Muisteluita ja päivityksiä

Niin vaan taas reilu vuosi vierähti ennen kuin palasin tänne uuden postauksen pariin. Syynä oli tällä kertaa tapaaminen syöpäystäväni kanssa ja yritettiin yhdessä miettiä, miten kauan ollaan tunnettu. Siihen löytyi vastaus tietysti täältä blogista. Olin kirjoittanut meidän ensimmäisestä kahvittelutapaamisesta, josta tulee nyt talvella tasan kymmenen vuotta. ❤️ 

Siispä nyt on hyvä hetki taas päivitellä kuulumisia tänne. Ensinnäkin syöpäasioista sen verran, että keväällä oli viimeinen kontrollikäynti sairaalassa ja enää ei tarvitse mennä, jos ei mitään oireilua tule. Aika ihana juttu!! Jo tässä on yli kymmenen vuotta enemmän tai vähemmän syövän ehdoilla mennytkin. Sopii oikein hyvin, etten enää syövän merkeissä sairaalassa vieraile. 

Terveystilanne ei toki edelleenkään ole mikään kaksinen, vaikka syövän kanssa onkin rauhallinen tilanne. Selkä/jalka oireilee vieläkin eikä taida siitä enää parantuakaan, mikä ärsyttää tosi paljon. En siis pysty juurikaan kilometriä enempää kävellä ilman, että vasen jalka lähtee alta. En myöskään pysty seisoa pitkiä aikoja, enkä istua paikallaan, nukkuminen on välillä tosi tuskaista. Fysiatrit ovat kovasti tutkineet selkääni ja ihmetelleet, miksi tuo oireilu on niin rajua suhteessa selän kuvissa näkyviin löydöksiin. Mahdollista on, että osa selän oireiluista johtuu myös samoista sytostaateista johtuvista hermo-ongelmista, joita raajatkin edelleen kipuilevat. Eipä taida tähänkään tulla koskaan selvyyttä. Välillä mietin, onko minussa mitään normaalia…

Työtilanteen kannalta tämä tarkoittaa sitä, että minulle haettiin keväällä osatyökyvyttömyyseläkettä, minkä Keva myönsikin. En ole pystynyt palaamaan opettajan töihin, vaan jatkan työskentelyä kirjastolla 50%:n työajalla kirjastovirkailijana. Viime lukuvuoden aikana suoritin 60 opintopistettä kirjastoalan opintoja kirjastotyön ohessa eli nyt olen pätevä kirjastovirkailijakin. Kirjastossa työskentely on minulle mieluista, vaikka vähän enemmän haasteita kaipailisinkin.  Samalla toki nautin suunnattomasti työn stressittömyydestä. Palaanko vielä kouluun? En tiedä yhtään. Haluaisinko palata? En tiedä sitäkään. Tuntuu, että ammatti-identiteettini on tällä hetkellä ihan hukassa. Yritän mennä vain päivän kerrallaan ja nauttia siitä, että kelpaan vielä edes johonkin työhön. Kokonaan eläkkeelle en vielä haluaisi jäädä. Katsellaan, mihin tämä elämä taas vie. Siitä sitten tekstiä vaikkapa vuoden päästä. ☺️

Kuulumisia

Taas tuli pitkä tauko, mutta parempi myöhään kuin ei ollenkaan. ☺️ 

Syöpärintamalla on ainakin toistaiseksi rauhallista, vaikka syksyllä vähän oli huolia silläkin saralla. Perusteellisten tutkimusten jälkeen uskallan taas huokaista ja uskoa, että ei ole syöpä uusinut eikä levinnyt huolimatta kaikenlaisista epämääräisistä uusista oireista. Leikattu rinta ja sen puoleinen käsi kenkkuilivat ja oireilevat edelleenkin, mutta siihen vaan on näköjään totuttava, että täysin oireeton en enää voi olla. Repiviä hermosärkyjä on vähän joka puolella kroppaa. 

