Viimeisen taxon kolotukset on taas kärsitty ja olo on ihan normaali. Mitä nyt vähän väsyttää, mutta se nyt ei ole mitenkään poikkeavaa. Viikonloppuna juhlittiin isäni 75v.-päiviä. Oli mukava saada kasaan koko lähipiiri. En ole pitkään aikaan tavannutkaan siskoa ja veljeä ihan kasvotusten. Puhelimessa ja facebookissa on juteltu, mutta ei se ole sama asia. Päivänsankari oli vilpittömän iloinen kaikista huomionosoituksista ja tuli itsellekin tosi hyvä mieli, että saatiin juhlat järjestettyä. Jokainen meistä kantoi oman kortensa kekoon ja yhdessä tekemällä kaikki sujuu niin helposti ja kivasti.
Olen jo tässä itsekin miettinyt juhlien järjestämistä. Olen nimittäin sitä mieltä, että kun viimeinenkin syto on ohi (herceptin- hoitoja ei lasketa), niin olen kyllä juhlat ansainnut. Mikä voisi olla sen parempi juhlan aihe, kuin näiden kidutushoitojen loppuminen? Taidan järjestää oikein juhlasuman. Yhdet täytyy pitää Hesassa hyvän ystävän kanssa, yhdet omalla perheellä täällä, yhdet täällä olevien ystävien kanssa ja tietty yhdet juhlat vielä vanhempien ja sisarusten kanssa. Siinähän sitä riittää kevättalvelle ohjelmaa!
Jotenkin nyt alkaa tuntua siltä, että täytyy ihan oikeasti olla jotain kivaa odotettavaa, että nämä viimeiset kolme hoitoa jaksaisi kunnialla läpi. Nyt palkitsen itseäni hoitojen välissä aina ravintolareissuilla ja muutenkin hyvällä ruualla. Syöminen kun on se kaikkein kurjin juttu näiden hoitojen kanssa. Saapi nähdä, miten paljon kiloja kertyy sitten keväällä, kun hoitoja ei enää ole...
Nyt aurinko paistaa ja pakkasta on melkein 20 astetta. Ulkona on niin kaunista, että on ihan pakko lähteä pienelle happihyppelylle.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti