keskiviikko 29. elokuuta 2012

Action-päiviä...

Nyt on ihan mukavasti säpinää tässä elämässä. Ei käy elämä tylsäksi! Tyttäret tekivät ikimuistoisen reissun kahdestaan Lady Gagan konserttiin eilen ja olipa hyvä, että olinkin tässä kotosalla hakemassa koulusta ja kuskaamassa junalle ja tänä aamuna sitten toisinpäin. Keikka oli ollut aivan mieletön eli kannatti mennä, vaikka väsyneinä joutuivatkin menemään tänään kouluun. Se on pientä se, kerrankos sitä tällaiselle keikalle pääsee, kiitos kivan serkkupojan, joka järkkäsi liput ja majoitti tytöt Hesassa. Aivan älyttömän kiva, että heille tulee tällaisia mukavia juttuja, kun näitä ei-niin-kivojakin täällä sitten kotona riittää, vaikka yritänkin pitää omat sairausjuttuni mahdollisimman paljon pois kahvipöytäkeskusteluista.

Eilen minullakin oli oma kiva iltapäivä, vaikka en Gagan konserttiin päässytkään. Kaksi rakasta ystävää ja työkaveria pyörähti minua ilahduttamassa ruusukimpun kanssa. Ihan terapeuttistä oli jutella niitä näitä, työ- ja kotijuttuja tavalliseen tapaan. Ihana, että jaksoivat tulla pitkän työpäivän päätteeksi vielä tänne! Taas tuli pykälää pirteämpi olo. Tänään odottelen vieraita Pohjanmaalta. Isä ja äiti ovat tulossa kesäteatteriin tänne ja samalla tulevat tarkastamaan minun kuntoni. No, eipä tässä mitään tarkastamista taida olla. Jos ei tietäisi, niin ei minusta kyllä päälle päin näy mitään, mikä paljastaisi, että minut on leikattu viikko sitten. Kiva joka tapauksessa, että tulevat.

Huomenna lähdetään miehen kanssa mökille yhdeksi yöksi ja lauantaina onkin pikkusisko tyttärineen tulossa meidän iloksi. Että kivasti touhua vähän joka päivälle. Sopii minulle enemmän kuin hyvin. Juuri tätä minä tarvitsen nyt!

maanantai 27. elokuuta 2012

Oikeasti sairauslomalla

Nyt on sitten ensimmäinen varsinainen sairauslomapäivä täällä kotona, yksin. Mies on töissä ja tytöt koulussa ja minä mietin, että mitähän sitä tekisi. Eilen alkoi kipuilla tuo kainalo, mistä on imusolmukkeita poistettu. Taisin olla vähän turhan tehokas jumppaharjoituksissa ja vielä siihen reipas lenkki päälle. Nyt yritän ottaa vähän iisimmin.

Vähän on outo olo, kun tiedän, että näitä yksinäisiä päiviä on tiedossa tosi paljon, ennen kuin koko hoitorumba on ohi. Jotenkin täytyy kehitellä oma päivärytmi sellaiseksi, että jokaiselle päivälle olisi jotain puuhaa, jotain mielekästä tekemistä. Alkaisinkohan opiskella jotain uutta kieltä? Tai kerrata jo kerran aloitettua ranskaa... Nämä ensimmäiset viikot menee varmasti ihan nätisti, olen kuitenkin vielä hyvässä kunnossa ja jaksan tehdäkin jotain. Mutta niitä päiviä, jolloin en jaksakaan hoitojen vuoksi puuhastella juuri mitään, niitäkin on tulossa ja todennäköisesti paljon. Mitenkähän tuskaisen pitkiä nämä päivät on silloin? Miten saan mieleni pysymään virkeänä silloinkin?  Minun tilannehan on kuitenkin sikäli hyvä, että minulla on perhe, mies ja kaksi harrastavaista tytärtä, joiden menemiset ja tulemiset tuovat sisältöä minunkin elämään. Olen kyllä päivät yksin, mutta illat täällä on täysi tohina päällä. Tässä se nyt taas tulee todistettua, että perhe on paras!

