maanantai 25. tammikuuta 2016

Magneetissa

Enpäs taas muistanutkaan, miten pitkä ja tuskallinen kokemus rinnan magneettikuvaus on. 40 minuuttia mahallaan sullottuna tiukkaan putkeen aiheuttaa ainakin minussa ihan klaustrofobisia oireita. Ihan meinasi paniikki iskeä jo heti ensi metreillä, hyvä etten ahdistunut painamaan heti hätänappulaa. Onneksi sain itseni kasaan ja rauhoitettua.

Siinä olikin miettimistä, mitä oikein voi tehdä 40 minuuttia tai paremminkin, kun mitään ei voi tehdä, miten saisi ajan parhaiten kulumaan. Nukkuminen kun ei tule kuuloonkaan, sen verran kova meteli on koko kuvauksen ajan. Ykkösviihdyke tällä kertaa oli laskea sataan ranskaksi. Se on vielä sen verran työlästä, että siihen kului mukavasti aikaa. Sitten sama saksaksi, sujui paljon nopeammin. Englantia ja ruotsia en viitsinyt edes yrittää. Olisi mennyt aivan liian nopeasti. Sen jälkeen aloin systemaattisesti miettiä tulevaa muuttoa ja siihen liittyviä muistettavia asioita, uusia sisustusjuttuja ja raha-asioita. Edelleenkin hervoton kolina korvissa jatkui, eikä vieläkään loppua näkynyt. Pakko oli loppuaika käyttää työasioiden miettimiseen. Ja niitähän riittää!!

Loppupuolella alkoi paikat puutua ikävästi ja kaiken lisäksi nenää kutitti. Mietin mielessäni, että tosi noloa olisi painaa hätänappulaa ja selittää hoitajalle, että nenää kutittaa.... Siispä reippaana tyttönä sinnittelin, enkä painanut. Jälkeen päin kysyin kyllä hoitajalta, että mitä tapahtuu, jos painaa nappia. Joutuuko kuvauksen aloittamaan alusta? Ei kuulemma joudu, keskeytetään vaan hetkeksi ja hoitaja voi käydä vaikka rapsuttamassa nenää, jos on tarve :)

Kuvaus siis ohi ja loppujen lopuksi se kaikkein tuskaisin juttu edessä, tulosten kuuleminen ensi viikolla. Taas se kiduttava hetki, kun lääkäri soittaa. Toisaalta haluaisi heti tietää, mikä on tilanne, tuleeko uutta leikkausta, mutta toisaalta haluaisi jättää kokonaan vastaamatta, leikkiä, että kaikki on hyvin niin kauan kuin kukaan ei toisin sano. Ehkä kuitenkin vastaan ja otan jälleen kerran vastaan sen, mitä minulle on tarkoitettu, vaikka se ei miellyttävää olisikaan. Pitäkäähän peukut ja varpaat pystyssä, että uutiset olisi kuitenkin niitä hyviä!

tiistai 12. tammikuuta 2016

Että sellainen tapaus

Kontrollissa on sitten käyty ja niinhän siinä kävi, ettei taaskaan tullut puhtaita papereita. Leikatussa rinnassa on taas epäilyttävä pahkura. Pieni kylläkin ja pehmeä, toisin kuin edeltäjänsä. Voihan se olla rasvapatti, lohdutti lääkäri minua, mutta enpä taida uskoa. Ei minun pahkurat koskaan ennenkään ole olleet rasvapahkuroita, vaan ihan sitä itseänsä, syöpää. Siihen valmistaudun nytkin.

Nyt vaan kuljen päivät pitkät kännykkä kädessä ja odotan kutsua magneettiin. Minulle kun on turha mitään mammografiaa tehdä ja ohutneulanäytteeseenkin pahkura on liian pieni. Siispä magneettiin ja jos yhtään on epäilyttäviä löydöksiä, kirurgin puheille ja leikkauspöydälle. Niin se menee.

Yritän tässä kovasti miettiä, että miltä nyt tuntuu. Mikähän olisi oikea sana kuvaamaan tätä tunnetta? Katkera? Kyyninen? Kyllästynyt? Ärsyyntynyt? Jotain näitä kaikkia, mutta pelätä en enää osaa, enkä edes itkeä. Aina, kun kuvittelen, että elämä on vähänkin mallillaan, niin sitten vedetään matto jalkojen alta. Tämä on koettu jo niin moneen kertaan, että ei se minua enää polvilleen saa. Tällä kertaa syöpä saa kuitenkin mennä minun ehdoillani. En aio luopua kummastakaan kevään reissusta. Leikkaus jos on tullakseen, saa sopia niiden väliin tai pääsiäisen jälkeen. Tarvitsen elämääni jotain kivaa odotettavaa kaiken tämän ei-niin-kivan-sairaus-*:n oheen. Ei tätä muuten jaksa.

