Mykkäkoulua

Otsikosta voisi päätellä, että meillä on menossa aviokriisi, mutta ei sentään! Kurkku kipuili jo viime viikolla, eikä töihin meneminen käheällä äänellä varmaankaan ollut kovin viisasta. Opettajan työ kun on sitä puhumista puhumisen perään. Nyt on sitten tilanne sellainen, että ääntä ei tule yhtään, ei edes sitä viskibassoa. Ei pihahdustakaan! En muista olisinko koskaan ollut ihan tällaisessa tilanteessa. Painuksissa ääni on saattanut olla ja käheä tai matala, mutta että kokonaan pois, ei ikinä! Outo tilanne, kun mihinkään ei satu, ei ole kuumetta, ei ole nuhaa, ei yskää eikö kurkkukaan kipeä. Ääntä vaan ei tule.

Äsken kävin koululla laittamassa tulevaa viikkoa kasaan. Onneksi olinkin jo sopinut erityisopen kanssa ekan tunnin, kun olen lääkärissä. Toinen tunti katsellaan joulutarinaa dvd:ltä. Vähän ongelmallisia sen sijaan ovat oppilaspalaverit, mutta onneksi paikalla on erityisope äänitorvena. Mielenkiinnolla odotan, miten pitkään tätä hiljaiseloa jatkuu. Toivottavasti viimeistään tiistaina puhe luistaa, että saan joulujuhlan kunnialla hoidettua.

Mutta nyt tämä tonttu keittää vettä, hengittää höyryä ja juo hunaja-sitruunavettä ison mukillisen. Jo on kumma, ettei ala ääni kirkastua!!

Kohti joulua mennään

Ekat työpäivät leikkauksen jälkeen on nyt ohi. Hyvin jaksoin, joskin käheä kurkku hieman häiritsi kommunikointia lasten kanssa. Tällä hetkellä kähisen seksikkäänä viskibassona... Kovasti yritin töissä pohtia, josko kuitenkin jaksaisin keväälläkin jatkaa töissä. Pakko oli myöntää, että eipä taida onnistua. Nyt olen kuitenkin levännyt kolme viikkoa ja se auttaa jaksamaan. Todennäköisesti kuitenkin jo ensi viikon lopulla olen taas jo ihan sippi. Hoitopäivä on keskiviikko ja sekin perinteisesti vie voimia. Lapset koulussa alkavat olla toinen jalka lomalla ja sen vuoksi kovaäänisiä ja levottomia, niin ihania kuin ovatkin.Tässä kunnossa sekin alkaa pikkuhiljaa väsyttää...

Eilen pyörähdin CT-kuvissa ja kovasti yritin putkessa maatessani ajatella ja vakuuttaa itseäni, että kaikki on hyvin, että syöpätihulainen ei ole edelleenkään päässyt luikertelemaan muualle kuin rintaan. Tiedä sitten, auttoiko yhtään, maanantainahan se selviää, kun menen kuulemaan tuomiota. Pakko tunnustaa, että kyllä taas jännittää. Ei tähän totu ikinä, vaikka jo niin monta kertaa olen käynyt huonoja uutisia kuulemassa. Aina sitä vaan naivisti salaa toivoo, että josko tällä kertaa olisikin hyviä uutisia. Jospa vaikka tällä kertaa lääkäri sanoisikin, että nyt on kaikki hyvin, jatka elämääsi ja unohda, että mitään syöpää on koskaan ollutkaan. Turha toivoa mitään sellaista, tiedän sen. Jotain lääkäriporukka on taas keksinyt minun "ilokseni" ja se selviää maanantaina. Ajattelin esittää kuitenkin kainon toiveen, että mitään uusia hoitoja ei aloitettaisi ennen joulua. Tuntuu, että tarvitsen vielä vähän toipumisaikaa, ennen kuin olen valmis seuraavaan taistoon. Toivottavasti lääkäri antaa sen mahdollisuuden minulle. Olettaisin, että pari viikkoa ei kaada näitä kuvioita mihinkään suuntaan.

Tänään olen viettänyt rauhallista koti-iltaa. Mies on pikkujouluissa ja tytär omissa pippaloissaan. Minulla oli seurana oma ihana tukihenkilöni, joka valoi minuun taas uskoa, että kyllä tästäkin selvitään. Kiitos <3. Taas kerran totesin, että ei kukaan muu voi ymmärtää ajatuksiani yhtä hyvin kuin toinen samassa tilanteessa oleva. Ehkä nyt jopa harkitsen syöpäyhdistyksen keskustelupiirejä...