Ystäville ja sukulaisille olen heitellyt kutsuja, että tulkaa nyt ihmeessä käymään. Toivottavasti uskovat, että ihan oikeasti olen sekä fyysisesti että psyykkisesti ihan kunnossa, ei tarvitse murehtia, että en jaksaisi vieraita. Päinvastoin, jokainen muutos tähän normaaliin "sairauspäivään" on oikein tervetullut!! No niin, nyt äitiä tarvitaan. Äkillinen kuskaushomma kutsuu ja minullahan on nyt oikein hyvin aikaa kuskailla vaikka keskellä päivää! Jotain hyötyä sairauslomastakin...

lauantai 25. elokuuta 2012

3. päivä leikkauksen jälkeen

Heräsin aamulla 10.35!!! Eli ei paljon rasita ainakaan yöunia keskiviikkoinen leikkaus haavoineen. Eilisen päivän kurjin juttu oli haavateippien vaihtaminen. Onneksi minulla on ihana mies, jonka päätä ei huimaa, vaikka joutuisi verisiä teippejä repimään vaimon vastaleikatulta rinnalta. Kärsivällisesti jaksoi pilkkoa teipit palasiksi ja kiskoa varovasti irti. Sen lisäksi joutui kuuntelemaan minun ulinoita, koska sattuihan se,varsinkin, kun minun kipukynnys on nolla. Homma tuli kunnialla hoidettua ja nyt on siistit teipit taas paikallaan. Eipä niistä haavoista juuri mitään enää eilen vuotanut. Hyvä niin.

Olen aloittanut sairaalan fysioterapeutilta saadut jumppaharjoitukset tunnollisesti kolme kertaa päivässä. Tarkoitus olisi, ettei käden liikkuvuuteen tulisi mitään rajoitteita leikkauksen jäljiltä. Niinpä pumppaan, venytän ja treenaan vielä kepillä ja joka kertaa yritän olla vähän parempi kuin edellisellä kerralla. Nostan kättä vähän ylemmäs, vaikka sattuukin. Kiva huomata jo nyt, että oikeasti pystyn tänään tekemään harjoitukset paremmin kuin eilen. Muutenkin on hyvä, että on jotain, mitä itse pystyy tekemään itsensä hyväksi, että toipuminen olisi nopeampaa. Tärkeää on myös se, että jokaiselle päivälle on jotain tekemistä, jotain, minkä voin aikatauluttaa ja millä voin rytmittää näitä pitkiä päiviä. Olo on niin reipas, että pakko keksiä jotain järkevää tekemistä ensi viikolle, kun muu perhe on töissä ja koulussa. Siivoaisinkohan vihdoin ja viimein kaikki kaapit??

Toipuminen on siis tosi nopeaa, keskiviikkona leikkauspöydällä, torstaina kotiin ja perjantaina jo ostoksilla kaupassa. Iloisesti olen yllättynyt, jos tämä näin nopeasti sujuu, toivotaan, että jatkuu samalla tavalla, eikä mitään takapakkeja tule. Mieli on pirteänä, ihan pieniä notkahduksia lukuunottamatta. Iso kiitos siitä kaikille läheisille ihmisille, jotka jaksavat soitella ja jutella kanssani! On tosi tärkeää, että elämässä on muitakin juttuja kuin tämä sairaus. Varsinkin nyt, kun mitään ei tapahdu sillä rintamalla kuukauteen. Yritän ottaa kaiken irti tästä ylimääräisestä "kesälomasta" ja kerätä voimia tulevaan, oli se sitten mitä hyvänsä.

torstai 23. elokuuta 2012

Ihanaa olla kotona!!

Yö sujui naapurin kuorsaavaa rouvaa kuunnellessa eli unet jäi vähiin. Edelleenkään en ole juurikaan kipeä, yhdellä Panadolilla on tämä päivä sujunut. Lääkäri kävi heti aamulla juttelemassa ja kertoi leikkauksen kulusta. Oli mennyt ihan hyvin ja kovasti tyytyväinen oli lopputulokseen hänkin. Imusolmukkeista oli löytynyt jotain mikroskooppisen pientä etäpesäkettä ja sen takia pelasivat varman päälle ja poistivat kainalon imusolmukkeet. Sekin oli kuulemma odotettavissa oleva juttu eli ei mikään yllätys. Jatkosta ei lääkäri osannut vielä sanoa mitään, sen määrää patologin lausunto kasvaimesta. Toivottavasti tämä leikkaus nyt riittää, ettei tarvitse koko rintaa poistaa uudella leikkauksella. Nyt ei ainakaan olisi mitään hinkua käydä tätä kaikkea uudestaan läpi...

