sunnuntai 21. joulukuuta 2014

Joulurauhaa

Pieni työrupeama on takana ja nyt on aika rauhoittua joulun viettoon. Kulunut viikko on ollut aika vauhdikas sekä työ että sairausrintamalla ja tällä hetkellä todellakin odotan, että pääsen mökin rauhaan joulun viettoon.

Maanantaina olin onkologin vastaanotolla, vaikka puhumisesta ei mitään oikein tullutkaan. Lähinnä kuuntelin, mitä lääkäri sanoi. Tärkein juttu oli se, että ct-kuvat oli puhtaat. Tällä hetkellä olen siis terve ja toivottavasti terveenä pysyn mahdollisimman pitkään. Vielä maanantaina ei ollut jatkohoidot tiedossa, jouduin patologin lausuntoja odottelemaan torstaihin. Sairauslomaa pyysin ja sain hiihtolomaan saakka. Olen kerta kaikkiaan niin väsynyt, että pakko nyt huilata ja hoitaa itsensä kuntoon, en vaan jaksa töissä. Tiistai meni kouluhommissa ja äänikin palautui yllättävän nopeasti. Joulujuhlassa jäi kyllä enkeli taivaan tällä kertaa veisaamatta, sen verran käheänä vielä olin.

Keskiviikkona oli taas herceptin, torstaiaamuna eka implantin täyttö. Ensimmäinen desi suolavettä on ruiskutettu venyttämään rinnan ihoa. Jatkoa seuraa kuukauden päästä. Onneksi rinnan iho on jo ihan tunnoton eikä pistos tunnu missään. Torstaina soitteli myös onkologi. Oli saanut loput patologin vastaukset ja her2-positiivinen oli tämä viimeisinkin pahkura. Hoidot jatkuu ennallaan eli ei sytoja. Kontrollit vaan 3 kuukauden välein. Oliko nämä nyt hyviä vai huonoja uutisia, en oikein osaa sanoa. Hyviä sikäli, ettei tarvitse aloittaa sytoja, mutta huonoja sikäli, että nyt täytyy vaan odotella, vieläkö tauti iskee. Yritän ajatella positiivisesti ja ottaa tämän hyvänä uutisena. Nyt saan pari kuukautta tehdä ihan mitä haluan. Muuta en mieti juuri nyt.

Mutta nyt yritän todellakin henkäistä ja huokaista ja rauhoittua joulun viettoon ja unohtaa kaikki sairausjutut, samoin työjutut. Niihin ehtii palata sitten joulun jälkeenkin.

Oikein rauhallista ja mukavaa joulua kaikille lukijoille!





sunnuntai 14. joulukuuta 2014

Mykkäkoulua

Otsikosta voisi päätellä, että meillä on menossa aviokriisi, mutta ei sentään! Kurkku kipuili jo viime viikolla, eikä töihin meneminen käheällä äänellä varmaankaan ollut kovin viisasta. Opettajan työ kun on sitä puhumista puhumisen perään. Nyt on sitten tilanne sellainen, että ääntä ei tule yhtään, ei edes sitä viskibassoa. Ei pihahdustakaan! En muista olisinko koskaan ollut ihan tällaisessa tilanteessa. Painuksissa ääni on saattanut olla ja käheä tai matala, mutta että kokonaan pois, ei ikinä! Outo tilanne, kun mihinkään ei satu, ei ole kuumetta, ei ole nuhaa, ei yskää eikö kurkkukaan kipeä. Ääntä vaan ei tule.

Äsken kävin koululla laittamassa tulevaa viikkoa kasaan. Onneksi olinkin jo sopinut erityisopen kanssa ekan tunnin, kun olen lääkärissä. Toinen tunti katsellaan joulutarinaa dvd:ltä. Vähän ongelmallisia sen sijaan ovat oppilaspalaverit, mutta onneksi paikalla on erityisope äänitorvena. Mielenkiinnolla odotan, miten pitkään tätä hiljaiseloa jatkuu. Toivottavasti viimeistään tiistaina puhe luistaa, että saan joulujuhlan kunnialla hoidettua.

Mutta nyt tämä tonttu keittää vettä, hengittää höyryä ja juo hunaja-sitruunavettä ison mukillisen. Jo on kumma, ettei ala ääni kirkastua!!




perjantai 12. joulukuuta 2014

Kohti joulua mennään

Ekat työpäivät leikkauksen jälkeen on nyt ohi. Hyvin jaksoin, joskin käheä kurkku hieman häiritsi kommunikointia lasten kanssa. Tällä hetkellä kähisen seksikkäänä viskibassona... Kovasti yritin töissä pohtia, josko kuitenkin jaksaisin keväälläkin jatkaa töissä. Pakko oli myöntää, että eipä taida onnistua. Nyt olen kuitenkin levännyt kolme viikkoa ja se auttaa jaksamaan. Todennäköisesti kuitenkin jo ensi viikon lopulla olen taas jo ihan sippi. Hoitopäivä on keskiviikko ja sekin perinteisesti vie voimia. Lapset koulussa alkavat olla toinen jalka lomalla ja sen vuoksi kovaäänisiä ja levottomia, niin ihania kuin ovatkin.Tässä kunnossa sekin alkaa pikkuhiljaa väsyttää...

Eilen pyörähdin CT-kuvissa ja kovasti yritin putkessa maatessani ajatella ja vakuuttaa itseäni, että kaikki on hyvin, että syöpätihulainen ei ole edelleenkään päässyt luikertelemaan muualle kuin rintaan. Tiedä sitten, auttoiko yhtään, maanantainahan se selviää, kun menen kuulemaan tuomiota. Pakko tunnustaa, että kyllä taas jännittää. Ei tähän totu ikinä, vaikka jo niin monta kertaa olen käynyt huonoja uutisia kuulemassa. Aina sitä vaan naivisti salaa toivoo, että josko tällä kertaa olisikin hyviä uutisia. Jospa vaikka tällä kertaa lääkäri sanoisikin, että nyt on kaikki hyvin, jatka elämääsi ja unohda, että mitään syöpää on koskaan ollutkaan. Turha toivoa mitään sellaista, tiedän sen. Jotain lääkäriporukka on taas keksinyt minun "ilokseni" ja se selviää maanantaina. Ajattelin esittää kuitenkin kainon toiveen, että mitään uusia hoitoja ei aloitettaisi ennen joulua. Tuntuu, että tarvitsen vielä vähän toipumisaikaa, ennen kuin olen valmis seuraavaan taistoon. Toivottavasti lääkäri antaa sen mahdollisuuden minulle. Olettaisin, että pari viikkoa ei kaada näitä kuvioita mihinkään suuntaan.

Tänään olen viettänyt rauhallista koti-iltaa. Mies on pikkujouluissa ja tytär omissa pippaloissaan. Minulla oli seurana oma ihana tukihenkilöni, joka valoi minuun taas uskoa, että kyllä tästäkin selvitään. Kiitos <3. Taas kerran totesin, että ei kukaan muu voi ymmärtää ajatuksiani yhtä hyvin kuin toinen samassa tilanteessa oleva. Ehkä nyt jopa harkitsen syöpäyhdistyksen keskustelupiirejä...

Nyt laatuaikaa hyvän kirjan ja suklaan parissa joulutunnelmissa, ihan yksin!




keskiviikko 3. joulukuuta 2014

Aika rauhoittua

Onpa ollut taas vauhdikas viikonloppu ja alkuviikko. Nyt on aika pysähtyä tänne kotiin ja alkaa miettiä joulujuttuja täälläkin. Lauantaina lähdin liikkeelle miehen kanssa, suuntana Ähtäri. Siellä juhlistimme isän ja äidin syntymäpäiviä hienon jouluruokailun merkeissä Mesikämmenessä. Matka jatkui siitä suoraan Ähtärin kirkkoon. Rakas sisko oli hommannut meille liput Jesse Kaikurannan ja Lenni-Kalle Taipaleen kirkkokonserttiin ja olipa hieno kokemus sekin! Kiitos!!!! Yöksi menimme siskon luo, mistä sunnuntaina siirryin isän ja äidin hoiviin, kun mies lähti kotia ja töitä kohti. Minä viivyin vielä kaksi yötä isän ja äidin ilona tai riesana, kumpaakohan enemmän? :)

Kävin Keskisen kyläkaupassa parikin kertaa jouluostoksilla, laittelin äidin kanssa joulua heille, leivoin pullia, käytin äitiä jalkahoidossa, kuskasin isää sairaalaan tutkimuksiin ja pois ja tietysti käytiin myös vasta poisnukkuneen tätini haudalla joka ilta. Hautausmaalla on niin kaunista pimeällä! Eilen sitten puksuttelin ikivanhalla junanröttelöllä takaisin kotiin. Matkalla mieleen juolahti, että minähän olen sairauslomalla, tosiaankin. Enpä sitä muistanutkaan, kun oli niin paljon muuta touhua ja vointi on ihan normaali, hyvä niin! Täällä kotona ehtii kyllä ihan tarpeeksi miettiä niitäkin asioita. Opettelin muuten nyt vihdoin ja viimein itse piikittämään Klexane-piikit pakon sanelemana. Turhaan  murehdin, ei se sattunut yhtään sen enempää kuin miehen pistämänä. Enkä edes meinannut pyörtyä! Vähän siistiä, tuumasi siskon tyttö, kun katsoi piikitystäni vierestä. Olisikohan tulevaa lääkäriainesta?

Nyt on ensimmäiset joululahjat paketissa ja loputkin jo melkein kaikki ainakin mietittynä. Voipi olla, että ensi viikolla, kun työt kutsuu, en enää jaksa niin kovin panostaa lahjatouhuihin, parempi hoitaa nyt kuntoon. Pipareitten leipomisen jätän suosiolle esikoistyttärelle, jonka joululomaa täällä kovasti jo odotellaan. Ihana saada taas koko perhe kasaan. Siitä se tulee se paras joulumieli!


keskiviikko 26. marraskuuta 2014

Sairaalapäivä

Tänään lähdin aamulla samaa matkaa lukiolaistyttäreni kanssa ja samalla kyydillä myös palasimme puoli viideltä. Hänen päiväänsä kuului lukio-opintoja, kun taas minun päiväni täyttyi sairausasioista. Tärkeitä toki molemmat.

Aloitin psyk.polilla henkisen puolen hoidolla. Reilu tunti taas kului ihanan oman hoitajani seurassa pohtien tulevaisuuttani. Kovasti voimaantuneena lähdin siitä tien toiselle puolelle syöpälääkärin vastaanotolle ja hoitoon. Vielä ei ollut tullut lopullisia vastauksia patologilta leikkauksessa tutkituista rintapalasista. Niitä joudun odottamaan vielä reilun viikon. Joka tapauksessa jatkoimme lääkärinkin kanssa keskustelua aiheesta, mitä tapahtuu keväällä. Lääkärin käsitys oli, että hoitoni jatkuvat koko kevään jossain muodossa ja tod.näk. muuttuvat ehkä jollain tapaa. Rinnassa oli kuitenkin nytkin syöpäsoluja ja olisi tosi tärkeää huolehtia, että niitä ei pääse muualle kroppaan leviämään. Onko tulossa uusia sytoja vai täsmähoitoja, sitä vielä miettivät, kunnes nähdään patologin vastaukset.