Syksy oli siis henkisesti ja fyysisesti muutenkin rankka ja siihen kun vielä lisättiin toisen jalan toimintakykyyn ja ylipäätään liikuntakykyyn säteilevät selkäongelmat, niin jaksaminen olikin koetuksella. Olin jo pitkään enemmän tai vähemmän sinnitellyt töissä, mutta ennen joulua en vaan enää jaksanut. Onneksi työterveydestä löytyi taas se järjen ääni lääkäriltä ja hoitajalta, jotka saivat minut uskomaan, ettei tarvitse sinnitellä, on ihan ok sanoa, ettei pysty eikä jaksa. 

Siispä kolmen kuukauden sairausloman aikana oli pakko miettiä, mitä nyt tekisin. Yritänkö palata vielä opettajan töihin vai yritänkö tehdä jotain muuta? Tässä astui kuvioihin kaupungin työterveysasiantuntija, jonka kanssa mietittiin mahdollisuuksia. Kesken lukuvuoden oli mahdotonta muuttaa opettajan työtäni mitenkään. Enkä muutenkaan ole enää ollenkaan varma jaksanko/haluanko tehdä sitä työtä. Mietin tosi kovasti, mikä muu työ voisi olla sellaista, mitä haluaisin tehdä. Eikä se sitten loppujen lopuksi ollutkaan niin vaikeaa. Olen aina ollut kirjojen suurkuluttaja ja viihtynyt kaikenlaisissa kirjastoissa tosi hyvin. Olen myös hoitanut meidän koulun kirjastoa vuosikaudet ja tehnyt yhteistyötä kirjastotoimen kanssa. Siispä tuumasta toimeen, miten voisin päästä kokeilemaan työskentelyä kirjastossa? Hain ja sain Kevalta oikeuden kolmen kuukauden työkokeiluun ja oma lähikirjastoni suostui ottamaan minut työkokeiluun. Siispä tämä kevät kuluukin kirjastotöissä! Pakko sanoa, että olen viihtynyt enemmän kuin hyvin. Nyt vasta, kun teen jotain muuta, huomaan, miten valtavan kuormittavaa opettajan työ on. Se on sitä aivan terveillekin, saati sitten meikäläiselle, jonka työkykyä on nakerrettu aika tavalla vuosien varrella. Nautin ihan peruskirjastohommista ja siitä, ettei minulla ole vastuuta yhtään kenestäkään pienestä ihmisestä. Saan keskittyä yhteen asiaan kerrallaan ja tauottaa tekemisiäni niin kuin parhaaksi näen. Ja saan pitää ruokatauon ihan yksin tai korkeintaan puhella jonkun työkaverin kanssa. Sekin on luksusta! 

Mitä tapahtuu ensi syksynä? En ihan oikeasti tiedä. Olen hakenut opiskelemaan kirjastoalaa ja tosi mielellään siirtyisin sinne puolelle tekemään loput työurastani, jos se vain on mahdollista. Toki voi olla, että palaankin syksyllä kouluun en luokanopeksi vaan tuntiopettajan hommiin vieläkin pienemmällä tuntimäärällä kuin mitä minulla on tänä vuonna ollut. Tähän epävarmuuteen ja epäselvyyteen on ollut nyt pakko sopeutua, muutakaan ei voi. Toivottavasti asiat selviää parhain päin ja ylipäätään pystyn jatkamaan edes joitain töitä. Eläkkeelle en kyllä vielä halua. 

Tässä kaikki tällä kertaa, palaillaan asiaan, kun tiedän mitä seuraavaksi taphtuu. 😀

Korona-tunnelmissa

Vierähtipäs pitkä aika, etten ole saanut kirjoitettua tänne yhtään mitään. Mistäköhän se johtuu, en kyllä osaa sanoa. Ehkä elämäni on vaan ollut niin tylsää, ettei oikein ole ollut mitään kirjoitettavaa. Nyt varsinkin, kun ei ole matkojakaan tiedossa.

Terveystilanteeni on edelleen suht ok. Vähän huolia on aiheuttaneet toispuoleiset kasvokivut leuassa, korvassa ja nenänpielessä. Diagnoosi on nyt tällä tietoa kolmoishermosärky ja kovasti pitäisi neurologin mielestä lääkkeitä syödä, että aaltoilevat kivut saisi kokonaan pois. Lääkerumba vaan vie sitten työkyvyn, sen verran kovista myrkyistä on kyse. Toistaiseksi olen pärjännyt Gabrionilla, joka on jo aiemmin määrätty raajojen hermosärkyyn. Mistä näitä vaivoja oikein aina tipahtelee lisää...