Dreeniputken poisto kyljestä oli vähän ikävän kipeä kokemus. Onneksi kiva hoitaja teki sen vauhdilla, eikä kiduttanut minua yhtään enempää kuin oli pakko. Hyvä kuitenkin, että sain pussin pois, eikä tarvinnut sen kanssa kotiin lähteä. Lääkäri sanoikin tehneensä verettömän leikkauksen, kun poisti imusolmukkeet, mitä se sitten tarkoittaakin.... Sen ansiosta ilmeisesti tuota kudosnestettäkään ei tihkunut kovin paljoa.

Fysioterapeutti kävi antamassa jumppaohjeet ja muistuttamassa, ettei saa sohvaperunaksi jäädä, vaan normaaleihin touhuihin vaan heti mukaan. Syöpähoitaja kävi ihmettelemässä, miten hyvin pärjäilen ja sitä vähän ihmettelen itsekin. Mitenkähän pitkään tämä jatkuu??? Olo on ihan levollinen ja rauhallinen, enkä osaa oikein murehtia mitään. Tulee mitä on tullakseen, mitäpä minä sille voin. Moni ihminen on siis minusta huolehtinut tänään ja se tuntuu tosi hyvältä. Itse ei tarvitse muuta kuin mennä mukana.

Puolen päivän jälkeen sain kaikki tarvittavat lippu lappuset ja pääsin taksilla kotiin ja voi että on ihanaa olla kotona!!! Sairaalassa, sairaalan vaatteissa ja sängyssä maatessa sitä tuntee itsensä sairaammaksi kuin mitä onkaan. Minäkin paranin ihan hetkessä, kun sain omat vaatteet päälle! Nyt huilailemaan, ihan en vielä ole entisen veroisessa iskussa!!

keskiviikko 22. elokuuta 2012

Leikkauspäivä

Huh huh, mikä päivä. Ei näitä kovin usein jaksaisi. Yö meni miten meni, vähän nukuin, mutta levotontahan se oli niin kuin kuvitella saattaa. Ihmeellisen rauhallisena lueskelin kuitenkin kirjaa, kun hoitaja kuudelta tuli minua valmistelemaan leikkausta varten. Pesulle ja leikkausvaatteet päälle. Tukisukkien kiskominen jalkaan on muuten hikinen homma. Miettikää stay up-sukkia, jotka on tehty melkein joustamattomasta trikoosta täysin jalan mitoilla... Sain esilääkitykseksi yhden Panadolin!!! Leikkaukseen määrätty anestesialääkäri oli sairastunut eilen, eikä kukaan ollut määrännyt minulle mitään rauhoittavaa. Luulin, että Diapam-huuruissa leikkaussaliin lähden, mutta ei. Ihan täysillä olin matkassa ja toisaalta hyvä niin. Sainpahan juteltua uuden anestesialääkärin kanssa ja kerrottua hänelle huoleni siitä, että heräisin intubaatioputki kurkussa tukehtumisen tunteeseen. Lupasi tehdä parhaansa, ettei niin kävisi. Leikkaava lääkäri olikin käynyt minua jo aamulla osastolla moikkaamassa ja piirteliemässä vielä viimeiset viivansa minuun.

Leikkaussalin hoitajat oli tosi kivaa porukkaa ja olo oli ihan rento, vaikkei rauhoittavia lääkkeitä ollutkaan. Tippa käteen ja saman tien humahdinkin uneen. On se outo fiilis, sitä on ihan varma, ettei nukahda, mutta yhtäkkiä vaan kaikki  on ohi ja herää heräämössä. Niinhän se taas kävi, tietysti. Heräsin heräämössä ihan nätisi pöpperöisenä mutta ilman kipuja joskus puoli kahdentoista aikaan. Suuta kuivasi vain ihan hurjasti, niin kuin aina nukutuksen jälkeen. En uskaltanut paljon juoda, kun pelkäsin pahaa oloa ja oksentamista. Onneksi toivat sellaista geeliä, millä kuivuus suussa vähän helpottui. Aika nopeasti alkoivat ehdotella osastolle siirtymistä, taisi olla vähän tungosta heräämön paikoille. Ennen yhtä olinkin jo sitten taas täällä. 
Huoneeseen oli ilmestynyt uudet kämppäkaverit 2 kpl ja nyt meitä on tässä kolme rintasyöpäpotilasta tsemppaamassa toisiamme. Minulla vaan on leikkaus jo ohi ja kämppiksillä huomenna edessä.

