sunnuntai 15. marraskuuta 2015

Ajankohtaista asiaa

Huomasinpa ilokseni, että blogissani on käyty nyt yli 50 000 kertaa. Aika hurjaa ajatella, että ihan oikeasti nämä minun höpinät kiinnostavat myös muita. Alunperin aloin nimittäin kirjoittaa ihan vain siksi, että saisin omia ajatuksiani, tuskaisiakin, kasaan. Jossain vaiheessa huomasin, että tämä on tosi hyvä väylä myös siksi, että minun ei tarvitse sairausasioita päivitellä henkkoht kaikille tutuille. Voivat lukea ne täältä ja tavatessa voidaan puhella ihan muuta. Nyt on mennyt useampi kuukausi ilman sairauspäivityksiä, mutta ihmeesti sitä kirjoitettavaa tulee muutenkin. Joka tapauksessa kiitos kaikille lukijoille, kyllä tätä tarinaa on tulossa jatkossakin, toivottavasti ei kovin sairauspainoitteista!

Ja sitten ajankohtaiseen asiaan. Terrori-isku Ranskassa, Pariisissa, pysäytti meidät kaikki ja sai tuntemaan suurta surua  turhaan menehtyneiden ihmisten ja heidän läheistensä vuoksi ja samalla  miettimään monenlaisia asioita myös omalta kantilta. Tytär on lähdössä vaihtoon Ranskaan kevääksi, uskallanko häntä päästää sinne? Minä kun olen intohimoinen matkustaja, pysähdyin miettimään omia tulevia matkojani. Tarkoitus olisi matkustaa keväällä kaksikin kertaa nimenomaan Ranskaan tytärtä tapaamaan, uskallanko lähteä? En tiedä johtuuko tästä vakavasta sairaudesta vai mistä, mutta en enää pelkää kuolemaa. Lähinnä vaan toivon, ettei minun tarvitsisi kuolla tähän syöpään vaan kuolisin sitten joskus 84,5-vuotiaana (suomalaisten naisten keskimääräinen elinikä) ihan vaan vanhuuteen. No, joka tapauksessa, kun pysähdyin tämän pelkoasian äärelle, pystyin aika nopeasti toteamaan, että en minä pelkää matkustaa nyt sen enenpää kuin ennenkään. Jos matkalla jotain tapahtuu, niin sitten tapahtuu. Voinhan kompastua kotirappusissakin ja taittaa niskani. Olen päättänyt luottaa siihen, että se mitä tapahtuu, olisi voinut tapahtua muuallakin. En aio pelätä elämää, vaan elää edelleenkin ihan täysillä ja toivottavasti vielä vuosikymmeniä! Ja ihan samaa toivon tyttärellenikin. Ei tätä ainutlaatuista ja ainutkertaista elämää kannata tuhlata siihen, että miettii, mitä kaikkea ikävää voisi sattua. Elämä on tässä ja nyt! 



sunnuntai 8. marraskuuta 2015

Billy Elliot

No jopas oli upea viikonloppu! Ajelimme perjantaina ystäväni luo Helsinkiin ja samaan aikaan vanhempi tyttäreni matkusti sinne Onnibussilla Turusta. Reissun syy oli vain ja ainoastaan Helsingin kaupunginteatterin Billy Elliot Peacockissa. Jo etukäteen oli tiedossa, että tähän esitykseen ei tarvitse pettyä ja nenäliinat kannattaa ottaa matkaan. Ja niinhän siinä kävi, että tämä äiti itkeä tihrusti jo ensimmäisellä puoliajalla, eikä siitä nieleskelystä tullut loppua koko esityksen aikana. Minä olin täysin myyty. Upeat lapsitanssijat lumosivat minut ja myös aikuisnäyttelijät tekivät huikeita roolisuorituksia. Tästä esityksestä ei vaan kerta kaikkiaan voi olla pitämättä! Kuuluu sarjassamme kategoriaan esitys, jonka haluaisi nähdä heti uudestaan. Ehkäpä jonain päivänä vielä käymme katsomassa tämän Lontoossakin.

Jo esityksen puoliajalla kävimme tyttärieni kanssa elokuvaan niin keskeisesti liittyvää keskustelua aiheesta tanssiva poika. Tytöt miettivät, miten heidän isänsä, intohimoinen palloilulajien ystävä, olisi suhtautunut heidän tanssiharrastukseensa, jos he olisivatkin olleet poikia. Tulimme yhdessä samaan tulokseen, että vaikeaa se olisi ollut. Isä olisi varmasti tehnyt kaikkensa, että harrastusvalinta olisi ollut jalkapallo eikä tanssi. Toisaalta tytöt totesivat, että ehkä isäkin olisi antanut periksi, kun olisi nähnyt, miten tärkeää tanssi heille on. Illalla vielä isältä varmistettiin asiaa ja ihan oikeat ajatukset oli tytöillä. Olisi kuulemma tanssiva poikakin kelvannut :)

Minä olen näistä tanssivista tyttäristäni aina ollut suunnattoman ylpeä ja nauttinut heidän esityksistään. Ihana on ollut huomata, että heilläkin riittää innostusta katsoa myös muiden esityksiä. Heitä ei tarvitse houkutella teatteriin tai konsertteihin, vaan ovat melkein yhtä innokkaita kuin minäkin. Lähtevät jopa Jari Sillanpään konserttiin minun ja isovanhempien seuraksi. Eli ainakin kulttuurikasvatukseni on onnistunut melko hyvin.

Meidän koko perheen yhteinen mielenkiinnon kohde on ravintoloissa ruokailu aina, kun vain sopiva tilaisuus tulee ja taloudellinen tilanne sen mahdollistaa. Niinpä Helsingissäkin suuntasimme ihanissa teatterifiiliksissä Bistro Kujaan, Hakaniemen torin kupeeseen. Ja olipa ihana uusi tuttavuus, mennään toisenkin kerran!