No, joka tapauksessa olen iloinen, kun olen pystynyt olemaan töissä sen 60% työaikani ilman suurempia sairauslomia. Yksi viikon pätkä meni saikulla kasvokipujen kanssa, kun en oikein pystynyt puhumaan, mutta vain viikko!!

Nyt ollaankin sitten isojen asioiden äärellä. Kohta on kaksi kuukautta etäopetusta takana ja ihan kivasti on sujunut. Toki minun kutosluokkalaiset ovat taitavia koneenkäyttäjiä ja kaikilla on omat Chromet koulun puolesta. Ensi torstaina sitten palaillaan lähiopetukseen ja pakko sanoa, että vähän on kauhunsekaiset tunteet, mitäköhön tästä oikein tulee. Meillä on iso koulu 600 oppilasta, koulupäiviä ei saa lyhentää, ruokalassa ei saa olla kuin yksi luokka kerrallaan, samoin välitunneille mennään ja tullaan vain oman luokan kanssa. Kahden metrin turvaväli luokissa ei järjesty mitenkään eikä ylimääräisiä opetustiloja ole, jos ei siivouskomeroita lasketa 😂. Sääliksi käy rehtoreita, jotka yrittävät jotenkin saada tätä palettia pyörimään. Eikä ole helppoa alkuopettajillakaan, jotka yrittävät saada oppilaat pysymään pois sylistä ja halailemasta. Vähän on sellainen olo, että onko tässä mitään järkeä, kun koulua on jäljellä vain kaksi viikkoa. Sitäpä ei meiltä kysytty, vaan viisaammat sen päättivät näin. Ymmärrän kyllä, että oppilailla on toisiaan ikävä ja vanhemmat väsyvät siihen, että lapset ovat koko aika kotona, mutta silti.

Omalta osaltani en vielä tiedä yhtään miten tämä loppukevät menee. Työterveydessä miettivät, voinko mennä töihin, olenko riskiryhmään kuuluva vai en. Rehtorin mielestä minun ei pitäisi mennä lähiopetukseen, vaan jatkaisin etänä ja joku muu valvoisi luokkaani. Mutta tämä ei ole rehtorin tai minun itseni päätettävissä, työterveys tekee päätöksen ja sillä mennään. Toisaalta haluaisin kovasti palata kouluun ja tavata vielä oppilaat ennen kesää. Tähän kevääseen päättyy meidän yhteinen neljän vuoden taival ja olisi kurjaa päättää se etänä. Toisaalta taas pelkään ihan kuollakseni. Siitepölyjen vuoksi tällä hetkellä kovasti oireileva astma ja sytojen runtelema kroppa vaivoineen ei ehkä kestäisi enää koronaa. Tai mistäpä minä sen voin tietää. Ehkä kantaisin tautia vain oireettomana ja sairastuttaisin muita ympärilläni tai saisin vain lievän version tai ehkä minun kropassa on jo niin paljon erilaisia myrkkyjä, ettei koronakaan siihen enää tartu. Who knows....

Tässähän tätä tarinaa tulikin ihan omiksi tarpeiksi. Ehkäpä palailen blogin ääreen seuraavan kerran vähän aiemmin kuin vuoden päästä. Nyt mökkiaskareet kutsuu. Ehkä tänään rapsuttelen vähän kukkapenkkiä kuntoon. Niin ihana tämä perjantain opetukseton päivä!

Ihanaa äitienpäivää kaikille äideille!

Tervehdys Ranskasta!

Kaksi viikkoa on kulunut Ranskan lomastani ja vielä kaksi viikkoa jäljellä. Ensimmäiset pari päivää sujuivat pienen hämmennyksen vallassa. Mitä ihmettä olin mennyt tekemään? Kokonainen kuukausi vieraassa maassa enemmän tai vähemmän yksin. Ennen tätä reissua en ollut matkustanut Helsinkiä pidemmälle yksin, saati sitten lentänyt yksin. Aina on ollut joku ystävä tai perheenjäsen mukana. Mutta nyt, olen täällä ihan oman onneni nojassa.