Siispä kysyin myös lääkärin mielipidettä työkuvioihini jatkossa. Olenko ylipäätään työkykyinen keväällä? Olen itse tässä pikkuhiljaa miettinyt, että olisiko parempi nyt puhaltaa peli poikki ja keskittyä vaan sairasteluun kevät, että saisin itseni kuntoon. Sitä mieltä oli lääkärikin. Kulunut syksy töissä on ollut tosi raskas, vaikka hetkittäin olen tuntenutkin itseni ihan reippaaksikin. Täydessä iskussa en ole kuitenkaan ollut missään vaiheessa ja mikä surullisinta, en ole nauttinut työstäni enää pitkään aikaan. Olen mennyt siitä, mistä aita on matalin ja se ei minulle riitä. Siitä kärsin minä itse ja myös oppilaani.

Kunhan lopulliset vastaukset patologilta tulevat, täytyy tehdä päätöksiä keväästä. Pelissä on paitsi minun terveyteni, myös meidän perheen talous. Kelan päivärahapäivät tulevat talvella täyteen ja sen jälkeen olisin aika pienillä tuloilla. Täytyy laskeskella, miten rahat riittävät lainoihin ja elämiseen. Harmittaa toki sikäli, että nyt ei taida sitten pitkään aikaan olla varaa reissailla. Mutta terveydelle ei oikein voi laskea hintaa.

Nyt kuitenkin yritän taas keskittyä ihan muihin asioihin. Huomenna olisi vuorossa afternoon tea syöpäystävän kanssa ja viikonloppuna juhlitaan isän ja äidin synttäreitä hienon ravintolaillallisen merkeissä. Syöpä- ja talousasiat saa nyt odottaa vähän aikaa.

Lisäys 27.11. Pakko laittaa tännekin kuva. Näin upea afternoon tea tarjoiltiin meille tänään Lutakon teehuoneella! :)

keskiviikko 19. marraskuuta 2014

Home again

Yhden yön sairaalareissu on tehty ja olen taas kotona. Olo on suht ok. Mahassa vähän vääntää antibiootit, mutta kipulääkkeitä en taida enää tarvita - luulisin. Ärsyttää tosi paljon, että jouduin taas piikkikuurille. En tiedä, miksi, mutta lääkäri määräsi minulle Klexane-piikit kuukaudeksi.Viimeksi oli 10 päivää ja nyt on sentään aika paljon pienempi leikkaus. Täytyy ensi viikolla kysyä vielä syöpälääkäriltä, että ihanko oikeasti kuukausi. Inhoan piikkejä muutenkin tosi paljon ja nyt pitäisi joko itse pistää tai antaa miehen pistää ei kiva kumpikaan. Toki ei houkuttele veritulppakaan eli otan kyllä piikit, jos ne tarpeelliseksi katsotaan.

Fyysisesti olen siis ihan ok kunnossa, henkisestä puolesta en oikein osaa sanoa. Hoitaja ihmetteli sairaalassa, miten olen niin positiivinen. Jäin itse miettimään, että miten niin? No, en itkeskellyt, vaan reippaasti hoidin taas kaikki, mitä pitikin. Mutta positiivinen? En kyllä sillä sanalla kuvaisi tämänhetkistä olotilaa. Enemmänkin koen olevani tosi passiivinen ja ihan sohvaperuna, vaikka ei kipuja olekaan. Lienee sallittua, kun on vasta päivä leikkauksesta :)

Dreeni otetaan pois maanantaina ja keskiviikkona on syöpälääkärin vastaanotto. Sairauslomaa on nyt ensi alkuun kolme viikkoa, saapi nähdä riittääkö. Nyt täytyy pinnistellä tästä sohvalta puuron keittoon. Parasta ruokaa tähän mahaan. Ja sitten piikkiä päälle! Jess!!!!


perjantai 14. marraskuuta 2014

Tunteiden vuoristorataa

Kulunut kuukausi on ollut aikamoista myllerrystä tunnepuolella. On ollut iloja ja suruja vuorotellen. Iloihin lasketaan tietysti Lontoon matka ja ylipäätään ihan normi olo. Surupuolelle menee tädin kuolema ja siihen liittyvät hautajaiset. Vaikka kuinka olin itkenyt etukäteen ja mielestäni käsitellyt kuoleman päässäni, niin ei siinä auttanut. Arkun äärellä itkin taas kuin vesiputous. Onneksi mieheni pystyi lukemaan kukkavihon kahden rivin värssyn, vaikkei se hänellekään helppoa ollut.

Mietin jälkikäteen, että mitä oikein itkin. Ei se ollut pelkästään surua poisnukkuneen tätini vuoksi, vaikka hän olikin minulle tosi rakas. Itkin varmasti samalla myös omia surujani. Murehdin tulevaa leikkausta ja sitä, mitä se sitten tuokin tullessaan. Pakko taas varautua kaikkeen mahdolliseen, jopa uusin sytoihin. Niin kamalalta kuin se tuntuukin. Jokaikinen pahkura minun rinnassani on liikaa ja mahdollinen tautipesäke. Ei auta kuin toivoa, että jos jotain löytyy, niin se on edelleenkin VAIN rinnassa. No, ensi tiistain leikkauksen jälkeen olen taas vähän viisaampi. Näiden pohdintojen myötä päädyn aina välillä miettimään myös omaa kuolemaani. Entäs jos asiat meneekin sen huonoimman kaavan mukaan. Olenko enää täällä kun nuorimmaiseni pääse ylioppilaaksi? Ehdinkö nähdä lasteni häät ja kokea mummuelämää? Ennen kaikkea murehdin, miten paljon huolta ja murhetta aiheutan läheisilleni, jos sairauteni ei olekaan parannettavissa. Näistä ajatuksista yritän pyristellä irti mahdollisimman nopeasti. Viisas hoitajani psyk.polilla kysyy aina, kun murehdin kaikkia mahdollisia surkeuksia, että milainen olo sulla on juuri nyt. Ja siihen on aina pakko vastata, että ihan ok. Ohje on siis elää juuri tätä hetkeä ja murehtia vasta sitten, kun on oikeasti siihen aihetta. Siitä yritän pitää nytkin kiinni.

Jos on ollut huolia ja murheita, niin viime viikonloppu oli sitten oikein positiivisen energian tankkausta parhaimmillaan. Mieheni täytti 50 jo kesällä ja minä täytän kevällä. Niinpä päätimme jo kesällä, että järjestämme yhteiset 100-vuotisjuhlat ja niin tehtiin.  Vuokrasimme mökin Peurungasta ja kutsuimme paikalle 20 meille läheisintä ystävää. Ja ihan jokainen heistä tuli paikalle! Söimme hyvin, joimme hyvin, kävimme pelaamassa curlingia, hassuttelimme ja loppuhuipennukseksi menimme vielä Popedan keikalle. Sain niin paljon extraenergiaa ihanilta ihmisiltä, että tällä pitäisi kyllä yksi leikkaus selvitä, ihan heittämällä! :) Kiitos teille kaikille rakkaille, jotka teitte juhlasta ikimuistoisen!!! <3


maanantai 20. lokakuuta 2014

Lomakuulumisia

Syysloma on ohi ja monenlaista tapahtui viikon aikana. Oli iloa ja suruakin. Vietin mukavat kaksi päivää ystävän luona Helsingissä ja huikeat neljä päivää vanhemman tyttären kanssa Lontoossa. Lontoo oli kaikkea sitä, mitä ajattelinkin. Kiersimme turistinähtävyydet Buckinghamin palatsia ja British museumia myöten,  kävimme Harry Potter-filmien studiolla, shoppailimme ja söimme hyvin. Fish and chips kuului ohjelmaan ja ihana kokemus (ja kallis) oli Kensingtonin puutarhan afternoon tea. Kaiken kruununa oli kaksi upeaa musikaalielämystä. Ensin Wicked ja loppuhuipennuksena viimeisenä iltana Mamma mia. Monta kokemusta rikkaampana palasimme väsyneinä, mutta onnellisina kotiin.

Surullinen asia sen sijaan oli se, että Lontoon matkamme aikana rakas tätini menehtyi omalla ulkomaan matkallaan. Soittelin hänelle sairaalaan vielä Lontoostakin ja toivoin kädet ristissä, että hän olisi toipunut ja päässyt vielä kotiin. Vanha sydän ei vaan enää kestänyt ja hänen elämänsä päättyi mukavan lomamatkan päätteeksi. Niin oudolta tuntuu, että ihminen, joka on ollut minun elämässäni aina, onkin nyt pois. Sellaista se elämä on, ei voi tietää, milloin oma aika tulee. 

Näitä asioita jouduin miettimään omalta osaltani, kun olin tänään syöpälääkärin vastaanotolla. Leikkauspöytä odottaa minua taas. Keväällä leikattu rinta kenkkuilee ja silikoni on menossa vaihtoon. Leikkausta ennen pitää taas tehdä kaikki tutkimukset ja se, jos joku on stressaavaa. Toivon, että saan viettää rauhassa miehen kanssa yhteiset 100-vuotisjuhlat ja tädin hautajaiset, ennen kuin taas leikataan. Olisin niin toivonut, että olisin saanut olla edes vuoden rauhassa töissä ennen korjausleikkausta, mutta ei se nyt vaan onnistu. Harmittaa tosi paljon, mutta that's life, ei kun that's my life...






maanantai 22. syyskuuta 2014

Back in life!!!

Kulunut kuukausi kuuluu elämässäni niihin mustiin kuukausiin, vaikka kaikki pitäisi nyt olla hyvin. Sytostaatit on ohi, olen ainakin papereissa terve, vaikka Herceptin vielä jatkuukin, saan olla töissä. Siitä huolimatta olen ollut niin väsynyt, että uni on tullut melkein missä vaan. Ne, jotka minut tuntevat, tietävät, ettei se todellakaan ole minulle tyypillistä. Olen sinnitellyt töissä niin ja näin. Mitenkään antaumuksella en ole töihinkään heittäytynyt, en ole jaksanut. Illat ovat menneet ihan vaan makoillessa, päiväunta päiväunen perään ja sitten yöunille. Mistä sitä unta onkin riittänyt? Kotia ei ole juurikaan siivottu, ruokaa on mies ja tytär enimmäkseen laitelleet, en ole jaksanut edes lukea. Välillä olen miettinyt, että tällaistako se minun elämäni nyt sitten tulee olemaan? Mitä elämää tämä oikein on? Ei mitään elämäniloa millään muotoa.

