sunnuntai 31. maaliskuuta 2019

Päivitystä

No jopas menikin pitkä pätkä, etten kirjoittanut tänne yhtään mitään! Mistähän se oikein johtuu, en oikein osaa sanoa. Tasaisin väliajoin elämässä ja terveys/sairaustilanteessa on tapahtunut jotain, mistä olen halunnut tänne kirjoittaa. Nyt on elämä ollut ilmeisesti niin tylsän tasaista, ettei ole juolahtanut mieleen blogin kirjoittaminen. Toinen syy on myös siinä, että olen ollut ajoittain taas toooooosi väsynyt ja illat on menneet ihan vaan makoillessa ja telkkaria katsellessa.

Nyt nämä terveysasiat on olleet taas enemmän mielessä, kun on ollut lääkärikontakteja useammallekin taholle. Pari viikkoa sitten olin työterveyslääkärillä juttelemassa ensi lukuvuoden tilanteesta. Jännitin kovasti lääkärin tapaamista, koska tuttu työterveyslääkäri oli vaihtanut työpaikkaa. Siispä perusmurehtijana ehdin miettiä kaikki kauhuskenaariot jo valmiiksi. Entäs jos lääkäri ei uskokaan vaivojani vaan epäilee minua huijariksi? Entäs jos joudun taas niihin kauheisiin tutkimiksiin neurolle? Entäs jos lääkäri muuten vaan on ihan kamala? Tosiaankin kannatti murehtia!! Vastassa oli ihan valtavan herttainen ja kokenut lääkäri, jonka suurin murhe oli, että joudun liikaa stressaamaan näistä vuotuisista työkuvioiden suunnitteluista. Laittoi siis Kevalle hakemuksen kahden vuoden määräaikaiselle osa-aikatyökyvyttömyyseläkkeelle. Jos edellinenkin  työterveyslääkäri oli perusteellinen ja teki tosi hyvän b-lausunnon, niin tämä uusi pisti ehkä vielä paremmaksi. Hän kyllä oikein kaivamalla kaivoi minusta ulos esimerkkitilanteita jaksamisen haasteista. Mikä siinä onkin, että jotenkin häpeän niitä ihan suoraan sanoa. Aina on sellainen olo, että ei niitä kukaan usko, sen verran outoja ja epämääräisiä ovat minun oireilut. Mutta nyt olikin vastassa ihminen, joka sanoi, että tosi hyvin kuvattu, kun  kerroin, että välillä tuntuu, että joku kaivaa lusikan kärjellä sääriäni luun vierestä.... Tai oli sitä mieltä, että ei ole oikein, jos satunnaisten pitkien työpäivien jälkeen joudun makaamaan  eläkepäivän ja toipumaan työpäivästä. Eläkepäivä pitää kuulemma olla se päivä, jolloin voin ja jaksan tehdä jotain muuta kuin työtä. Siispä ensi lukuvuodelle taas osa-aikaeläke on haussa ja asiat siltä osin kunnossa ja vielä kun rehtorin puolestakin voin jatkaa näin, niin kaikki on hyvin.

Toinen lääkärikontakti oli perjantainen puhelu neurokirurgilta. Minulta on leikattu 2011 aivoista meningeoomaa eli aivokalvokasvain. Leikatun kasvaimen lisäksi siellä on toinenkin kasvain, jota on seurailtu magneetissa parin vuoden välein ja kuvat lähtee aina Kuopioon minut leikanneelle ihanalle neurokirurgi Fraunbergille. Aina sitäkin onnistun jännittämään. Minähän kärsin ajoittain kovista migreenikohtauksista ja niitä on sitten tosi helppo selitellä myös aivakasvaimesta johtuviksi. Ja murehtia taas vähän lisää. Siispä kauhusta kankeana odotin lääkärin soittoa perjantaina aina iltaviiteen asti, kunnes puhelin pirahti. On se merkillinen tunne, kun yrittää olla reipas ja ajatella, että kaikki on hyvin ja samalla ihan oikeasti pelkää niin kovin että tärisee, että entäs jos ei olekaan. Mitä jos joudun uuteen leikkaukseen? No eihän sieltä sellaista viestiä tullut vaan toteamus, että ei ole mitään tapahtunut, pieni kasvain on, mutta ei häiritse millään muotoa. Viimeinen kontrolli 10 vuoden kohdalla eli 2021 Sitten loppuu nekin kontrollit.

Että sellaista murehtimista tällä kertaa, olenkohan ihan vainoharhainen.... Nyt on pari kuukautta väliä ja sitten onkin syöpäkontrolli, mutta sitä en kyllä vielä ala murehtia...