Nyt laatuaikaa hyvän kirjan ja suklaan parissa joulutunnelmissa, ihan yksin!

Aika rauhoittua

Onpa ollut taas vauhdikas viikonloppu ja alkuviikko. Nyt on aika pysähtyä tänne kotiin ja alkaa miettiä joulujuttuja täälläkin. Lauantaina lähdin liikkeelle miehen kanssa, suuntana Ähtäri. Siellä juhlistimme isän ja äidin syntymäpäiviä hienon jouluruokailun merkeissä Mesikämmenessä. Matka jatkui siitä suoraan Ähtärin kirkkoon. Rakas sisko oli hommannut meille liput Jesse Kaikurannan ja Lenni-Kalle Taipaleen kirkkokonserttiin ja olipa hieno kokemus sekin! Kiitos!!!! Yöksi menimme siskon luo, mistä sunnuntaina siirryin isän ja äidin hoiviin, kun mies lähti kotia ja töitä kohti. Minä viivyin vielä kaksi yötä isän ja äidin ilona tai riesana, kumpaakohan enemmän? :)

Kävin Keskisen kyläkaupassa parikin kertaa jouluostoksilla, laittelin äidin kanssa joulua heille, leivoin pullia, käytin äitiä jalkahoidossa, kuskasin isää sairaalaan tutkimuksiin ja pois ja tietysti käytiin myös vasta poisnukkuneen tätini haudalla joka ilta. Hautausmaalla on niin kaunista pimeällä! Eilen sitten puksuttelin ikivanhalla junanröttelöllä takaisin kotiin. Matkalla mieleen juolahti, että minähän olen sairauslomalla, tosiaankin. Enpä sitä muistanutkaan, kun oli niin paljon muuta touhua ja vointi on ihan normaali, hyvä niin! Täällä kotona ehtii kyllä ihan tarpeeksi miettiä niitäkin asioita. Opettelin muuten nyt vihdoin ja viimein itse piikittämään Klexane-piikit pakon sanelemana. Turhaan  murehdin, ei se sattunut yhtään sen enempää kuin miehen pistämänä. Enkä edes meinannut pyörtyä! Vähän siistiä, tuumasi siskon tyttö, kun katsoi piikitystäni vierestä. Olisikohan tulevaa lääkäriainesta?

Nyt on ensimmäiset joululahjat paketissa ja loputkin jo melkein kaikki ainakin mietittynä. Voipi olla, että ensi viikolla, kun työt kutsuu, en enää jaksa niin kovin panostaa lahjatouhuihin, parempi hoitaa nyt kuntoon. Pipareitten leipomisen jätän suosiolle esikoistyttärelle, jonka joululomaa täällä kovasti jo odotellaan. Ihana saada taas koko perhe kasaan. Siitä se tulee se paras joulumieli!

Sairaalapäivä

Tänään lähdin aamulla samaa matkaa lukiolaistyttäreni kanssa ja samalla kyydillä myös palasimme puoli viideltä. Hänen päiväänsä kuului lukio-opintoja, kun taas minun päiväni täyttyi sairausasioista. Tärkeitä toki molemmat.

Aloitin psyk.polilla henkisen puolen hoidolla. Reilu tunti taas kului ihanan oman hoitajani seurassa pohtien tulevaisuuttani. Kovasti voimaantuneena lähdin siitä tien toiselle puolelle syöpälääkärin vastaanotolle ja hoitoon. Vielä ei ollut tullut lopullisia vastauksia patologilta leikkauksessa tutkituista rintapalasista. Niitä joudun odottamaan vielä reilun viikon. Joka tapauksessa jatkoimme lääkärinkin kanssa keskustelua aiheesta, mitä tapahtuu keväällä. Lääkärin käsitys oli, että hoitoni jatkuvat koko kevään jossain muodossa ja tod.näk. muuttuvat ehkä jollain tapaa. Rinnassa oli kuitenkin nytkin syöpäsoluja ja olisi tosi tärkeää huolehtia, että niitä ei pääse muualle kroppaan leviämään. Onko tulossa uusia sytoja vai täsmähoitoja, sitä vielä miettivät, kunnes nähdään patologin vastaukset.