Mutta, puhun nyt menneessä muodossa, nimittäin jotain on tapahtunut ihan tänä viikonloppuna. Olen saanut itseni takaisin! Tai siltä ainakin tuntuu. Ensimmäistä kertaa töihin paluuni jälkeen olen innostunut asioista, käynyt perheen kanssa ulkona syömässä, suunnitellut tyttären kanssa Lontoon matkaa ja intoa puhkuen tehnyt töitä illallakin, ilman päikkäreitä. En osaa sanoin kuvailla, miten hyvältä se tuntuu!!! Nyt olen se ihminen, mikä minun pitääkin olla. Se veltto, musta, saamaton möykky on nyt hävinnyt ja toivottavasti lopullisesti! 

Mitä minulle oikein on tapahtunut? Mistä tämä paluu entiseen nyt oikein johtuu? Ei aavistustakaan, ihan oikeasti. Ehkä veriarvot hyppäsivät vauhdilla kuntoon tai ehkä hoitojen jälkeinen alakulo vaan päätti häipyä kerralla pois. Tai sitten se johtui tyttärestäni, joka nuoren ihmisen energiaa puhkuen palasi kolmen viikon jälkeen Turusta käymään kotona ja kiskoi minutkin takaisin elämään. Itse asiassa ihan sama, mistä tämä johtuu, pääasia, että nyt on hyvä juuri näin!! 

sunnuntai 31. elokuuta 2014

Eka työviikko takana

Tai tarkemmin ottaen kolme päivää... Jaksoin kyllä ihan ok, mutta kyllä se vaan niin on, etten missään tapauksessa ole vielä ihan kunnossa. Jaksan juuri ja juuri työpäivän, mutta mitään muuta en sitten jaksakaan. Illat menevät makoillessa ja palautuessa. Ei ehkä ollut kovin järkevää lähteä yhden yön reissulle Turkuun juuri nyt, mutta mitäpä sitä ei äiti tekisi lapsensa puolesta. Vanhempi tytär palasi taas opintojen pariin ja muuttokuorma piti saada Turkuun. Miehellä oli tietysti työlauantai, joten vaihtoehtoja ei ollut. Niinpä ajelimme Turkuun perjantaina, siivosimme  huoneen vuokralaisen jäljiltä, täydensimme ruokavarastot, kävimme tuttavilla rapukekkereillä ja lauantaina ajelin sitten yksin takaisin. Harvoin olen niin väsyneenä ajanut autoa. Jouduin pysähtymään 10 min. torkuille matkalla, että jaksoin ajaa kotiin asti. Sellaista ei ole kyllä tapahtunut ikinä aikaisemmin. Siispä toipuminen jatkuu....

Näin vanhaksi olen selvinnyt ilman rapujen syöntiä, mutta nyt tuli sekin aukko sivistyksestä paikattua. Sormet säilyivät suht ehjinä, sotkua tuli melkoisesti, mutta tuli myös mahat täyteen ja hauskaa oli!





torstai 21. elokuuta 2014

Ollakko terve vai ei?

Sitä mietin vähän väliä ja erityisesti eilen, kun olin koululla käymässä. Olenkohan viikon päästä siinä kunnossa, että jaksan astua taas työelämään? Toisaalta palan halusta aloittaa uusia juttuja oppilaitteni kanssa, mutta samalla pelkään, että voimani eivät riitä. Tämä vuosi on ollut niin raskas sekä henkisesti että fyysisesti, etten taida koskaan tästä täysin toipua. Joka tapauksessa vakaa aikomukseni on kokeilla, miten käy. Jos en jaksa, niin sitten en vaan jaksa ja jään uudestaan sairauslomalle. Se tuntuisi kyllä aika surkealta vaihtoehdolta. Toivotaan, että tuleva viikko korjaa surkeat veriarvot ja mieleni piristyy, kun pääsen ihanien oppilaitteni seuraan. Aika monta halausta sain jo eilen ja se tuntui tosi kivalta, mutta myös voimaannuttavalta. Imen lapsista sitä lapsen intoa ja iloa elämään, niin paljon kuin vain suinkin pystyn. Ehkäpä siinä unohtuu omat surkeudet!

Sain psyk.polilta tehtäväkseni pitää kiitollisuuspäiväkirjaa ja ihan oikeasti aion sen tehdä. Minun mieleni pyörii aivan liikaa mustissa vesissä ja katkeroituu siinä samalla aina vain enemmän. Nyt yritän kovasti keskittyä hyviin asioihin elämässäni, niitäkin on kuitenkin tosi paljon, kun vain pysähdyn miettimään. Tarkoitus olisi olla reilusti positiivisemmalla mielellä, kun seuraavan  kerran menen hoitoon.

Onneksi edelleenkin ympärilläni on positiivisia ja piristäviä ihmisiä, jotka eivät anna minun jäädä rypemään itsesäälissä. Yksi ystävä tupsahti tiistaina ovelle orkidean kanssa. Oli ajatellut kukkakaupassa käydessään, että kaunis orkidea voisi piristää minun päivääni. Nyt yritän kaikin konstein helliä ja hoivata kukkaa, että se säilyisi hengissä. Minä kun en varsinaisesti ole mikään viherpeukalo!



perjantai 15. elokuuta 2014

Uutta leikkausta odotellessa

Plastiikkakirurgilla on nyt sitten käyty ja lääkärin näkemys leikkaustuloksesta oli onneksi sama kuin minullakin, ei se nyt ihan sellaisenaan kelpaa. Suunnitelmissa on siis terveen rinnan kohotus ja pienennys, leikatun rinnan silikonin vaihto ja kuoppien täyttäminen rasvaimulla. Kyllä, minulle tehdään rasvaimu eli mahamakkaroista otetaan rasvaa ja siirretään rintaan. Yritin ehdottaa, että voisi vähän enemmänkin sitä rasvaa ottaa, kun kerran otetaan. Ei se taida onnistua, lääkäri vain nauroi ehdotukselleni. Ihan valtavasti ei nyt vaan kärsi laihduttaa, ettei vaan vatsamakkarat katoa ennen leikkausta!! Siis sitä vaaraa ei kyllä taida oikeasti olla, vaikka kuinka salilla kävisin.  :)

Korjausleikkaus voitaisiin tehdä ihan pikaisestikin, jo tänä syksynä, mutta sitä en halua, vaikka leikkaus onkin paljon pienempi kuin viimeksi. Ensinnäkin kaksi leikkausta vuoden sisään on minusta liikaa, tarvitsen nyt vuoden verran "tervettä" elämää. Toiseksi niin oudolta kun se saattaa kuulostaakin, en haluaisi olla taas pois töistä. Toivon niin hartaasti, että saisin olla koko tämän lukuvuoden näitä paria sairauslomaviikkoa lukunottamatta ihan rauhassa töissä ilman sairasteluja. Ei kai se nyt ole liikaa pyydetty?! Siispä sovimme, että korjausleikkaus tehtäisiin ensi kesäkuussa. Siihen on vielä kolmaskin syy, nimittäin silloin on  herceptin-hoidotkin jo ohi ja leikkauksessa voidaan poistaa tuo laskimoportti. En haluaisi enää samanlaista puudutuskidutusta kuin oli sen laittamisessa. Siinä lähtisi sitten nukutuksessa sekin. 

Siispä uhraan ensi kesästä pari viikkoa taas leikkauksesta toipumiseen. On se sen arvoista, jos sitten on taas rintavarustus kuin nuorella tytöllä!! :) Hope so....

Mutta nyt on vielä pari viikkoa aikaa lomailla ja kerätä voimia. Siihen käytän taas tuttuja konsteja. Teen minulle mieluisia asioita ja tapaan minulle mieluisia ihmisiä, joista tankkaan voimia itselleni. Eilen vietin ihanan parituntisen tukihenkilöni kanssa kahvitellen ja taas lähdin tapaamisesta niin voimaantuneena ja hyvällä mielellä, ettei mikään psykologi olisi pystynyt samaan! Kiitos!!!!!  Huomenna tapaan toisen hyvän ystävän ja menemme katsomaan tyttären tanssinäytöstä. Tosi kiva päivä  tulossa siitäkin! Sitten sunnuntaina palaan taas mökille tankkaamaan mökkienergiaa. 


torstai 14. elokuuta 2014

Papin puheilla

Eilen oli taas sairaalapäivä. Sain porttiin ekaa kertaa pelkän Herceptinin. Olipa ihana kokemus, jos nyt niin voi sanoa. Tällaista hoitoa kuvittelisin jaksavani ensi kevääseen saakka. Ainoa haittavaikutus oli pieni väsymys ja sekin meni tunnin päiväunilla ohi. Tämä oli nyt kokeilu jatkoa ajatellen, koska seuraavalla kerralla olen jo töissä ja hoitopäivä on nimenomaan tämä keskiviikko. Näyttäisi ihan hyvältä, että jaksan töihin seuraavana päivänä.

Tiputuksen jälkeen harhailin sairaalan käytäviä aivan uuteen paikkaan, sairaalapastorin luo. Vähän oli sekavat ajatukset, kun astuin sisään. Odotin käännytysyrityksiä heti alkuun ja siksi olinkin vähän hämmentynyt, kun raamattu ei ollutkaan pöydällä esillä. Sen sijaan kohtasin aidon ja välittävän ihmisen, joka paneutui täysin minun huoliin ja murheisiini ja oli läsnä vain minua varten. Minun ei tarvinnut esittää mitään, vaan sain olla oma katkera ja vihainen itseni. Oliko tästä käynnistä mitään hyötyä, en osaa sanoa. Ehkä osaan taas keskittyä niihin asioihin, mitkä ovat hyvin ja niiden kautta jättää katkeruutta taka-alalle. Yritän ainakin. Tapaaminen päättyi siihen, että pappi siunasi minut, mikä oli outo kokemus. En tiennyt, mitä olisin ajatellut. Yllättäen se tuntui kuitenkin ihan hyvältä. Siispä palaan papin puheille taas seuraavan hoidon yhteydessä, kolmen viikon päästä. Katsotaan, mitä sitten tapahtuu!

Huomenna jatkuu taas sairaalakäynnit. Tällä kertaa vuorossa on kirurgian poli. Käyn näyttämässä leikattua rintaa minut leikanneelle lääkärille. Hän tarkastaa leikkaustuloksen ja arvioi, korjataanko rintaa vielä jollakin tavalla. Itse olisin sitä mieltä, että ylimääräiset kuopat voisi jotenkin täyttää. Saapi nähdä, onko lääkäri samaa mieltä.

keskiviikko 30. heinäkuuta 2014

Se on loppu nyt!

Kyllä, se on loppu nyt! Sytostaattihoidot on nyt minun osaltani ohi. Yhtään sytotiputusta ei enää minun suoniini lasketa, yhtään sytotablettia en enää suuhuni laita! Ikinä koskaan milloinkaan!!!! Yritän hyvästellä tämän syöpävaiheen lopullisesti, uskoa oikeasti, että ei enää koskaan. Pakkohan se on uskoa, kun lääkärikin niin sanoo. Minut on kuulemma täysin hoidettu, niin hyvin kuin tässä vaiheessa voi. Hoitosuunnitelma toteutui täydellisesti ja kestin hoidot hyvin. Veriarvot on edelleen hyvät ja olen muutenkin olosuhteisiin nähden hyvässä kunnossa.

Mutta kuka hoitaisi tämän minun päänikin siihen kuntoon, että uskaltaisin luottaa siihen, että ei enää koskaan?  Lääkäri kyllä yritti lohduttaa, että sama se on kaikilla syöpäpotilailla. Saattaa mennä kymmenenkin vuotta vuotta terveenä ja siitä huolimatta syöpäajatukset tunkevat säännöllisin väliajoin päähän. Aivan varmasti kuuntelen kehoani ylenpalttisen tarkasti ja kaikki kolotukset saa hälytyskellot soimaan. Siihenkin oli ihanalla lääkärillä helpottava ratkaisu. Käyn kuitenkin Herceptin-tiputuksissa sairaalalla kolmen viikon välein ensi toukokuulle saakka ja lääkäri on siinä samalla käytävällä. Sana vaan hoitajalle ja voin käydä heti tarkistuttamassa tilanteen, eikä tarvitse yksin miettiä. Aika helpottava ajatus. Olen niin onnellinen, että olen saanut niin ymmärtävän lääkärin minua hoitamaan. 

Vielä jää mietittäväksi kävisinkö juttelemassa sairaalapastorin kanssa. Psyk.polin hoitaja sitä ehdotti viime kerralla. Nimittäin suhteeni tuonne yläkertaan on aika huonolla tolalla. Tämä katkeruus elämän epäreiluudesta ei nyt meinaa ottaa laantuakseen, vaan huudan ja karjun mielessäni tasaisin väliajoin tätä elämän epäreiluutta. En nyt tällä kertaa meinaa saada hyväksymisvaihetta mitenkään päälle. Miten joku, jonka pitäisi olla turvallinen ja huolehtia ihmisistä, voi iskeä minua lekalla päähän aina vaan uudestaan ja uudestaan? Todella vaikea on uskoa, että tämä kaikki jotenkin minua kasvattaisi tai tekisi paremmaksi ihmiseksi. Vaikea on myös allekirjoittaa sitä lausetta, ettei ihmiselle anneta enemmän kuin, mitä hän jaksaa kantaa. En muista, että minulta olisi kysytty, jaksanko vai en, kannettavaa vaan tulee.  Jotenkin haluaisin kyllä uskoa, että joku minustakin huolehtii, mutta on se tosi vaikeaa. Ehkä papin kanssa keskustelu voisi kuitenkin olla hyvä ajatus. Katsotaan!

Olen aloitellut pikkuhiljaa myös sitä parasta terapiaa, työterapiaa :) Kävin eilen koululla juttelemassa rehtorin kanssa sijaiskuvioista ja työn aloittamisesta ja niinhän siinä kävi, että iltakin meni töiden merkeissä. Ihanaa!!!!! Siis ihanaa on se, että voin tehdä jotain, joka vie minut täysin mukanaan. Tällä kertaa se oli jotain niin yksinkertaista kuin kolmasluokkalaisten käsityövihon työpohjien kirjoittaminen ja muokkaaminen. Toimii minulla!

No, nyt en kyllä pariin päivään koske töihin, vaan toivun rauhassa viimeisistä hoidoista. Tänään on taas vähän heikko olo, mutta viikonloppuna olen varmasti jo taas kunnossa ja sitten kutsuu mökki ja vadelmapensaat ja äidin mustikkapiirakka! :)

perjantai 25. heinäkuuta 2014

Viimeistä viedään...

Niin sitä vaan on taas rämmitty tähän asti, että viimeiset sytot tiputettiin suoneen keskiviikkona. Suoraan sairaalasta ajeltiin tänne mökille, kun viimeksikin tämä mökillä olo tuntui niin hyvältä. Päivä numero kolme on menossa ja vähän heikottaa ja öklöttää, mutta ei paha ollenkaan. Pärjään kyllä, kun vaan otan pahoinvointilääkkeet niin kuin hoitajat määräsivät, enkä yritä sinnitellä ilman.

Ensi viikolla on vielä Navelbine-tehostetabletit ja siinä se sitten olikin tämä putki. Paitsi Herceptin jatkuu kolmen viikon välein ensi kevääseen. Sitä ei kuitenkaan lasketa, kun se ei aiheuta sen kummempia sivuoireita :). Nyt pitäisi siis olla iloinen ja pomppia katossa, hoidot ohi jee!!! Ei kuitenkaan yhtään tunnu siltä. Ekalla kerralla tuntui, mutta nyt en uskalla iloita. En vaan uskalla, jos taas tulee jotain ikäviä ylläreitä matkaan. Ensi viikolla on lääkäri ja toivottavasti häneltä saan vähän vahvistusta siihen, että voisin nyt olla terve!

Helle on hellinyt täällä Suomessakin nyt tosi pitkään ja ainakin minä nautin siitä, että aamukahvit voi juoda ulkona, soudella järvellä ja tehdä pikkuaskareita puutarhassa. Edellyttäen toki, että saan välillä tulla tänne sisälle vilvoittelemaan ilmanlämpöpumpun äärelle!! Nyt taas ulkopuuhiin!

sunnuntai 6. heinäkuuta 2014

Mindfulnessia soveltaen

Mindfulness eli tietoinen läsnäolo, tässä hetkessä eläminen, on ollut yksi apukonsteistani sairastamisen varrella. Olen opetellut sulkemaan ympäriltäni turhat negatiiviset asiat ja ihmiset pois ja pyrkinyt keskittymään juuri meneillä olevaan hetkeen, niihin asioihin, jotka ovat hyvin. Nyt hoitojen aikana tai oikeastaan hoidoista toipuessa olen kääntänyt mindfulness-opit päälaelleen. Silloin, kun olo on surkea ja heikko, en mietikään sitä hetkeä, vaan annan rauhassa ajatusten juoksennella aivan muihin asioihin, tulevaisuuteen. On turha jäädä kuuntelemaan, mahtaisikohan pahoinvointi iskeä päälle, heikottaako jalkoja, poltteleeko suuta. Mitä surkeampi olo, sitä enemmän suunnittelen tulevaa. Mietin palkintoja itselleni. Mihin menen syömään tai kahville, kun olo helpottaa. Mitä kesäteattereita käyn katsomassa. Mitä teen sitten kun koko putki on ohi. Suunnittelen ja touhuan ainakin ajatuksissani, jos en muuten jaksa. En yritäkään elää hetkessä, se on liian raskasta silloin, kun oikeasti on raskasta...

Ensi viikolla kesäteatteriin, elokuussa Tampereelle ja ehkä Helsinkiinkin ja pääpalkintona Lontoon matka syyslomalla. Ja muita kivoja pikkujuttuja väliin, niin jaksan ja selviän vielä kahdesta iskusta. Nyt on päivä numero 4 Navelbine-tehosteiden jälkeen ja alan olla taas pikkuhiljaa kunnossa. Tällä kertaa käytin pahoinvointiin vain mökkielämä-nimistä lääkettä!!! Aika hyvä lääke, vai mitä!








lauantai 28. kesäkuuta 2014

En ole katkera, mutta kuitenkin...

Ihana loma Kreetalla on takana. Kaikki sujui tosi hienosti, eikä tämä syöpäpaholainen häirinnyt lomaani oikeastaan ollenkaan. Laskimoportin itsestäänsulavat tikit vähän kenkkuilivat, mutta siitäkin selvittiin, kun mies otti sakset käteen ja leikkasi törröttävät tikinpäät pois. Sain siis lomailla niin terveenä kuin suinkin vain tässä tilanteessa mahdollista. Jaksoin kävellä rannalla ja rantakaduilla pitkiäkin lenkkejä, retkeillä ihanissa paikoissa, nukuin tosi hyvin ja ennen kaikkea söin hyvin. Ruoka maistui vähän turhankin hyvältä, jostain syystä farkut puristelee vyötäröltä jonkin verran. En anna sen haitata! Lautaselta löytyi saganakia melken joka ilta ja souvlaki teki myöskin kauppansa. Viiniäkin uskalsin vähän juoda - ihanaa!

Miksi sitten olen katkera, kun sain näin hienon loman? Loman aikana näin paljon erilaisia lomailijoita ja jotenkin vaan heräsi taas tämä ikävä katkeruus oman elämän epäreiluudesta. Tuntui, että kaikki muut vaan lomailevat ja jatkavat omaa elämäänsä terveinä ja onnellisina loman jälkeenkin - paitsi minä. Väkisinkin jouduin ajattelemaan hoitoja viimeisinä päivinä. Kotona olin yöllä klo 2 ja labrassa ja hoidoissa heti samana aamuna klo 8 alkaen. Raju paluu arkeen, vaikkakin tiedossa olikin. Siihen pyrittiin, ettei hoitosuunnitelma tästä minun lomailusta kärsisi. Onneksi veriarvot olivat hyvät ja hoidot saatiin annettua. Nyt vaan kidun taas nämä pahat päivät ja odotan huomisesta jo vähän parempaa, että jaksan ensi viikon Navelbine-tehosteet.

Mutta vielä tuosta katkeruudesta. Pääosin olen hyväksynyt nämä oman elämäni möykyt ja pystyn niiden kanssa elämään, mutta jotenkin tuolla reissussa oli vaan sellainen olo, että niin paljon mieluummin olisin vaan jäänyt Kreetalle ja unohtanut, että sairas olenkaan. En haluaisi valittaa, mutta kyllä minun kohdalleni on sattunut viimeisen 8 vuoden aikana vähän liikaa. Tämä rintasyöpä on vaan yksi osa minun möykyistäni. Missäköhän se on mahdettu kirjoittaa, mikä on riittävä määrää kärsimystä yhden ihmisen osalle? Mielestäni minulla on nyt tullut katto vastaan, en jaksaisi enempää. Tämän sinnittelen vielä, mutta sitten kaipaan niin kovin jo ihan tavallista tervettä elämää, enemmän kuin vuoden tai puolen vuoden pätkissä. Onko liikaa pyydetty? Sitä tuolta yläkerralta välillä kyselen, mutta en ole vastausta saanut.

