Kulunut kuukausi on ollut aikamoista myllerrystä tunnepuolella. On ollut iloja ja suruja vuorotellen. Iloihin lasketaan tietysti Lontoon matka ja ylipäätään ihan normi olo. Surupuolelle menee tädin kuolema ja siihen liittyvät hautajaiset. Vaikka kuinka olin itkenyt etukäteen ja mielestäni käsitellyt kuoleman päässäni, niin ei siinä auttanut. Arkun äärellä itkin taas kuin vesiputous. Onneksi mieheni pystyi lukemaan kukkavihon kahden rivin värssyn, vaikkei se hänellekään helppoa ollut.
Mietin jälkikäteen, että mitä oikein itkin. Ei se ollut pelkästään surua poisnukkuneen tätini vuoksi, vaikka hän olikin minulle tosi rakas. Itkin varmasti samalla myös omia surujani. Murehdin tulevaa leikkausta ja sitä, mitä se sitten tuokin tullessaan. Pakko taas varautua kaikkeen mahdolliseen, jopa uusin sytoihin. Niin kamalalta kuin se tuntuukin. Jokaikinen pahkura minun rinnassani on liikaa ja mahdollinen tautipesäke. Ei auta kuin toivoa, että jos jotain löytyy, niin se on edelleenkin VAIN rinnassa. No, ensi tiistain leikkauksen jälkeen olen taas vähän viisaampi. Näiden pohdintojen myötä päädyn aina välillä miettimään myös omaa kuolemaani. Entäs jos asiat meneekin sen huonoimman kaavan mukaan. Olenko enää täällä kun nuorimmaiseni pääse ylioppilaaksi? Ehdinkö nähdä lasteni häät ja kokea mummuelämää? Ennen kaikkea murehdin, miten paljon huolta ja murhetta aiheutan läheisilleni, jos sairauteni ei olekaan parannettavissa. Näistä ajatuksista yritän pyristellä irti mahdollisimman nopeasti. Viisas hoitajani psyk.polilla kysyy aina, kun murehdin kaikkia mahdollisia surkeuksia, että milainen olo sulla on juuri nyt. Ja siihen on aina pakko vastata, että ihan ok. Ohje on siis elää juuri tätä hetkeä ja murehtia vasta sitten, kun on oikeasti siihen aihetta. Siitä yritän pitää nytkin kiinni.
Jos on ollut huolia ja murheita, niin viime viikonloppu oli sitten oikein positiivisen energian tankkausta parhaimmillaan. Mieheni täytti 50 jo kesällä ja minä täytän kevällä. Niinpä päätimme jo kesällä, että järjestämme yhteiset 100-vuotisjuhlat ja niin tehtiin. Vuokrasimme mökin Peurungasta ja kutsuimme paikalle 20 meille läheisintä ystävää. Ja ihan jokainen heistä tuli paikalle! Söimme hyvin, joimme hyvin, kävimme pelaamassa curlingia, hassuttelimme ja loppuhuipennukseksi menimme vielä Popedan keikalle. Sain niin paljon extraenergiaa ihanilta ihmisiltä, että tällä pitäisi kyllä yksi leikkaus selvitä, ihan heittämällä! :) Kiitos teille kaikille rakkaille, jotka teitte juhlasta ikimuistoisen!!! <3
Rintasyöpä tuli matkakumppanikseni ensimmäisen kerran kesällä 2012 47-vuotiaana ja talvella 2014 uudestaan. Syksyllä 2014 tautia pukkasi taas päälle ja yhteinen matka jatkuu edelleenkin. Tässä blogissa kirjoittelen kuulumisia sairauden tiimoilta ja vähän muutakin.
perjantai 14. marraskuuta 2014
maanantai 20. lokakuuta 2014
Lomakuulumisia
Syysloma on ohi ja monenlaista tapahtui viikon aikana. Oli iloa ja suruakin. Vietin mukavat kaksi päivää ystävän luona Helsingissä ja huikeat neljä päivää vanhemman tyttären kanssa Lontoossa. Lontoo oli kaikkea sitä, mitä ajattelinkin. Kiersimme turistinähtävyydet Buckinghamin palatsia ja British museumia myöten, kävimme Harry Potter-filmien studiolla, shoppailimme ja söimme hyvin. Fish and chips kuului ohjelmaan ja ihana kokemus (ja kallis) oli Kensingtonin puutarhan afternoon tea. Kaiken kruununa oli kaksi upeaa musikaalielämystä. Ensin Wicked ja loppuhuipennuksena viimeisenä iltana Mamma mia. Monta kokemusta rikkaampana palasimme väsyneinä, mutta onnellisina kotiin.