Siispä odottelen magneettia ja sitten lääkärin soittoa kuvaustuloksista ja sitten joko kiljun riemusta tai sitten en.... Siihen asti aion edelleen yrittää nauttia elämästä ja juoda vaikkapa kaakaota kermavaahdolla!  Oli muuten hyvää!


lauantai 9. tammikuuta 2016

Kontrollin hermoilua

Maanantaina se sitten taas on, kontrollikäynti sairaalalla. Olen syksyn saanut elää ihan tavallista terveen ihmisen elämää, mutta nyt olen taas sairas. Tai siis pakko myöntää, että minulla on tämä viheliäinen sairaus jollain muotoa osana elämääni aina. Soittelin alkuviikosta sairaalalle ja kyselin käyntiaikaa, se olisi ollut vasta joskus helmikuun lopulla. Sihteeri ehdotti kuitenkin, että josko tulisinkin jo ensi maanantaina, oli juuri tullut peruutus. Sehän sopi minulle enemmän kuin hyvin. Mitä nyt vähän koulussa jouduin säätämään sijaiskuvioita. Joka tapauksessa nämä kontrollikäynnit on minulle ihan valtavan raskaita ja jännitän niitä aina tosi paljon. Ei yhtään auta, vaikka olisi saman käynyt läpi jo moneen kertaan, ei tähän totu. Siksi tällainen äkkiaika on tosi hyvä juttu. Hermoilen vaan tämän viikonlopun.

Taas olen tutkinut itse rintoja ja yrittänyt miettiä, onkohan joku niistä möhkyröistä, mitä leikatulla puolella on, syöpämöhkyrä. Aivan mahdoton sanoa. Siellä kun on arpikudosta ja silikonin reunaa ym. joka ei sinne muutenkaan kuuluisi. Siispä taas on pakko psyykata itsensä molempiin vaihtoehtoihin, jotka ovat ihan yhtä mahdollisia.  Vaihtoehto 1: kaikki on kunnossa ja elämä jatkuu terveen tapaan. Vaihtoehto 2: jotain epäilyttävää löytyy ja kierros alkaa taas alusta. Ei liene vaikea arvata, kumpaa toivoisin! Siitä huolimatta varaudun siihen toiseenkin. Minun syövälle kun on tyypillistä uusiutumat rinnassa, niin se vaan on.

Joka tapauksessa tiedossa on magneettikuvaus, että nähdään, ettei levinneisyyttä ole. Eli ei se hermoilu sitten kuitenkaan lopu missään tapauksessa vielä maanantaina. Nyt vaan peukut pystyyn, että kaikki on ok ja syöpä antaa minun jatkaa elämääni rauhassa ainakin näennäisen terveenä!

Nyt pakkailen laukun kuntoon ja lähden ajelemaan mökille. Josko siellä unohtaisin kaiken hermoilun edes vähäksi aikaa!


lauantai 2. tammikuuta 2016

Hyvää uutta vuotta 2016

 Uusi vuosi on korkattu ja on aika kurkistaa kulunutta vuotta ja sitten siirtyä miettimään tulevaa. Viime vuosi piti sisällään terveyshuolia, mutta samalla myös paljon kaikkea kivaa. Tein monta ihanaa reissua, mikä olikin ehdottomasti tavoitteeni. Olen ollut tolkuttoman väsynyt Herceptin-hoitojen vuoksi keväällä, mutta syksyllä palasin täysipäiväisesti töihin ja olen ollut kokonaisen lukukauden töissä ilman yhtäkään sairauspäivää. Aika monta vuotta on mennytkin sairastelujen merkeissä. Olen niin iloinen, että olen jaksanut näinkin hyvin.

Kuntoilu jäi viime vuonna vähiin, mutta ei ihan täysin unohduksiin sekään. Syksyn aikana sain sentään pudotettua 5 ylimääräistä kiloa vatsamakkaroista. Pieni ruokaremontti tuli tehtyä syksyllä. Vaaleat leivät ja pullat jäivät ruokalistalta ja nyt on vatsakin paljon paremmassa kunnossa.

Perhe-elämä jatkui entiseen tapaan. Luopumisen tuskaahan tämä äitinä oleminen nyt on, kun on pakko tunnustaa, etteivät lapset enää tarvitse minua entiseen tapaan, vaan pärjäävät jo aika hyvin ilmankin. Mies sentään tarvitsee minua edes välillä silittämään paitansa, jos ei muuta :) 

Summa summarum, viime vuosi oli itse asiassa ihan hyvä näin jälkikäteen ajateltuna, mutta voisiko vuosi 2016 olla vielä parempi? Ainakin aion tosissani yrittää opiskella ranskaa. Edessä on kaksi kivaa matkaa, toinen Pariisiin hiihtolomalla ja toinen Lyoniin pääsiäisenä. Tytär on koko kevään Lyonissa ja olisi kiva, jos minäkin osaisin edes ruokani tilata ranskaksi. Yritän myös käydä ahkerasti salilla ja saada kuntoa paremmaksi. Kädet ristissä toivon, että tämä koko vuosi olisi minulle terve vuosi. Ei yhtään leikkausta eikä muutakaan hoitotoimenpiteitä. Kontrollit toki jatkuu, sillehän ei voi mitään.

Samoin toivon kaikille läheisilleni tervettä ja kokemusrikasta vuotta. Olkoon vuosi 2016 parempi kuin edeltäjänsä!