Mutta se siitä valituksesta - sorry! Ilman muuta sain reissulta rutkasti enemmän voimaa auringosta ja lomailusta kuin katkeruutta. Kukapa ei tällaisissa näkymissä voimaantuisi!



maanantai 16. kesäkuuta 2014

Tavallisen ihmisen lomailua!

Terveisiä Kreetalta! Otsikko kertoo sen, miltä minusta juuri nyt tuntuu. Istun hotellin parvekkeella auringonpaisteessa, kun muu perhe nukkuu. Katselen Välimerelle, suunnittelen tämän päivän retkeä Rethymnoniin, kirjoittelen tätä ja alan kohta laitella aamupalaa. Mikään kipu tai kolotus ei juuri tällä hetkellä rajoita minun elämääni millään tavalla ja siitä olen niin kiitollinen, etten osaa sitä sanoin kuvailla.

Joku voisi ajatella, että syöpähoidoissa käyminen on niin raskasta puuhaa ja vaatii kaiken keskittymisen sairastamiseen, ettei muuta, tavallista elämää siihen sitten mahdukaan. Mutta ei se mene niin, tai ainakaan minä en anna sen mennä niin. Olen sitä mieltä, että kaikki yhtään normaalit päivät hoitojen välissä pitää käyttää siihen, että yrittää tehdä kaikkea ihan muuta ja nimenomaan sellaista, mikä tuntuu kivalta ja vie ajatukset aivan muihin asioihin. Ja se on se syy, miksi minä olen juuri nyt täällä Kreetalla, puolessä välissä hoitojani. Tänne lähteminen oli ehdottomasti oikea ratkaisu. Täältä tankkaan niin paljon aurinkoa ja henkistä pääomaa, että varmasti jaksan vielä loput hoidot. Onneksi lääkäri ja muu hoitohenkilökunta oli tästä asiasta kanssani samaa mieltä. Hoito-suunnitelma tehtiin sellaiseksi, että saan tämän loman viettää hyvissä voimissa. Ensi viikko uusine myrkkyineen on kaukana tulevaisuudessa, en tuhlaa aikaa miettimällä niitä ollenkaan. Nämä päivät täällä käytän aivan tavallisen, terveen ihmisen tapaan auringon palvomiseen, retkeilyyn, hyvään ruokaan ja ehkä jopa tilkkasen viiniä sallin itselleni ruuan kanssa. Voiko olla sen ihanampaa!!!


sunnuntai 8. kesäkuuta 2014

Lomalla!

Kyllä vaan, nyt alkoi minulla kesäloma! Siis kesäloma syöpähoidoista, kestää sellaisen vähän reilu kaksi viikkoa. Mielestäni olen sen ansainnut ehdottomasti ja aion siitä nauttia ihan täysillä! Viime viikkoon mahtuikin niin paljon kurjuuksia, että kyllä tässä kivoja asioita jo kaipailenkin.

Laskimoportin laitto sujui sitten loppujen lopuksi ihan hyvin, kun vaan vihdoin ja viimein pääsin leikkauspöydälle viiden tunnin odottelun ja nälkiintymisen jälkeen. Puudutuspiikit oli siinä hommassa se pahin juttu. Nyt seurailen mielenkiinnolla, laskeeko portin kohdalla oleva turvotus yhtään, vai jääkö tuo patti peukalonpään kokoisena näkyville. Kipuja siinä ei enää ole, ehkä vähän kiristystä sekä tikeistä että kanyylista. Sytotiputukset porttiin onkin sitten lastenleikkiä, kun vaan muistaa laittaa Emla-laastarin  puuduttelemaan ihoa. Mitään tuntemuksia ei  nimittäin ollut suonessa ollenkaan. Ihanaa! Pelkkä tippakanyylin laitto on ollut yhtä tuskaa, puhumattakaan sytoista.

Pahoinvointeja ei toki laskimoporttikaan pysty poistamaan, mutta kahden päivän pahoinvoinnit ei kyllä ole kuitenkaan kovin paha juttu, vaikka se välillä siltä tuntuukin. Ei vaan millään meinaa muistaa, että kyllä kohta helpottaa. Siis keskiviikkona sain sytot ja nyt olen mielestäni taas ihan melkein täydessä iskussa! Jaksoin jo perjantaina lähteä miehen matkaan mökille, vaikka silloin ei vielä syömisestä oikein tullut mitään. Nyt on kukkapenkki mökillä kunnossa ja paikat siisteinä ja jaksoinpa jopa käydä vanhempiani moikkaamassa tänään.

Tämä viikko menee pakkaillessa ja Kreetan matkan suunnittelussa. Ensi viikolla löhöilemme jo Välimeren auringossa. Enkä kyllä ajatellut uhrata siellä ajatustakaan näille syöpähoidoille, kyllä ne odottavat - valitettavasti!




sunnuntai 1. kesäkuuta 2014

Paluu sairastamiseen

Ensi viikko tuo mukanaan taas paluun sairaan arkeen. Viimeisen viikon olenkin saanut olla melkein terve. Sain ihanan viikonlopun mökillä, ehdin olla pari päivää töissä ja jakaa todistukset pikkupiiperoilleni, pääsin auttelemaan ystävän tyttären lakkiaisissa ja ennen kaikkea olen päässyt taas syömisen makuun! Eli melkoisen normaalia elämää olen elellyt. Siksi onkin armotonta mennä taas alas ja elää pari viikkoa sairaan elämää.

Ensi viikolla sairauskalenterissa onkin paljon kaikenlaista. Huominen alkaa käynnillä psykiatrian polilla. Käyn taas keräämässä voimia viikon kidutuksiin ihanalta hoitajalta. Siitä suoraan labraan ja verikokeisiin. Täytyy varmaan laittaa käteen puuduttava Emla-laastari, edellinen verikoe otettiin nimittäin perjantaina, eikä käsi ole vielä kunnossa. Labran täti kyllä nauroi, että niitä käytetään vain lapsilla, mutta antoi kuitenkin minullekin yhden. Labrasta siirryn lääkärin vastaanotolle. Minulla on pitkä lista kysymyksiä ja selvitettäviä asioita häntä varten. Saapi nähdä saanko vastauksia. Tiistaina menen sairaalalle jo 7.30. Silloin on vuorossa laskimoportin laitto. En osaa sitä oikein muuten murehtia, mutta vähän mietityttää, osaavatko laittaa minulle tarpeeksi puudutusta, että varmasti puudun.

Keskiviikkona olisi sitten edessä ekat sytotiputukset laskimoporttiin, toivottavasti onnistuu. Tämä oikea käsi on nyt sytokiellossa hermosärkyjen vuoksi ja vasemmasta kainalosta on leikattu imusolmukkeet eli sitäkään ei voi tiputuksiin käyttää. Siispä laskimoportti oli oikeastaan se ainoa vaihtoehto jatkaa hoitoja. Tiputuksessa menee pahoinvointilääkkeet ja Herceptin ja Carbosin. Navelbineä ei saa enää laittaa tiputuksessa minulle ollenkaan. Sen verran huonot oli ekat kokemukset. Siispä Navelbinet nautin jatkossa tablettiversiona kotona. Tiputusten jälkeen siirryn yläkertaan ja sydämen ultraan. Se täytyy tehdä nyt, koska Herceptin rasittaa jonkin verran sydäntä. Täytyy siis selvittää, että sydän on ok ja kestää Herceptinin.

Siinä siis sairaalakäynnit, mutta sairastaminenhan ei tokikaan lopu siihen, päinvastoin. Siitähän se vasta alkaa. Loppuviikko menee varmasti enemmän tai vähemmän huonovointisena. Nyt kyllä ajattelin armahtaa itseäni ja ottaa pahoinvointilääkkeitä vähän enemmän. Kokemus osoitti viimeksi, että niistä oikeasti on apua ja se zombiolo tulee enemmänkin sytoista kuin pahoinvointilääkkeistä. Tarkoitus olisi lähteä viikonlopuksi mökille, jos vaan suinkin pystyn istumaan autossa. Samapa se, missä makoilen. Mökkimaisemissa ehkä jopa toivun nopsemmin, hope so!

Joka tapauksessa keskityn nyt siihen, että toivun sytoista mahdollisimman nopeasti. Kahden viikon päästä tähän aikaan aion nimittäin makoilla jo Kreetan rannoilla. Siellä olisi kiva olla mahdollisimman normaalissa kunnossa. Sitä toivon ja siihen pyrin kaikin mahdollisin konstein!






torstai 22. toukokuuta 2014

Aurinko paistaa välillä risukasaankin

Tämän ihanan helteen keskelle sain soiton syöpälääkäriltäni. Hän kyseli vointiani. Soittelin eilen omalle hoitajalle ja kyselin apuja näihin mahavaivoihin. Hän ei oikein osannut minua auttaa, vaan oli välittänyt viestiä eteenpäin lääkärille, joka sitten tänään soitti. Mahavaivoja olen kuulemma hoitanut aivan kuten pitääkin. Ehdotti kyllä, että voidaan se vatsa tähystääkin, jos haluan. En halunnut! Yllätys yllätys!!! Sovittiin, että hoidetaan seuraava sytosatsi ihan normaalisti, mutta sitten jätetäänkin Navelbinen tehoste välistä. Ei kuulemma haittaa, se pysyy kuitenkin veressäni, vaikka en jokaista tehostetta saakaan.

Itku minulta pääsi, kun lääkäri oli myöskin sitä mieltä, että tarvitsen sen 10 päivää Kreetalla lomaa kaikesta tästä surkeudesta ja mielellään vielä hyvässä kunnossa. Siksi saan jättää tehosteen välistä ja toipua vaan normisytoista. Jeeeeeeeee!!!!!! Saapahan samalla mahakin pidemmän toipumisjakson. 

Lääkäri lohdutteli myös näistä hermokivuista. Ei pitäisi missään tapauksessa olla pysyvää, mutta pari kuukautta tässä voi tuon hermosärkylääkkeen kanssa mennä. Onneksi näyttää siltä, että pärjään pienemmällä annoksella kuin mitä alunperin määrättiin. 