Surullinen asia sen sijaan oli se, että Lontoon matkamme aikana rakas tätini menehtyi omalla ulkomaan matkallaan. Soittelin hänelle sairaalaan vielä Lontoostakin ja toivoin kädet ristissä, että hän olisi toipunut ja päässyt vielä kotiin. Vanha sydän ei vaan enää kestänyt ja hänen elämänsä päättyi mukavan lomamatkan päätteeksi. Niin oudolta tuntuu, että ihminen, joka on ollut minun elämässäni aina, onkin nyt pois. Sellaista se elämä on, ei voi tietää, milloin oma aika tulee.
Näitä asioita jouduin miettimään omalta osaltani, kun olin tänään syöpälääkärin vastaanotolla. Leikkauspöytä odottaa minua taas. Keväällä leikattu rinta kenkkuilee ja silikoni on menossa vaihtoon. Leikkausta ennen pitää taas tehdä kaikki tutkimukset ja se, jos joku on stressaavaa. Toivon, että saan viettää rauhassa miehen kanssa yhteiset 100-vuotisjuhlat ja tädin hautajaiset, ennen kuin taas leikataan. Olisin niin toivonut, että olisin saanut olla edes vuoden rauhassa töissä ennen korjausleikkausta, mutta ei se nyt vaan onnistu. Harmittaa tosi paljon, mutta that's life, ei kun that's my life...
maanantai 22. syyskuuta 2014
Back in life!!!
Kulunut kuukausi kuuluu elämässäni niihin mustiin kuukausiin, vaikka kaikki pitäisi nyt olla hyvin. Sytostaatit on ohi, olen ainakin papereissa terve, vaikka Herceptin vielä jatkuukin, saan olla töissä. Siitä huolimatta olen ollut niin väsynyt, että uni on tullut melkein missä vaan. Ne, jotka minut tuntevat, tietävät, ettei se todellakaan ole minulle tyypillistä. Olen sinnitellyt töissä niin ja näin. Mitenkään antaumuksella en ole töihinkään heittäytynyt, en ole jaksanut. Illat ovat menneet ihan vaan makoillessa, päiväunta päiväunen perään ja sitten yöunille. Mistä sitä unta onkin riittänyt? Kotia ei ole juurikaan siivottu, ruokaa on mies ja tytär enimmäkseen laitelleet, en ole jaksanut edes lukea. Välillä olen miettinyt, että tällaistako se minun elämäni nyt sitten tulee olemaan? Mitä elämää tämä oikein on? Ei mitään elämäniloa millään muotoa.
Mutta, puhun nyt menneessä muodossa, nimittäin jotain on tapahtunut ihan tänä viikonloppuna. Olen saanut itseni takaisin! Tai siltä ainakin tuntuu. Ensimmäistä kertaa töihin paluuni jälkeen olen innostunut asioista, käynyt perheen kanssa ulkona syömässä, suunnitellut tyttären kanssa Lontoon matkaa ja intoa puhkuen tehnyt töitä illallakin, ilman päikkäreitä. En osaa sanoin kuvailla, miten hyvältä se tuntuu!!! Nyt olen se ihminen, mikä minun pitääkin olla. Se veltto, musta, saamaton möykky on nyt hävinnyt ja toivottavasti lopullisesti!