Ranskan kotini on suomalaisen eläkeläispariskunnan talvikoti. He ovat nyt Suomessa ja asunto minun käytössäni. Sijainti on tosi kiva, Antibesin kaupungin ja Juan les Pinsin rantakohteen välimaastossa. Molempiin on kävelymatka. Nizza on tunnin bussimatkan päässä. Asunto on hauska, vähän boheemi perusranskalainen pienillä suomalaismausteilla höystetty viidennen kerroksen kaksio. Hissiä ei talossa ole, joten päivittäinen pakaratreeni tulee hoidettua rappuja ramppaamalla. :)

Ensimmäinen viikko meni ympäristöön tutustuessa ja rauhalliseen elämänrytmiin sopeutuessa. Hämmentävää, että aamulla herätessä ei olekaan mitään pakollisia kuvioita, saatoin mennä täysin fiilispohjalta. Aamupala, aamulenkki, lounas, loikoilua rannalla, lukemista, ranskan opiskelua ja ruokailua sopivassa suhteessa. Nopeasti sopeuduin tähän rentoon rytmiin. Erityisesti olen nauttinut kauppojen ja torin ihanista vihannestiskeistä. Nyt kun minulla on aikaa, olen kaikessa rauhassa laittanut myös ruokaa ja siirtynyt pikkuhiljaa kasvispainoitteiseen ruokaan. Kovasti olen nauttinut myös ihanista leipomoista. Aika monta versiota olen jo kokeillut suosikkileivonnaisestani tarte citron marengue. Kaikki yhtä herkullisia!

Viime viikko olikin sitten vähän poikkeava. Yksi syy viettää kuukausi Ranskassa oli oppia puhumaan ranskaa paremmin. Siksi ilmoittauduin täällä viikon kielikurssille. Kurssi oli ihan ok, varsinkin yksityistunnit open kanssa. Pakko oli vaan yrittää selvitä ranskalla, kun opettajat ei puhu englantia ollenkaan. Eniten toki kieltä olen oppinut ihan vaan asioimalla kaupoissa ja ravintoloissa. Lisäksi olen tehnyt omia iltaopiskeluja, kun minulla tätä aikaa nyt on.

Vajaan kahden viikon yksin olon jälkeen tuntui tosi kivalta, kun isäni ja veljeni tulivat viikonlopuksi tänne. Vierailimme Picasso-museossa, ajelimme vuoristossa ja kävimme Nizzassa. Miehet päättivät vierailunsa naisten jalkapallon mm-kisojen Ruotsi-Thaimaa-otteluun. Huomenna tuleekin sitten mieheni tänne reiluksi viikoksi ja ympäristöön tutustuminen jatkuu.

Summa summarum, hyvin olen pärjännyt ihan yksin, vaikka pakko tunnustaa, että kokonainen kuukausi täällä yksin olisi ollut minulle liian pitkä aika. Niin ihana kuin täällä onkin olla ja nauttia ihanasta Etelä-Ranskan säästä, nyt on ihan kiva nauttia näistä maisemista yhdessä mieheni kanssa.

A bientot!

Mammografiaaaa....

Edellisestä mammografiasta on aikaa kuusi vuotta, koska viime aikoina kontrollit on tehty magneettikuvauksessa. Tämä taas johtuu siitä, että ensimmäinen uusiminen jäi mammografiassa ja ultrassa havaitsematta. Nyt kuitenkin jostain syystä lääkäri halusi, että käyn taas perussetin eli mammografian ja ultran ennen ensi tiistain lääkärissä käyntiä. Tuli hyvä muistutus taas, miten ärsyttävä tutkimus mammografia on, jos nyt ei magneettikaan pitkän kestonsa vuoksi ole ihan lasten leikkiä. Minä kun reagoin kipuun tällä hetkellä tosi herkästi, olin kyllä rinnan liiskauksen kanssa aika kovilla. Jos olisin kehdannut, niin olisin kyllä karjaissut. En sitten kehdannut. Hauska lääkäri kyllä sanoi, että on siellä joku muukin huutanut :)