Siispä kysyin myös lääkärin mielipidettä työkuvioihini jatkossa. Olenko ylipäätään työkykyinen keväällä? Olen itse tässä pikkuhiljaa miettinyt, että olisiko parempi nyt puhaltaa peli poikki ja keskittyä vaan sairasteluun kevät, että saisin itseni kuntoon. Sitä mieltä oli lääkärikin. Kulunut syksy töissä on ollut tosi raskas, vaikka hetkittäin olen tuntenutkin itseni ihan reippaaksikin. Täydessä iskussa en ole kuitenkaan ollut missään vaiheessa ja mikä surullisinta, en ole nauttinut työstäni enää pitkään aikaan. Olen mennyt siitä, mistä aita on matalin ja se ei minulle riitä. Siitä kärsin minä itse ja myös oppilaani.

Kunhan lopulliset vastaukset patologilta tulevat, täytyy tehdä päätöksiä keväästä. Pelissä on paitsi minun terveyteni, myös meidän perheen talous. Kelan päivärahapäivät tulevat talvella täyteen ja sen jälkeen olisin aika pienillä tuloilla. Täytyy laskeskella, miten rahat riittävät lainoihin ja elämiseen. Harmittaa toki sikäli, että nyt ei taida sitten pitkään aikaan olla varaa reissailla. Mutta terveydelle ei oikein voi laskea hintaa.

Nyt kuitenkin yritän taas keskittyä ihan muihin asioihin. Huomenna olisi vuorossa afternoon tea syöpäystävän kanssa ja viikonloppuna juhlitaan isän ja äidin synttäreitä hienon ravintolaillallisen merkeissä. Syöpä- ja talousasiat saa nyt odottaa vähän aikaa.

Lisäys 27.11. Pakko laittaa tännekin kuva. Näin upea afternoon tea tarjoiltiin meille tänään Lutakon teehuoneella! :)

Home again

Yhden yön sairaalareissu on tehty ja olen taas kotona. Olo on suht ok. Mahassa vähän vääntää antibiootit, mutta kipulääkkeitä en taida enää tarvita - luulisin. Ärsyttää tosi paljon, että jouduin taas piikkikuurille. En tiedä, miksi, mutta lääkäri määräsi minulle Klexane-piikit kuukaudeksi.Viimeksi oli 10 päivää ja nyt on sentään aika paljon pienempi leikkaus. Täytyy ensi viikolla kysyä vielä syöpälääkäriltä, että ihanko oikeasti kuukausi. Inhoan piikkejä muutenkin tosi paljon ja nyt pitäisi joko itse pistää tai antaa miehen pistää ei kiva kumpikaan. Toki ei houkuttele veritulppakaan eli otan kyllä piikit, jos ne tarpeelliseksi katsotaan.

Fyysisesti olen siis ihan ok kunnossa, henkisestä puolesta en oikein osaa sanoa. Hoitaja ihmetteli sairaalassa, miten olen niin positiivinen. Jäin itse miettimään, että miten niin? No, en itkeskellyt, vaan reippaasti hoidin taas kaikki, mitä pitikin. Mutta positiivinen? En kyllä sillä sanalla kuvaisi tämänhetkistä olotilaa. Enemmänkin koen olevani tosi passiivinen ja ihan sohvaperuna, vaikka ei kipuja olekaan. Lienee sallittua, kun on vasta päivä leikkauksesta :)

Dreeni otetaan pois maanantaina ja keskiviikkona on syöpälääkärin vastaanotto. Sairauslomaa on nyt ensi alkuun kolme viikkoa, saapi nähdä riittääkö. Nyt täytyy pinnistellä tästä sohvalta puuron keittoon. Parasta ruokaa tähän mahaan. Ja sitten piikkiä päälle! Jess!!!!

Tunteiden vuoristorataa

Kulunut kuukausi on ollut aikamoista myllerrystä tunnepuolella. On ollut iloja ja suruja vuorotellen. Iloihin lasketaan tietysti Lontoon matka ja ylipäätään ihan normi olo. Surupuolelle menee tädin kuolema ja siihen liittyvät hautajaiset. Vaikka kuinka olin itkenyt etukäteen ja mielestäni käsitellyt kuoleman päässäni, niin ei siinä auttanut. Arkun äärellä itkin taas kuin vesiputous. Onneksi mieheni pystyi lukemaan kukkavihon kahden rivin värssyn, vaikkei se hänellekään helppoa ollut.