Mitä minulle oikein on tapahtunut? Mistä tämä paluu entiseen nyt oikein johtuu? Ei aavistustakaan, ihan oikeasti. Ehkä veriarvot hyppäsivät vauhdilla kuntoon tai ehkä hoitojen jälkeinen alakulo vaan päätti häipyä kerralla pois. Tai sitten se johtui tyttärestäni, joka nuoren ihmisen energiaa puhkuen palasi kolmen viikon jälkeen Turusta käymään kotona ja kiskoi minutkin takaisin elämään. Itse asiassa ihan sama, mistä tämä johtuu, pääasia, että nyt on hyvä juuri näin!!
sunnuntai 31. elokuuta 2014
Eka työviikko takana
Tai tarkemmin ottaen kolme päivää... Jaksoin kyllä ihan ok, mutta kyllä se vaan niin on, etten missään tapauksessa ole vielä ihan kunnossa. Jaksan juuri ja juuri työpäivän, mutta mitään muuta en sitten jaksakaan. Illat menevät makoillessa ja palautuessa. Ei ehkä ollut kovin järkevää lähteä yhden yön reissulle Turkuun juuri nyt, mutta mitäpä sitä ei äiti tekisi lapsensa puolesta. Vanhempi tytär palasi taas opintojen pariin ja muuttokuorma piti saada Turkuun. Miehellä oli tietysti työlauantai, joten vaihtoehtoja ei ollut. Niinpä ajelimme Turkuun perjantaina, siivosimme huoneen vuokralaisen jäljiltä, täydensimme ruokavarastot, kävimme tuttavilla rapukekkereillä ja lauantaina ajelin sitten yksin takaisin. Harvoin olen niin väsyneenä ajanut autoa. Jouduin pysähtymään 10 min. torkuille matkalla, että jaksoin ajaa kotiin asti. Sellaista ei ole kyllä tapahtunut ikinä aikaisemmin. Siispä toipuminen jatkuu....
Näin vanhaksi olen selvinnyt ilman rapujen syöntiä, mutta nyt tuli sekin aukko sivistyksestä paikattua. Sormet säilyivät suht ehjinä, sotkua tuli melkoisesti, mutta tuli myös mahat täyteen ja hauskaa oli!
torstai 21. elokuuta 2014
Ollakko terve vai ei?
Sitä mietin vähän väliä ja erityisesti eilen, kun olin koululla käymässä. Olenkohan viikon päästä siinä kunnossa, että jaksan astua taas työelämään? Toisaalta palan halusta aloittaa uusia juttuja oppilaitteni kanssa, mutta samalla pelkään, että voimani eivät riitä. Tämä vuosi on ollut niin raskas sekä henkisesti että fyysisesti, etten taida koskaan tästä täysin toipua. Joka tapauksessa vakaa aikomukseni on kokeilla, miten käy. Jos en jaksa, niin sitten en vaan jaksa ja jään uudestaan sairauslomalle. Se tuntuisi kyllä aika surkealta vaihtoehdolta. Toivotaan, että tuleva viikko korjaa surkeat veriarvot ja mieleni piristyy, kun pääsen ihanien oppilaitteni seuraan. Aika monta halausta sain jo eilen ja se tuntui tosi kivalta, mutta myös voimaannuttavalta. Imen lapsista sitä lapsen intoa ja iloa elämään, niin paljon kuin vain suinkin pystyn. Ehkäpä siinä unohtuu omat surkeudet!
Sain psyk.polilta tehtäväkseni pitää kiitollisuuspäiväkirjaa ja ihan oikeasti aion sen tehdä. Minun mieleni pyörii aivan liikaa mustissa vesissä ja katkeroituu siinä samalla aina vain enemmän. Nyt yritän kovasti keskittyä hyviin asioihin elämässäni, niitäkin on kuitenkin tosi paljon, kun vain pysähdyn miettimään. Tarkoitus olisi olla reilusti positiivisemmalla mielellä, kun seuraavan kerran menen hoitoon.
Onneksi edelleenkin ympärilläni on positiivisia ja piristäviä ihmisiä, jotka eivät anna minun jäädä rypemään itsesäälissä. Yksi ystävä tupsahti tiistaina ovelle orkidean kanssa. Oli ajatellut kukkakaupassa käydessään, että kaunis orkidea voisi piristää minun päivääni. Nyt yritän kaikin konstein helliä ja hoivata kukkaa, että se säilyisi hengissä. Minä kun en varsinaisesti ole mikään viherpeukalo!