Olo on vaihdellut kovasti. Aluksi olin ihan reipas, mutta kun tippapussi otettiin pois ja olisi pitänyt alkaa itse syödä jotain, tuli tosi huono olo ja nyt olen tipassa taas ja olo on ihan kohtuullinen. Vähän etova ja päätä särkee, mutta ok. Kipuja ei edelleenkään ole kovin paljoa, Buranalla ja Panadolilla mennään. Dreeniletku, mistä leikkaushaavan ylimääräiset nesteet valuu pussiin, aristaa vähän tuota kylkeä ja hankaloittaa olemista. Näiden pussukoiden kanssa kun ei voi käydä vessassa, täytyy joka kerta soittaa hoitsu avuksi. Onneksi ovat tosi kivoja, eivätkä pahastu vaikka vähän häiriköinkin. Leikkauskohta näytää tosi siistiltä, mitä nyt olen uskaltanut paidan alle kurkkia ja aika paljon on vielä rintaa jäljellä, olisko nyt B-kuppi vanhan C:n tilalla. Toivottavasti saan pitää sen. Huomenna käy lääkäri kertomassa tarkemmat leikkauskuulumiset, mutta ilmeisesti kaikki meni niin kuin oli suuniteltu, ainakaan mitään outoja haavoja ei kropassa näy.

Nyt yritän rauhoittua yöunille, ei kyllä taida tulla pahemmin nukuttua nytkään, josko sitten huomenna pääsisin jo omaan sänkyyn nukkumaan. Ihanaa kun tämä päivä on jo melkein ohi!! 

tiistai 21. elokuuta 2012

Elämää sairaalassa...

Projekti rintasyöpä käynnistyi sitten kunnolla tänään. Aamu alkoi röngenosastolla lankamerkkauksella. Jännitin jo valmiiksi, miten kestän kipua, kun tiedossa oli metallilankojen pujotusta leikkauskohdalle. Taas kerran yllätyin iloisesti. Lääkäri laittoikin minulle, kun kauniisti pyysin, puudutuksen ja homma hoitui melkein kivuttomasti. En pyörtynyt, hyvä minä!!! Siitä sitten osastolle majoittumaan. Leikkaava lääkäri kävi juttelemassa huomisesta operaatiosta ja piirteli hienoja viivoja leikkauskohtiin. Kaikki pitäisi olla ok, ja hänkin oli sitä mieltä, että osapoistoa yritetään, jos vain suinkin mahdollista. Mukava ja pätevänoloinen nainen. Hyvissä käsissä olen.

Pääsin ambulanssiajelullekin, kun piti käydä sädesairaalan puolella isotooppikuvauksessa. Eivät jostain syystä päästäneet minua sinne yksin kävelemään. Matkaa kun on kokonaiset pari sataa metriä. Siispä hoitaja tilasi ambulanssin ensi kuvauksiin ja toinen hoitaja sädesairaalan päässä uudestaan hakemaan minut pois. Ylellistä, sanoisin. Muutenkin palvelu pelaa, ruokaa tulee vähän väliä ja jopa ihan syötävää!!

Ajattelin, että olisin mennyt vielä kotiin yöksi, mutta leikkaus onkin heti aamulla klo 8 eli valmistelut alkaa jo kuuden jälkeen. Siispä yritän saada nukuttua täällä. Onnistuu tai sitten ei... Täällä on vähän vaikea olla miettimättä huomista, vaikka kuinka yrittäisi. Ehkä nyt onkin ihan hyvä aika ihan yksin rauhassa pysähtyä, ajatella asioita ja ladata sitten kaikki energiat huomiseen. Kotona ehdin kyllä olla myöhemminkin, varmasti ihan kyllästymiseen saakka.

perjantai 17. elokuuta 2012

Leikkaus lähestyy!

Tänään kävin sairaalassa röntgenissä ja kirurgin vastaanotolla. Olin valmistautunut taistelemaan, että pääsisin leikkaukseen mahdollisimman pian, mutta yllättäen sitä taistelua ei tarvittukaan. Leikkaus on ensi viikon keskiviikkona eli tosi pian. Iloisia uutisia tuli myös sikäli, että kasvain ei olekaan ihan niin iso kuin aluksi näytti. Kooksi arvioitiin 2,7 cm. Sen myötä kirurgi oli sitä mieltä, että voitaisiin harkita osapoistoakin. Riippuen toki siitä, mitä sitten leikkauksessa löytyy. Ainakaan nyt ei näkynyt eikä tuntunut kainaloissa mitään, toivottavasti mitään ei löydy leikkauksessakaan! Hassua, miten tässä surkeudessakin osaa iloita näistä pikkuisen paremmista uutisista, vaikka itse kasvainhan ei ole mihinkään siitä häipynyt.