Vähän taas piti jännittää, mutta onneksi lääkäri tosi nopsaan sanoi, että ei siellä mitään hälyyttävää ole. Tilanne pitäisi olla siis oikein hyvä. Yritän kovasti uskoa, että niin on. Pieni epäilys kyllä kalvaa, koska tosiaan aina ei ole voinut mammografiaan luottaa. No, tiistaina puhellaan vielä syöpälääkärin kanssa, eiköhän ne epäilykset viimeistään silloin hälvene.

Enää reilu viikko ja sitten on edessä ihana kuukausi Ranskassa. Odotan sitä niin paljon! Olin jo etukäteen miettinyt, mitä tekisin, jos s-ystävä olisikin taas ilmestynyt seuraani. Olin vakaasti päättänyt, että lähtisin joka tapauksessa ja hoidot saisi odottaa heinäkuulle. En kyllä tiedä, millainen lomafiilis olisi, jos tietäisi joutuvansa leikkauspöydälle reissun jälkeen. Iso osa reissusta siinä kyllä olisi pilalla. Onneksi niin ei käynyt!

Päivitystä

No jopas menikin pitkä pätkä, etten kirjoittanut tänne yhtään mitään! Mistähän se oikein johtuu, en oikein osaa sanoa. Tasaisin väliajoin elämässä ja terveys/sairaustilanteessa on tapahtunut jotain, mistä olen halunnut tänne kirjoittaa. Nyt on elämä ollut ilmeisesti niin tylsän tasaista, ettei ole juolahtanut mieleen blogin kirjoittaminen. Toinen syy on myös siinä, että olen ollut ajoittain taas toooooosi väsynyt ja illat on menneet ihan vaan makoillessa ja telkkaria katsellessa.

Nyt nämä terveysasiat on olleet taas enemmän mielessä, kun on ollut lääkärikontakteja useammallekin taholle. Pari viikkoa sitten olin työterveyslääkärillä juttelemassa ensi lukuvuoden tilanteesta. Jännitin kovasti lääkärin tapaamista, koska tuttu työterveyslääkäri oli vaihtanut työpaikkaa. Siispä perusmurehtijana ehdin miettiä kaikki kauhuskenaariot jo valmiiksi. Entäs jos lääkäri ei uskokaan vaivojani vaan epäilee minua huijariksi? Entäs jos joudun taas niihin kauheisiin tutkimiksiin neurolle? Entäs jos lääkäri muuten vaan on ihan kamala? Tosiaankin kannatti murehtia!! Vastassa oli ihan valtavan herttainen ja kokenut lääkäri, jonka suurin murhe oli, että joudun liikaa stressaamaan näistä vuotuisista työkuvioiden suunnitteluista. Laittoi siis Kevalle hakemuksen kahden vuoden määräaikaiselle osa-aikatyökyvyttömyyseläkkeelle. Jos edellinenkin  työterveyslääkäri oli perusteellinen ja teki tosi hyvän b-lausunnon, niin tämä uusi pisti ehkä vielä paremmaksi. Hän kyllä oikein kaivamalla kaivoi minusta ulos esimerkkitilanteita jaksamisen haasteista. Mikä siinä onkin, että jotenkin häpeän niitä ihan suoraan sanoa. Aina on sellainen olo, että ei niitä kukaan usko, sen verran outoja ja epämääräisiä ovat minun oireilut. Mutta nyt olikin vastassa ihminen, joka sanoi, että tosi hyvin kuvattu, kun  kerroin, että välillä tuntuu, että joku kaivaa lusikan kärjellä sääriäni luun vierestä.... Tai oli sitä mieltä, että ei ole oikein, jos satunnaisten pitkien työpäivien jälkeen joudun makaamaan  eläkepäivän ja toipumaan työpäivästä. Eläkepäivä pitää kuulemma olla se päivä, jolloin voin ja jaksan tehdä jotain muuta kuin työtä. Siispä ensi lukuvuodelle taas osa-aikaeläke on haussa ja asiat siltä osin kunnossa ja vielä kun rehtorin puolestakin voin jatkaa näin, niin kaikki on hyvin.