Sain psyk.polilta tehtäväkseni pitää kiitollisuuspäiväkirjaa ja ihan oikeasti aion sen tehdä. Minun mieleni pyörii aivan liikaa mustissa vesissä ja katkeroituu siinä samalla aina vain enemmän. Nyt yritän kovasti keskittyä hyviin asioihin elämässäni, niitäkin on kuitenkin tosi paljon, kun vain pysähdyn miettimään. Tarkoitus olisi olla reilusti positiivisemmalla mielellä, kun seuraavan kerran menen hoitoon.
Onneksi edelleenkin ympärilläni on positiivisia ja piristäviä ihmisiä, jotka eivät anna minun jäädä rypemään itsesäälissä. Yksi ystävä tupsahti tiistaina ovelle orkidean kanssa. Oli ajatellut kukkakaupassa käydessään, että kaunis orkidea voisi piristää minun päivääni. Nyt yritän kaikin konstein helliä ja hoivata kukkaa, että se säilyisi hengissä. Minä kun en varsinaisesti ole mikään viherpeukalo!
perjantai 15. elokuuta 2014
Uutta leikkausta odotellessa
Plastiikkakirurgilla on nyt sitten käyty ja lääkärin näkemys leikkaustuloksesta oli onneksi sama kuin minullakin, ei se nyt ihan sellaisenaan kelpaa. Suunnitelmissa on siis terveen rinnan kohotus ja pienennys, leikatun rinnan silikonin vaihto ja kuoppien täyttäminen rasvaimulla. Kyllä, minulle tehdään rasvaimu eli mahamakkaroista otetaan rasvaa ja siirretään rintaan. Yritin ehdottaa, että voisi vähän enemmänkin sitä rasvaa ottaa, kun kerran otetaan. Ei se taida onnistua, lääkäri vain nauroi ehdotukselleni. Ihan valtavasti ei nyt vaan kärsi laihduttaa, ettei vaan vatsamakkarat katoa ennen leikkausta!! Siis sitä vaaraa ei kyllä taida oikeasti olla, vaikka kuinka salilla kävisin. :)
Korjausleikkaus voitaisiin tehdä ihan pikaisestikin, jo tänä syksynä, mutta sitä en halua, vaikka leikkaus onkin paljon pienempi kuin viimeksi. Ensinnäkin kaksi leikkausta vuoden sisään on minusta liikaa, tarvitsen nyt vuoden verran "tervettä" elämää. Toiseksi niin oudolta kun se saattaa kuulostaakin, en haluaisi olla taas pois töistä. Toivon niin hartaasti, että saisin olla koko tämän lukuvuoden näitä paria sairauslomaviikkoa lukunottamatta ihan rauhassa töissä ilman sairasteluja. Ei kai se nyt ole liikaa pyydetty?! Siispä sovimme, että korjausleikkaus tehtäisiin ensi kesäkuussa. Siihen on vielä kolmaskin syy, nimittäin silloin on herceptin-hoidotkin jo ohi ja leikkauksessa voidaan poistaa tuo laskimoportti. En haluaisi enää samanlaista puudutuskidutusta kuin oli sen laittamisessa. Siinä lähtisi sitten nukutuksessa sekin.
Siispä uhraan ensi kesästä pari viikkoa taas leikkauksesta toipumiseen. On se sen arvoista, jos sitten on taas rintavarustus kuin nuorella tytöllä!! :) Hope so....
Mutta nyt on vielä pari viikkoa aikaa lomailla ja kerätä voimia. Siihen käytän taas tuttuja konsteja. Teen minulle mieluisia asioita ja tapaan minulle mieluisia ihmisiä, joista tankkaan voimia itselleni. Eilen vietin ihanan parituntisen tukihenkilöni kanssa kahvitellen ja taas lähdin tapaamisesta niin voimaantuneena ja hyvällä mielellä, ettei mikään psykologi olisi pystynyt samaan! Kiitos!!!!! Huomenna tapaan toisen hyvän ystävän ja menemme katsomaan tyttären tanssinäytöstä. Tosi kiva päivä tulossa siitäkin! Sitten sunnuntaina palaan taas mökille tankkaamaan mökkienergiaa.