Eli tänään on ollut kaikin puolin hyvä päivä. Jaksan jo touhuilla täällä kotona ja nauttia auringosta. Yllättävän hyvältä maistui jo äsken tyttären tekemät lihapullatkin. :)

Lisäpiristystä tuo rakkaan ystävän tuoma ruusukimppu <3

keskiviikko 21. toukokuuta 2014

Kohti parempia päiviä

Eilinen oli varmasti pohjanoteeraus syöpäurani päivistä. Niin huonossa kunnossa en ole ollut varmaan koskaan. Ongelmia oli toki odotettavissa, kun niitä oli jo valmiiksi ja silti piti saada sytosuunnitelma hoidettua ajallaan. Viikonlopun jäljiltä tiputuskäsi lapaa myöten oli edelleen kipeä ja söin siihen vahvaa kipulääkettä ja vahvaa hermosärkylääkettä, jotka vähän veivät kipua pois. Siihen lisättiin sytot tabletteina ja pahoinvointilääkkeet tabletteina. Ei olisi tarvittu kovin kummoista ennustajaa sanomaan, että ei sovi huonomahaiselle. Ei sopinut! Ei todellakaan sopinut! Eilisen päivän ruokasaldo oli kyllä melko lailla nolla ja vointi sen mukainen. Oksetti, heikotti, mahaa poltti, kättä särki... Taas kerran olin siinä tilanteessa, että lasken minuutteja ja odotan, että josko nyt olo lähtisi paremmaksi. Onneksi iltaa kohden vointi parani ja tänään olen jo syönyt ihan vähän oikeaa ruokaakin ja käynyt vähän lenkillä. Heti tuntuu vointi vahvemmalta ja mieli valoisammalta.

Tilanne on nyt sellainen, että tämä oikea käsi on pois tiputuskäytöstä kokonaan. Minulle laitetaan ennen seuraavaa sytosatsia laskimoportti rintaan ja siihen sytot sitten tiputellaan jatkossa. Navelbinea saan jatkossakin tabletteina, sitä ei enää kokeilla suoneen antaa. Sen verran huono oli tuo eka kokeilu. Hartaasti toivon, että hermosäryt häipyvät pikkuhiljaa, kuten niiden pitäisi. En kyllä millään muotoa haluaisi tätä riesaa ja näitä lääkkeitä loppuelämäksi.

Mutta täältä tullaan taas ja nyt aion viettää pari viikkoa ihan tavallista elämää, nauttia helteestä, ulkoilla, syödä hyvin (paino tippui kahdessa päivässä  3 kiloa), touhuilla kotihommia ja käydä pari päivää töissä ensi viikolla. Sitten kesäkuussa palailen taas syöpäjuttuihin, kun on pakko, en yhtään aiemmin! Toivottavasti!!!!

maanantai 19. toukokuuta 2014

Lääkearsenaalia

Käsi on edelleen melkoisen kipeä, erityisesti lavan seutu. Lääkkeet ei siihen pure ainakaan toistaiseksi kunnolla, enkä saanut yöllä nukuttua.  Siksi hermostutti melkoisesti mennä hakemaan uutta sytkyä sairaalalta. Onneksi minulla oli ensin juttelutunti psykiatrisen sairaanhoitajan kanssa, missä tämä taitava ihminen kursi minut taas epätoivosta kasaan. Hän sai minut ymmärtämään, että kyllä kaikki kuitenkin tässä prosessissa toimivat minun hyväksi, vaikka välillä tuntuukin, että kidutusta vaan järjestävät minun kiusaksi. Lääkkeet on tarkoitettu helpottamaan oloa. Ei niitä kannata eikä saa säästellä.  Sain tehtäväkseni miettiä konsteja helpottamaan tätä vihaa, joka ei auta yhtään, vie vaan loputkin yöunet.

Suht rauhallisin mielin siirryin sitten tien toiselle puolelle päiväsairaalaan. Tuttu hoitaja oli siellä vastassa. Tieto viikonlopun seikkailuista oli kiirinyt sinnekin ja päädyttiin siihen, että kipeään käteeni ei tiputeta tänään mitään. Sain tabletteina saman satsin, mitä olisi suoneen mennyt. Kuvittelin, että olisin joutunut jotenkin taistelemaan käteni puolesta, mutta eipä tarvinnut. Minun parasta siellä ihan oikeasti ajatellaan, pakko kai se on uskoa. 

Nyt on tablettisytot otettu ja odottelen, miten mahtavat vaikuttaa. Vielä ei tunnu missään :) Minun lääkearsenaali on nyt sen verran hurja, että ahdistuin hakemaan apteekista lääkedoserin. Muuten en mitenkään voi muistaa, mitä olen ottanut ja mitä vielä pitäisi ottaa. Varsinkin, kun sytosumu tässä kohtapuoliin laskeutuu päälleni. Siis aloitan päivän vatsansuojalääkkeellä, sitten kilpparilääke. Aamupalan yhteydessä pahoinvointilääke, ummetuslääke, hermossärkylääke ja vahva kipulääke, joita kumpaakin otan vielä toiset satsit päivän mittaan. Tarpeen mukaan lisää pahoinvointilääkettä, Cuplatonia ilmavaivoihin ja Laxoberonia, jos maha ei toimi. Siinäpä sitä jo onkin, monenlaista myrkkyä. Ei ihme, jos päässä vähän heittää. Toivotaan, että maha kestää! Mutta lääkkeistä on apua, yritän vakuutella itselleni. Kipu kädessä on vähän hellittänyt, eikä ällöttävä olo ole iskenyt. Siispä jatkan urheasti tällä tiellä, josko ensi viikolla pärjäisin jo vähän vähemmälllä.








sunnuntai 18. toukokuuta 2014

What a day!

Yhden päivän aikana voi tapahtua paljon kaikenlaista, kuten minulle eilen. Tiputuskäsi alkoi kipuilla oikein kunnolla jo perjantai-iltana, eikä hellittänyt millään särkylääkkeillä. Niinpä pyysin puolen yön jälkeen vielä hereillä ollutta tytärtä heittämään minut päivystykseen kipupiikkiä saamaan. Päivystyksessä oli yllättävän hiljaista ja pääsin nopeasti lääkärin puheille. Sattui mukavasti, että päivystyksessä olikin tuttu lääkäri, yksi syöpäpolin lääkäreistä. Sain kipupiikin, jolla pää meni sekaisin ja jalat alta. Mitä lie huumetta olikaan. Kävin myös röntgenissä tarkistuttamassa, että keuhkot oli puhtaat. Reilussa tunnissa olin jo taas kotona kipulääkkeiden kera. Mutta kipu ei hellittänyt kipupiikillä eikä vahvoillakaan särkylääkkeillä, vaan jouduin palaamaan päivystykseen takaisin aikaisin aamulla. Kävin CT-kuvauksissa, jotka nekin oli onneksi puhtaat ja sitten vaan odottelin, mitä nuori erikoistuva lääkäri minulle keksisi. Yhdessä syöpälääkärin kanssa päätyivät siihen, että minulla on sytostaattien aiheuttamaa hermosärkyä, johon ei normaalit kipulääkkeet auta. Tarvitaan ihan oma lääke siihen ja vielä pitempiaikaisena kuurina. Reilun neljän tunnin makoilun ja sairaala-aamupalan jälkeen pääsin sitten kotiin lääkearsenaalin kanssa.

Lääkepökkyrässä mietin, mitä tekisin. Minulla oli liput teatteriin illaksi katsomaan Martti Suosalon ja Mika Nuojuan Kiviä taskussa-esitystä. Soitin teatterikaveriystävälle ja kysyin suoraan, uskaltaako hän minun kanssani lähteä teatteriin ja vastaus oli totta kai! Niinpä ilta kului mukavasti teatterissa, vaikkakin silmät vähän käväisivät välillä kiinni. En kuitenkaan nukahtanut penkkiin! Esitys oli hauska ja ehdottomasti kannatti lähteä.

Että sellainen päivä! Jännityksellä odotan huomista, pitäisi saada tehoste siihen toiseen sytoon. Niinköhän onnistuu, se jää nähtäväksi.

ps. Kesäkukkien istutus sujuu oikein hyvin lääkehuuruissakin :)



torstai 15. toukokuuta 2014

Kolotuksia ja vaivoja

Eipä tämäkään sytokuuri ollut sittenkään piece of cake, vaikka vähän ensin niin luulinkin. Pikkuhiljaa tulee kaikenlaista pientä ja ärsyttävää oiretta. Suuhun tulee rakkoja ja kurkku kipuilee, syöminen on hankalaa. Pahoinvointi kurkkii tuolla kurkussa koko ajan, en selviä ilman lääkkeitä, vaikka niin päätinkin pontevasti. Yksi tabletti otettu ja yksi zombiyö vietetty. Toivottavasti enempää ei tarvitse tällä viikolla. Maha kenkkuilee ja kipuilee, olo on kuin viimeisillään raskaana. Nämä kaikki ovat tuttuja vaivoja jo edelliseltä kierrokselta ja niihin löytyy apuja. Onneksi olin säästänyt kaikki vanhat lääkkeet....

Uutena vaivana mukaan on tullut suonikipu sytokädessä ja sitä en oikein osaa helpottaa. Kauhistuttaa tarjota kättä verikokeeseen huomenna. Sattuu varmasti ja paljon. Toivon niin kovin, että laskimoportti tuo tähän apua ja saan sen pian. Jos ekan kerran jälkeen kivut on tällaiset, en mitenkään kestä kahdeksaa kertaa. Jännittää maanantain tehostesyto melkoisesti. Löytyykö sille suonta, joka kestäisi myrkyn...

Ettei aivan menisi valitusvirreksi, niin jotain positiivistakin. Olen nimittäin kohtuullisen hyvissä voimissa, jalat ei ole menneet makaroniksi ollenkaan, vaan jaksan pidempiäkin lenkkejä kuin postilaatikolle ja takaisin. Ulkoilma tekee niin hyvää!! Täällä sisällä virittelen vaan näitä valitusvirsiä! No mutta jopa helpotti, kun sain valittaa tänne blogiin. Heti on parempi olo, josko tästä lähtisi taas nousukiito! :)

maanantai 12. toukokuuta 2014

Putkessa taas...

Eilen juhlittiin äitienpäivää kukkien, lahjojen ja kakun kera. Sainpa vielä extralahjaksi nuoremman tyttärenkin kotiin Espanjan reissulta. Kiva oli kuulla nyt enemmänkin kuulumisia reissulta. Viime viikon viestit kun oli tyyliä "en ole kuollut".  Hyvin oli kaikki mennyt ja kivaa oli ollut ja vuoden päästä pitää ehdottomasti päästä takaisin. Minä kyllä huokaisin helpotuksesta, että koko perhe on taas tässä lähistöllä eikä tarvitse nyt murehtia kuin itsestä.

Juhlasta tulinkin sitten ryminällä alas arkeen ja vielä oikeastaan siitäkin alemmas eli sytohoitojen alkuun. Ihmettelen, miten tyynen rauhallisesti asian otin. Nukuin rauhalliset, hyvät yöunet, en hermoillut yhtään. Meinasin jopa unohtaa ottaa esilääkkeet kotona, ennen kuin lähdin sairaalaan. Pitäisiköhän ihan oikeasti olla huolissaan? Menen vaan taas asiasta toiseen, enkä kauheasti mieti mitään, menen vaan. Ehkä tämä on alitajuisesti joku suojamekanismi, jolla säästän itseäni. No, lääkkeet tuli otettua ja bussilla ajelin sairaalalle. Siellä minua vastassa olikin edellisestä putkesta tuttu hoitaja, joka jaksoi selittää kaikki minulle juurta jaksain. Nyt on varattuna myös ct-kuvaus, sydämen ultraääni, lääkäri, ensi viikon Navelbine sekä tietysti seuraava varsinainen kolmoiscocktail.  Edelleenkin kaikki tähtää siihen, että olen reissussa 15.-25.6.