Toinen lääkärikontakti oli perjantainen puhelu neurokirurgilta. Minulta on leikattu 2011 aivoista meningeoomaa eli aivokalvokasvain. Leikatun kasvaimen lisäksi siellä on toinenkin kasvain, jota on seurailtu magneetissa parin vuoden välein ja kuvat lähtee aina Kuopioon minut leikanneelle ihanalle neurokirurgi Fraunbergille. Aina sitäkin onnistun jännittämään. Minähän kärsin ajoittain kovista migreenikohtauksista ja niitä on sitten tosi helppo selitellä myös aivakasvaimesta johtuviksi. Ja murehtia taas vähän lisää. Siispä kauhusta kankeana odotin lääkärin soittoa perjantaina aina iltaviiteen asti, kunnes puhelin pirahti. On se merkillinen tunne, kun yrittää olla reipas ja ajatella, että kaikki on hyvin ja samalla ihan oikeasti pelkää niin kovin että tärisee, että entäs jos ei olekaan. Mitä jos joudun uuteen leikkaukseen? No eihän sieltä sellaista viestiä tullut vaan toteamus, että ei ole mitään tapahtunut, pieni kasvain on, mutta ei häiritse millään muotoa. Viimeinen kontrolli 10 vuoden kohdalla eli 2021 Sitten loppuu nekin kontrollit.

Että sellaista murehtimista tällä kertaa, olenkohan ihan vainoharhainen.... Nyt on pari kuukautta väliä ja sitten onkin syöpäkontrolli, mutta sitä en kyllä vielä ala murehtia...

Back to basics

Pitkästä aikaa palasin tänään sinne, missä olen pelännyt ja itkenyt kaikkein eniten. Ja niitä muistoja taas väkisinkin tuli mieleen, vaikka yritin kaikkea muuta ajatella. Niin hartaasti toivon, että tämä käynti olisi vain väärä hälytys, ettei yläkerralla olisi minulle enää mitään ikäviä yllätyksiä kestettäväksi. Olen sitä mieltä, että sairauskiintiö minun kohdallani alkaisi olla nyt täysi. No, se on toki vain minun oma mielipide, joku muu voi hyvinkin olla eri mieltä. 

Olen aina ollut huonomahainen ja kaikkien sytostaattien ja viimeaikaisten hermosärkylääkkeiden  jäljiltä se on vaan korostunut. Viime keväänä maha alkoi temppuilemaan enemmän ja tk-lääkärin ja syöpälääkärin suositus oli suolen tähystys, niin saadaan ainakin poissuljettua, ettei mitään ikävää siellä ole muhimassa. Siispä eilen alkoi ihana suolen tyhjennys ja tänä aamuna olin kiltisti sairaalalla klo 7 väsyneenä ja nälkäisenä odottamassa pääsyä tähystykseen. Minun onnekseni lääkäritkin olivat sitä mieltä, ettei minua kannata yrittääkään tähystää ilman nukutusta. Niinpä toimenpide sujui mukavasti untenmailla. Toki nukutuksesta herääminen oli melkein yhtä kamalaa kuin aina ennenkin: kurkku intibaatioputkesta kipeänä ja suu rutikuivana. Tällä kertaa en kuitenkaan kärsinyt pahoinvoinnista, kuten yleensä. Liekö johtunut suht lyhyestä nukutusajasta vaiko paremmista kehittyneistä nukutusaineista. Ihanaa oli myös päästä kotiin niin pikaisesti toimenpiteen jälkeen.

Lääkärinlausunnon mukaan ei mitään hälyyttävää tähystyksessä löytynyt, mutta koepala sieltä on otettu ja tuloksia siitä nyt sitten odotellaan. Peukut pystyyn, että siitäkään ei mitään löydy ja voin unohtaa taas nämä terveyshuolet. Ei se, että maha oireilee eri tavoin, tarkoita välttämättä sitä, että syöpä siellä lymyilee. Yritän ajatella niin.