torstai 14. elokuuta 2014
Papin puheilla
Eilen oli taas sairaalapäivä. Sain porttiin ekaa kertaa pelkän Herceptinin. Olipa ihana kokemus, jos nyt niin voi sanoa. Tällaista hoitoa kuvittelisin jaksavani ensi kevääseen saakka. Ainoa haittavaikutus oli pieni väsymys ja sekin meni tunnin päiväunilla ohi. Tämä oli nyt kokeilu jatkoa ajatellen, koska seuraavalla kerralla olen jo töissä ja hoitopäivä on nimenomaan tämä keskiviikko. Näyttäisi ihan hyvältä, että jaksan töihin seuraavana päivänä.
Tiputuksen jälkeen harhailin sairaalan käytäviä aivan uuteen paikkaan, sairaalapastorin luo. Vähän oli sekavat ajatukset, kun astuin sisään. Odotin käännytysyrityksiä heti alkuun ja siksi olinkin vähän hämmentynyt, kun raamattu ei ollutkaan pöydällä esillä. Sen sijaan kohtasin aidon ja välittävän ihmisen, joka paneutui täysin minun huoliin ja murheisiini ja oli läsnä vain minua varten. Minun ei tarvinnut esittää mitään, vaan sain olla oma katkera ja vihainen itseni. Oliko tästä käynnistä mitään hyötyä, en osaa sanoa. Ehkä osaan taas keskittyä niihin asioihin, mitkä ovat hyvin ja niiden kautta jättää katkeruutta taka-alalle. Yritän ainakin. Tapaaminen päättyi siihen, että pappi siunasi minut, mikä oli outo kokemus. En tiennyt, mitä olisin ajatellut. Yllättäen se tuntui kuitenkin ihan hyvältä. Siispä palaan papin puheille taas seuraavan hoidon yhteydessä, kolmen viikon päästä. Katsotaan, mitä sitten tapahtuu!
Huomenna jatkuu taas sairaalakäynnit. Tällä kertaa vuorossa on kirurgian poli. Käyn näyttämässä leikattua rintaa minut leikanneelle lääkärille. Hän tarkastaa leikkaustuloksen ja arvioi, korjataanko rintaa vielä jollakin tavalla. Itse olisin sitä mieltä, että ylimääräiset kuopat voisi jotenkin täyttää. Saapi nähdä, onko lääkäri samaa mieltä.
Tiputuksen jälkeen harhailin sairaalan käytäviä aivan uuteen paikkaan, sairaalapastorin luo. Vähän oli sekavat ajatukset, kun astuin sisään. Odotin käännytysyrityksiä heti alkuun ja siksi olinkin vähän hämmentynyt, kun raamattu ei ollutkaan pöydällä esillä. Sen sijaan kohtasin aidon ja välittävän ihmisen, joka paneutui täysin minun huoliin ja murheisiini ja oli läsnä vain minua varten. Minun ei tarvinnut esittää mitään, vaan sain olla oma katkera ja vihainen itseni. Oliko tästä käynnistä mitään hyötyä, en osaa sanoa. Ehkä osaan taas keskittyä niihin asioihin, mitkä ovat hyvin ja niiden kautta jättää katkeruutta taka-alalle. Yritän ainakin. Tapaaminen päättyi siihen, että pappi siunasi minut, mikä oli outo kokemus. En tiennyt, mitä olisin ajatellut. Yllättäen se tuntui kuitenkin ihan hyvältä. Siispä palaan papin puheille taas seuraavan hoidon yhteydessä, kolmen viikon päästä. Katsotaan, mitä sitten tapahtuu!
Huomenna jatkuu taas sairaalakäynnit. Tällä kertaa vuorossa on kirurgian poli. Käyn näyttämässä leikattua rintaa minut leikanneelle lääkärille. Hän tarkastaa leikkaustuloksen ja arvioi, korjataanko rintaa vielä jollakin tavalla. Itse olisin sitä mieltä, että ylimääräiset kuopat voisi jotenkin täyttää. Saapi nähdä, onko lääkäri samaa mieltä.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)