Tiputukset sujuivat muuten ihan ok (otin pikkupäiväunetkin), mutta viimeinen syto eli Navelbine oli yhtä tuskaa. Onneksi se tiputetaan 6 minuutissa ja sen kestää juuri ja juuri, vaikka kipu on melkoinen.  Minulla tietysti ongelmaa lisää se, että suonet eivät ole toipuneet vielä edellisistäkään sytoista. Siksi lääkäri oli laittanut minulle lähetteen laskimoportinlaittoon. Siinä laitetaan ihon alle, solisluun paikkeille pysyvä portti, johon sytot tiputellaan. Se olisi ihan hyvä juttu, koska minun pitäisi kestää tuota kivuliasta Navelbineä 8 kertaa, enkä usko, että käteni suonet kestävät sitä. Toivottavasti saan sen ennen seuraavaa isompaa satsia.

Nyt odottelen, mitä kropassani tapahtuu. Toivoisin niin kovin, ettei tarvitsisi ottaa niitä vahvoja pahoinvointilääkkeitä, joilla pääni menee täysin sekaisin. Kokeilen ainakin pelkillä kortisoneilla. Tipan kautta laitettiin niin paljon apuja, että pitäisi huomisaamuun mennä ilman mitään muuta. Ainakaan vielä ei okseta, enemmänkin on nälkä! :)

tiistai 6. toukokuuta 2014

Hoitoja pukkaa....

No nyt on sitten suunnitelmat valmiina, että saadaan tämä tihulainen pois minun kropasta lopullisesti.  Ensi maanantaina se alkaa ja ihan uusilla myrkyillä ja kuvioilla mennään. Systeemi on sellainen, että saan isomman coctailin hoitosyklin ekana päivänä ja sitten siitä viikon päästä vielä tehosteen. Sitten kaksi viikkoa taukoa ja uudestaan. Näitä syklejä olisi tarjolla 4 kertaa ja siihen päälle tulee vuosi täsmähoitoa piikkeinä juuri tähän minun syöpään. Jos veriarvot pysyy kunnossa, eikä mitään ylläreitä tule, pitäisi sytojen olla ohi 9 viikossa. Tai oikeastaan 10 viikossa. Sain nimittäin tahtoni läpi ja luvan lähteä sinne Kreetan matkalle. Ei tarvinnut edes polvillaan rukoilla, vaan sekä lääkäri, että hoitaja olivat sitä mieltä, että totta kai lähden. Se siirtää 3. sykliä viikolla, mutta ei kuulemma haittaa mitään. Jess!!!! Samoin tämä eka sairausloma kirjoitettiin niin, että pääsen jakamaan itse todistukset piiperoille eli olen kaksi viimeistä päivää töissä ennen lomaa.... Toivottavasti kaikki sujuu hyvin ja suunnitelmani onnistuvat!

Taas kerran minua palveltiin niin hyvin lääkärin ja hoitajan taholta, etten parempaa olisi voinut toivoa. Miettivät molemmat kovasti, miten tästä selviäisin mahdollisimman vähillä oireilla. Kaikki mahdollinen pahoinvoinnin lievitys on kirjattu toiveisiini päiväsairaalan puolelle. Jännittää kyllä melkoisesti, mutta toisaalta on helpottunut olo. Nyt tiedän, miten tästä edetään. Olen aivan vakuuttunut, että hyvin kaikki sujuu. Siitä lähdetään!!

lauantai 3. toukokuuta 2014

Perhe koossa

Tämä vuosi on meidän perheessä ollut poikkeuksellinen, koska vanhin tyttäreni muutti syksyllä Turkuun opiskelemaan. Syksyllä varsinkin oli tosi haikea olo, tuntui ihan kuin itsestäkin olisi ollut pala pois. Enkä tähän vaajaaseen perheeseen tottunut koko vuoden aikana. Siksi tuntuikin niin kovin ihanalta, kun sain hakea hänet eilen Turusta muuttokuormineen takaisin kotiin, joskin vain kesäksi, mutta kumminkin. Seuraavat neljä kuukautta on siis taas perhe koossa. Tai no ei aivan. Nuorempi tytär nääs lähtee huomenaamuna Espanjaan koulun vaihtoon ja on siellä ensi viikon. Taas on täällä äiti sydän syrjällään, kun mietin, mitä kaikkea isossa espanjalaiskaupungissa voikaan tapahtua. Lopeta, sanoo tytär ja minä yritän ja toivotan tietysti hauskaa reissua!

Perhejuttuja on tässä muutenkin mietitty. Miehelle kun tulee kesällä pyöreitä vuosia täyteen ja pitäisi suunnitella juhlia. Mutta miten ihmeessä minä voin suunnitella yhtään mitään, kun ei ole mitään tietoa hoitokuvioista? Tiistaina toki ne selviää, mutta edelleenkään en voi olla varma, mikä vointini tulee olemaan kesällä. Eli kutsuja juhliin ei todellakaan voi lähettää kuin ihan  viime tipassa. Taas tulen siihen tilanteeseen, että sairauteni vaikuttaa muihinkin kuin minuun ja se harmittaa tosi paljon, mutta enpä sille voi mitään.

Vielä tähän loppuun viimeiset synttärikuvat, tyttärien lahjat minulle herkkusuulle. Nuorempi leipoi itse minulle mutakakun marenkikuorrutteella ja vanhempi vei minut Turussa syömään hienosti ja vielä kakkukahveille jälkkäriksi. Että taas on herkuteltu!!




tiistai 29. huhtikuuta 2014

Henkistä hoitoa

Viimeksi kirjoittelin, miten tärkeää fyysisestä kunnosta huolehtiminen on vakavasta sairaudesta toipumisessa ja ylipäätään selviytymisessä. Aivan yhtä tärkeää on kuitenkin huolehtia myös henkisestä puolesta ja ottaa nöyrästi ja kiitollisena vastaan apua, jos sitä tarjotaan. Siispä tartuin tilaisuuteen päästä juttelemaan psykiatrian polille. Syöpähoitaja tarjosi tätä mahdollisuutta minulle nyt, kun näitä pommeja on minun niskaan viimeisen kymmenen vuoden aikana tippunut vähän enemmän kuin lääkäri määrää. Ajatteli varmaankin viisaana ihmisenä, että nyt voisi olla se hetki, kun minä, omasta mielestäni vahva ihminen olen jaksamiseni äärirajoilla. Itse ajattelen vaan, että kyllä minä tämän vielä kestän, mutta en enempää. Sitten kun taas kuitenkin uusi pommi tulee, nollaan itseni uudelleen. Ei kai sitäkään loputtomiin yksi ihminen jaksa.

No, joka tapauksessa tänään olin sitten psykiatrian polilla hoitajan juttusilla. Ajattelin, että eihän siinä mitään voi hävitäkään. Onpahan yksi paikka, missä voin ihan luvallisesti itkeä ulos kaikki mieltäni vaivaavat asiat, ja niitähän on taas kertynyt. Olin vähän skeptinen ja arvelin, että saan vastaani ihmisen, joka surkuttelee minun kurjaa kohtaloani ja itkee kanssani. Onneksi olin väärässä! Itkua tuli, kyllä, mutta paljon tosi asiallista ja hoitavaa keskustelua. Ja mikä hienointa, minulta kysyttiin suoraan, mitä heiltä toivoisin eli saan käydä jatkossakin purkamassa itseäni siellä. Tarpeen mukaan pääsen jopa lääkärillekin. Olen aivan hämilläni, että minusta ihan oikeasti huolehditaan nyt sekä fyysisesti että psyykkisesti. Hölmöhän olisin, jos en tällaista apua ottaisi vastaan!

Siispä lisään hoito-ohjelmaani sairaalalla myös henkiset hoidot ja niiden avulla saan toivottavasti myös pääni pysymään kasassa tulevan hoitojakson aikana. Zombipäiviä en enää haluaisi elämääni, ainakaan kovin montaa....

sunnuntai 27. huhtikuuta 2014

Juhlaa ja liikunnan iloa

Tänään on vielä juhlittu vähän lisää.
Sain ruusuja ja ihanan lahjan; uudet lenkkarit. Saman tien piti lähteä kokeilemaan ja vaikka en juoksemisesta pidäkään, on siinä vaan huima ero ikivanhoihin lenkkareihin verrattuna kävellessäkin. Ihan kuin kävelisin tossuilla tai jopa paljain jaloin, niin hippoiset ja pehmeät ovat nämä uudet rakkaat.

Lupasin itselleni, että liikunta säilyy päivittäisissä rutiineissani silloinkin, kun vointi on ehkä vähän huonompi. Sitten kävelen vaan postilaatikolle ja takaisin uusilla hienoilla  kengilläni, mutta kävelen kuitenkin. Niin tein viimeksikin.

Liikunnan merkitystä tällaisen vakavan sairauden hoidossa ei voi tarpeeksi korostaa. Onhan aivan eri juttu lähteä toipumaan sytostaateista, jos pohjakunto on nollilla. Puhumattakaan henkisestä hyvinvoinnista, joka saa jokaisen pienenkin lenkin jälkeen aimo annoksen tankkausta ja auttaa jaksamaan sillloinkin, kun ei oikeastaan enää jaksaisi. Niinpä kunnonkohotus jatkuu tavalla tai toisella, olipa tulossa sitten mitä tahansa. Apujoukkoja on varmasti matkan varrella paljonkin, mutta tässä nämä uudet ystävät: )


lauantai 26. huhtikuuta 2014

Työviikko takana!

Ai että tuntuu hyvältä kirjoittaa näin! Olin tällä viikolla töissä kaksi päivää ja se oli yhtä juhlaa. On vaan niin ihanaa, kun voi oikeasti tehdä jotain, mikä vie ajatukset aivan totaalisesti mukanaan. Ei tarvitse miettiä näitä sotkuja. Toivon , että saisin vielä pari viikkoa olla töissä ennen hoitoja ja sitten palata vielä muutamaksi päiväksi ennen kesälomaa, jakamaan piiperoilleni todistukset. Toivottavasti suunnitelmani onnistuu!