Olo on jotenkin helpottunut. Nyt ei tarvitse enää odotella, vaan päästään asiassa eteenpäin ja vauhdilla. Sopii minulle, kärsimätön luonne kun olen. Vaikka tiedossa on hoitoja tod.näk. puoleksi vuodeksi eteenpäin, en nyt osaa niitä murehtia. Pääasia, että leikkaus saadaan tehtyä ja pääsen toipumaan siitä.

Olin iloisesti yllättynyt siitä, miten hyvin meidän omassa keskussairaalassa näitä asioita hoidetaan. Lääkäri ja hoitajat olivat aivan ihania. Selittivät ja kuuntelivat minuakin. Tunsin, että minut ihan oikeasti huomioitiin ja asioitani haluttiin hoitaa mahdollisimman hyvin. Ihan luottavaisin mielin menen tiistaina sairaalaan. Toivottavasti kaikki menee hyvin!!!

sunnuntai 12. elokuuta 2012

Tarinan alku

Tästä alkaa minun tarinani rintasyövän kanssa. Tai oikeastaan se alkoi jo kesäkuussa. Silloin löysin vasemmasta rinnastani vähän oudon pahkuran. En jotenkin osannut edes huolestua, koska noita pahkuroita on minun rinnoissani vähän väliä, tulevat ja menevät omia aikojaan. Nyt vaan tämä pahkura ei mennyt. Kävin lääkärissä heinäkuussa ja sain lähetteen mammografiaan ja ultraan. Heinäkuun lopussa tutkimukset sitten tehtiin ja tulos oli kyllä nähtävissä lääkärin kasvoilta heti ultran jälkeen. Ei siis ollut yllätys, kun hän halusi ottaa heti koepalan, joka lähetettiin eteenpäin tutkittavaksi todennäköisin rintasyöpäepäilyin. Olinko järkyttynyt, shokissa? En oikein osaa sanoa, ihan järkevästi juttelin hoitajan ja lääkärin kanssa. Kotona sitten hajosin ja tuli se valtava itkutulva. Minulla on RINTASYÖPÄ!!! 

Muutaman päivän päästä lääkäri soitti vielä varmistuksen, on rintasyöpä, duktaalinen, gradus II, leikataan syyskuussa. Miten sattuikaan niin, että minä 47v. aikuinen ihminen olin isän ja äidin luona, kun tuo soitto tuli. Yhdessä itkimme asiaa, mutta jo siinä päätin, että ei tämä tähän jää, tätä taistelua minä en häviä. Selviän tästäkin. Olen selvinnyt jo monesta muustakin ikävästä, miksi en tästäkin!

Raastavaa oli jakaa tämä asia läheisten kanssa, mutta samalla niin voimaannuttavaa. Ihana huomata, että on ihmisiä, joille olen tärkeä, jotka haluavat minua auttaa ja kulkea tätä matkaa kanssani. Samalla huoli siitä, etten kuormita heitä liikaa, etteivät he sairastu mukanani. Erityisesti herkässä iässä olevat tyttäreni 15- ja 18v. joutuvat tässä kovan paikan eteen hekin, miehestä puhumattakaan. Yritän kuitenkin ajatella, että jos minä olen vahva, niin ovat hekin. Päivä kerrallaan yhdessä menemme. Tilanne on vaan hyväksyttävä, kun ei sille mitään voi.  

Aika leikkaavalle lääkärille on ensi perjantaina. Toivottavasti saan heti samalla jo ajan leikkaukseen. Jotenkin toivoisi, että kun asiat nyt vaan lähtisivät vauhdilla rullaamaan, niin tämä painajainen olisi nopeammin ohi. Onneksi työasiat on järjestetty niin, että leikkaus voi tulla ihan milloin vain (kiitos ihanan esimiehen). Ei tarvitse murehtia sitä. Henkisestikin olen mielestäni jo valmis, tuli mitä tuli - ainakin nyt tuntuu siltä.