Mietin jälkikäteen, että mitä oikein itkin. Ei se ollut pelkästään surua poisnukkuneen tätini vuoksi, vaikka hän olikin minulle tosi rakas. Itkin varmasti samalla myös omia surujani. Murehdin tulevaa leikkausta ja sitä, mitä se sitten tuokin tullessaan. Pakko taas varautua kaikkeen mahdolliseen, jopa uusin sytoihin. Niin kamalalta kuin se tuntuukin. Jokaikinen pahkura minun rinnassani on liikaa ja mahdollinen tautipesäke. Ei auta kuin toivoa, että jos jotain löytyy, niin se on edelleenkin VAIN rinnassa. No, ensi tiistain leikkauksen jälkeen olen taas vähän viisaampi. Näiden pohdintojen myötä päädyn aina välillä miettimään myös omaa kuolemaani. Entäs jos asiat meneekin sen huonoimman kaavan mukaan. Olenko enää täällä kun nuorimmaiseni pääse ylioppilaaksi? Ehdinkö nähdä lasteni häät ja kokea mummuelämää? Ennen kaikkea murehdin, miten paljon huolta ja murhetta aiheutan läheisilleni, jos sairauteni ei olekaan parannettavissa. Näistä ajatuksista yritän pyristellä irti mahdollisimman nopeasti. Viisas hoitajani psyk.polilla kysyy aina, kun murehdin kaikkia mahdollisia surkeuksia, että milainen olo sulla on juuri nyt. Ja siihen on aina pakko vastata, että ihan ok. Ohje on siis elää juuri tätä hetkeä ja murehtia vasta sitten, kun on oikeasti siihen aihetta. Siitä yritän pitää nytkin kiinni.

Jos on ollut huolia ja murheita, niin viime viikonloppu oli sitten oikein positiivisen energian tankkausta parhaimmillaan. Mieheni täytti 50 jo kesällä ja minä täytän kevällä. Niinpä päätimme jo kesällä, että järjestämme yhteiset 100-vuotisjuhlat ja niin tehtiin.  Vuokrasimme mökin Peurungasta ja kutsuimme paikalle 20 meille läheisintä ystävää. Ja ihan jokainen heistä tuli paikalle! Söimme hyvin, joimme hyvin, kävimme pelaamassa curlingia, hassuttelimme ja loppuhuipennukseksi menimme vielä Popedan keikalle. Sain niin paljon extraenergiaa ihanilta ihmisiltä, että tällä pitäisi kyllä yksi leikkaus selvitä, ihan heittämällä! :) Kiitos teille kaikille rakkaille, jotka teitte juhlasta ikimuistoisen!!! <3

Lomakuulumisia

Syysloma on ohi ja monenlaista tapahtui viikon aikana. Oli iloa ja suruakin. Vietin mukavat kaksi päivää ystävän luona Helsingissä ja huikeat neljä päivää vanhemman tyttären kanssa Lontoossa. Lontoo oli kaikkea sitä, mitä ajattelinkin. Kiersimme turistinähtävyydet Buckinghamin palatsia ja British museumia myöten,  kävimme Harry Potter-filmien studiolla, shoppailimme ja söimme hyvin. Fish and chips kuului ohjelmaan ja ihana kokemus (ja kallis) oli Kensingtonin puutarhan afternoon tea. Kaiken kruununa oli kaksi upeaa musikaalielämystä. Ensin Wicked ja loppuhuipennuksena viimeisenä iltana Mamma mia. Monta kokemusta rikkaampana palasimme väsyneinä, mutta onnellisina kotiin.

Surullinen asia sen sijaan oli se, että Lontoon matkamme aikana rakas tätini menehtyi omalla ulkomaan matkallaan. Soittelin hänelle sairaalaan vielä Lontoostakin ja toivoin kädet ristissä, että hän olisi toipunut ja päässyt vielä kotiin. Vanha sydän ei vaan enää kestänyt ja hänen elämänsä päättyi mukavan lomamatkan päätteeksi. Niin oudolta tuntuu, että ihminen, joka on ollut minun elämässäni aina, onkin nyt pois. Sellaista se elämä on, ei voi tietää, milloin oma aika tulee. 

Näitä asioita jouduin miettimään omalta osaltani, kun olin tänään syöpälääkärin vastaanotolla. Leikkauspöytä odottaa minua taas. Keväällä leikattu rinta kenkkuilee ja silikoni on menossa vaihtoon. Leikkausta ennen pitää taas tehdä kaikki tutkimukset ja se, jos joku on stressaavaa. Toivon, että saan viettää rauhassa miehen kanssa yhteiset 100-vuotisjuhlat ja tädin hautajaiset, ennen kuin taas leikataan. Olisin niin toivonut, että olisin saanut olla edes vuoden rauhassa töissä ennen korjausleikkausta, mutta ei se nyt vaan onnistu. Harmittaa tosi paljon, mutta that's life, ei kun that's my life...