussilla Turusta. Reissun syy oli vain ja ainoastaan Helsingin kaupunginteatterin Billy Elliot Peacockissa. Jo etukäteen oli tiedossa, että tähän esitykseen ei tarvitse pettyä ja nenäliinat kannattaa ottaa matkaan. Ja niinhän siinä kävi, että tämä äiti itkeä tihrusti jo ensimmäisellä puoliajalla, eikä siitä nieleskelystä tullut loppua koko esityksen aikana. Minä olin täysin myyty. Upeat lapsitanssijat lumosivat minut ja myös aikuisnäyttelijät tekivät huikeita roolisuorituksia. Tästä esityksestä ei vaan kerta kaikkiaan voi olla pitämättä! Kuuluu sarjassamme kategoriaan esitys, jonka haluaisi nähdä heti uudestaan. Ehkäpä jonain päivänä vielä käymme katsomassa tämän Lontoossakin.

Jo esityksen puoliajalla kävimme tyttärieni kanssa elokuvaan niin keskeisesti liittyvää keskustelua aiheesta tanssiva poika. Tytöt miettivät, miten heidän isänsä, intohimoinen palloilulajien ystävä, olisi suhtautunut heidän tanssiharrastukseensa, jos he olisivatkin olleet poikia. Tulimme yhdessä samaan tulokseen, että vaikeaa se olisi ollut. Isä olisi varmasti tehnyt kaikkensa, että harrastusvalinta olisi ollut jalkapallo eikä tanssi. Toisaalta tytöt totesivat, että ehkä isäkin olisi antanut periksi, kun olisi nähnyt, miten tärkeää tanssi heille on. Illalla vielä isältä varmistettiin asiaa ja ihan oikeat ajatukset oli tytöillä. Olisi kuulemma tanssiva poikakin kelvannut :)

Minä olen näistä tanssivista tyttäristäni aina ollut suunnattoman ylpeä ja nauttinut heidän esityksistään. Ihana on ollut huomata, että heilläkin riittää innostusta katsoa myös muiden esityksiä. Heitä ei tarvitse houkutella teatteriin tai konsertteihin, vaan ovat melkein yhtä innokkaita kuin minäkin. Lähtevät jopa Jari Sillanpään konserttiin minun ja isovanhempien seuraksi. Eli ainakin kulttuurikasvatukseni on onnistunut melko hyvin.

Meidän koko perheen yhteinen mielenkiinnon kohde on ravintoloissa ruokailu aina, kun vain sopiva tilaisuus tulee ja taloudellinen tilanne sen mahdollistaa. Niinpä Helsingissäkin suuntasimme ihanissa teatterifiiliksissä Bistro Kujaan, Hakaniemen torin kupeeseen. Ja olipa ihana uusi tuttavuus, mennään toisenkin kerran!