Tänään juhlin jo etukäteen huomisia synttäreitäni - osuvasti veteraanipäivä :) Sisko perheineen pyörähti hakemassa meiltä yhden joutilaan sängyn mökille ja samalla juotiin synttärikahvit. Ihan väkisin ajatukseni kääntyivät jo ensi vuoteen. Silloin tulee minulle tasaluku eli 50 täyteen. Mikähän mahtaa vointini olla silloin? Olenko selättänyt tämän syövän lopullisesti? Pystynkö järjestämään juhlia tai ylipäätään juhlimaan? Toisaalta haluaisin tietää, mutta toisaalta en. Tämän sairauden myötä minäkin hätähousu olen opetellut elämään vähän enemmän hetkessä ja jättänyt tulevaisuuden suunnittelua vähemmälle. Tulee mitä on tullakseen...... Siihen siis pyrin ja onnistun välillä paremmin ja välillä huonommin. Toivon parasta ja pelkään pahinta, niinhän se menee.

Ja sitten kakkuasiaa.... tänään pöydässä oli ihan itse tekemää sitruunamarenkikakkua. Hyvää oli, vaikka itse sanonkin!

tiistai 22. huhtikuuta 2014

Niinhän siinä kävi...

että tuomio oli sama kuin viimeksikin. Samanlainen, joskin pienempi kasvain sieltä rinnastani löytyi. Onko se sitten jäänyt sinne jo ekan leikkauksen jälkeen, vaiko tullut nyt uutena, sitäpä ei kukaan osaa minulle sanoa. Olisiko auttanut, jos koko rinta olisi jo silloin poistettu kokonaan, sitäkään ei tiedä. Ehkä, ehkä ei.

Aika tyhjä olo on. Osasinhan minä tätä tuomiota odottaa, mutta ainahan sitä toivoo, että uutiset olisivat kuitenkin parempia. Kuten jo aiemminkin kirjoitin, uusi sytoputki ei houkuttele, ei niin mitenkään, mutta enpä taida siltä nyt välttyä. Niin se vaan on. Turha enää leikkiä, että tämä oli vaan pikkujuttu, joka on nyt korjattu ja hoidettu pois päiväjärjestyksestä. Ei ole, ei todellakaan ole. Hoidot saan, mutta millaiset, sitä ei hoitaja osannut tietenkään sanoa. Siitä kertoo lääkäri itse parin viikon päästä.

Joka tapauksessa lähden töihin torstaina aivan kuten suunnittelinkin. Tästä kotona hohhailusta kun ei ole mitään iloa, päin vastoin, parempi vaan, kun pääsen täältä pois. Ehdin ihan hyvin pari viikkoa, ehkä kolmekin olla töissä ennen ensimmäistä iskua. Sijainen on varmaan mielellään tulossa sitten takaisin. Pakko vaan vähän pelata, että saan talouden pysymään tasapainossa. Siksi minun on mentävä töihin ekan syton jälkeen vielä edes muutamaksi päiväksi ennen kesälomaa, että saan loman palkan. Opettajan työn kurjuus kun on siinä, ettei lomaa voi siirtää toiseen ajankohtaan. Se on siinä missä se on. Mielestäni kesäloman palkka kuitenkin kuuluu minulle. Olenhan ollut melkein koko vuoden töissä.

Näistä asioista ajattelin jutella lääkärin kanssa. Tällä kertaa tämä paska tauti hoitoineen saa mennä edes vähän minun ehdoilla. Samoin ajattelin pyytää lääkäriltä lupaa kesäkuun Kreetan matkaan. Se on jo syksyllä varattu ja olisi kovasti tärkeä minun mielenterveyteni kannalta. Ainakin vielä ennen leikkausta kun asiasta mainitsin, oli ihan myötämielinen. Joskin silloin ei vielä tiedetty, mitä leikkaus tuo tullessaan. Olettaisin, että onnistuu. Se katkaisisi mukavasti sytopätkää ja ennen kaikkea veisi ajatukset ihan muualle.

Että tällaista... Edelleenkin yritän siirtää sairausajatuksia vähän sivuun. Juuri nyt vointini on oikein hyvä, ulkona paistaa aurinko ja olen vakuuttunut, että paranen kokonaan tällä kertaa.

perjantai 18. huhtikuuta 2014

Levollista pääsiäistä!


Vietän ihanaa pääsiäislomaa omalla mökillä. Eilen saavuimme auringonlaskun aikaan. Silloin oli vielä järvi vähän jäässä, aamulla ei enää jäistä tietoakaan. Taitaa olla kesä tulossa! 

Seuraavat pari päivää kuluu mökkihommissa ja sukulaisia tavatessa. Molemmat tyttäretkin saapuvat junalla tänne huomenna.  Ollaan taas koko perhe pitkästä aikaa kasassa, ihanaa! Arkisiin huoliin ja kotiin palailen maanantaina kummipojan 2-vuotissynttäreiden jälkeen. Siihen asti ajattelin olla syöpälomalla. :)

tiistai 15. huhtikuuta 2014

Työajatuksia

Sijainen laitteli tänään viestiä ja kyseli, olenko tulossa ensi viikolla töihin. Vastasin, että olen, mutta ihan varmaksi en tiedä, pystynkö olemaan koko kevään töissä. Olen niin perusrehellinen ihminen, että tuokin kuulostaa minun korvaan vähän valehtelulta, mutta en kertakaikkiaan halua avautua tästä asiasta aivan ventovieraalle ihmiselle. Alunperin sanoin, että menen käsileikkaukseen ja eihän se nyt kovin kaukana totuudesta ole. Kyllä tässä kättä on koeteltu kovastikin.

Tuntuu aivan mahdottomalta ajatukselta pukea sanoiksi se, että en tiedä joudunko sytostaattihoitoihin uusiutuneen rintasyöpäni vuoksi. Tuntuu, että, jos sanon sen ääneen, se toteutuu. Ja tällä hetkellä se on se kaikkein karmivin tulevaisuuden näkymä. Enää viikko aikaa ja sitten olen tässäkin asiassa viisaampi. Toivon, että viikko menisi nopeasti, mutta toisaalta pelkään, mitä ensi tiistai tuo tullessaan. On se sitten mitä tahansa, sen kanssa on vaan elettävä. Jos saan uudet sytostaatit, niin sitten saan ja selviän niistäkin. Pakko vaan varautua kaikkeen, ei tässä muukaan auta.

Joka tapauksessa palaan töihin ainakin vähäksi aikaa. Olkoon se sitten viikko tai kaksi tai mieluiten koko loppukevät. Työ on minulle parasta terapiaa. Silloin en ehdi ajatella päivän mittaan mitään muuta. Täällä kotona ehdin kyllä sitten vähän liikaakin. Niin kuin olen jo aikaisemminkin moneen kertaan kirjoittanut, täällä kotona yksin kaikki surkeudet saa jotenkin aivan tolkuttomat mittasuhteet. Parempi olisi pysyä vaan kiireisenä, ettei olisi aikaa miettiä.

No, menipäs vähän synkistelyksi... Onneksi viikonloppu oli juuri niin kiva kuin ajattelinkin. Siskon kanssa shoppailtiin ja toki käytiin kahvillakin. Vadelmatuorejuustokakku oli tällä kertaa minun lautasellani! Nam!!


torstai 10. huhtikuuta 2014

Voimanlähde nro 1

Yksi tuttu bloggaaja vähän vastaavassa tilanteessa kuin minä, listasi omaan blogiinsa voimanlähteitään toipumisvaiheessa. Lueskelin hänen 10 kohdan listaansa ja totesin, että näinhän se on, näillä minäkin ponnistelen eteenpäin, ihan samoilla asioilla. Yksi kohta sieltä nousee kuitenkin minun kohdallani ylitse muiden ja se on poistuminen kotoa näistä tutuista nurkista. Sitä minä tarvitsen ja sitä minä yritän itselleni järjestää niin paljon kuin vaan mahdollista. Niin turvallista ja ihanaa kuin kotona oleminen onkin (varsinkin sairaalareissun jälkeen), niin se on myös ahdistavaa. Tänne kotiin kiertyy kuitenkin kaikki, mikä tähän sairastumiseen liittyy. Täällä olen kokenut ne kaikkein tuskaisimmat hetket, täällä itken itsekseni ne pelonsekaiset itkut, täällä yritän pitää itseni kasassa ja olla vahva muiden edessä, täällä googlaan ja yritän selvittää kaikkia mahdollisia vaihtoehtoja, mitä tämä nykyinen sairaus minulle mahdollisesti tuo eteen. Niin surulliselta kuin se saattaa kuulostaakin, niin koti on minulle paitsi paras turvapaikka niin myös se paikka, missä en tästä syövästä pääse eroon.

Siksi tosiaankin lähden täältä pois, vaikka hetkeksikin, jos vaan mahdollista. Suunnittelen seuraavaa viikkoa jo hyvissä ajoin, sovin lenkkiseuraa, kahviseuraa, lounasseuraa. Pidän tiukasti myös kiinni jokatiistaisesta ranskan tunnista kansalaisopistossa. Vain yksi kerta jäi leikkauksen jälkeen välistä. Keskittyminen aivan muihin asioihin, olkoon se sitten vaikka ranskan kieliopista passe composee, antaa minulle luvan ja mahdollisuuden olla jotain muuta kuin sairas ja sitä minä tarvitsen, hetken unohdusta.

Siksi olenkin taas touhottanut joka päivä, tiistaina kaupunkilounaalla nuoremman tyttären kanssa, eilen kahvilla ihanan syöpäystäväni kanssa, tänään kylläkin siivoilen tylsästi kotona, mutta huomenna saan vanhemman tyttäreni Turusta kotiin pitkästä aikaa ja sitä sitten juhlistamme yhteisellä lounaalla kaupungissa. Ja viikonlopuksi saapuukin sisareni tyttäriensä kanssa ja tiedossa on ainakin shoppaillua ja lenkkeilyä. Kivaa ja piristävää, kuten elämän pitääkin olla!!!

Keskiviikon herkuttelun kohteena ranskalainen suklaakakku! Oli herkullista, kuten kuvasta näkyy! 





sunnuntai 6. huhtikuuta 2014

Viikonlopun kuulumisia

Terveysrintamalle kuuluu hyvää. Jokailtaiset inhotukset, Klexane-piikit on nyt muisto vain mustelmina vatsassani. Mieheni piikitysurakka on siis saatu päätökseen, eikä viitteitä veritulpasta ole havaittavissa. Olipa muuten ikävää hommaa, sattui ihan oikeasti. En kyllä mitenkään olisi saanut itse piikitettyä sen verran herkkis olen. Jälleen kerran siunailen, että olenkin saanut vierelleni miehen, jolta nämä hommat hoituu helposti. Tosin tytärkin 16 v. oli sitä mieltä, että olisi voinut minua piikittää. Tiedä häntä olisiko tosi paikan tullen uskaltanut.

Haavateipit on myös kiskottu pois. Tikkejä ei tarvitsekaan poistaa, kun sulavat itsestään. Ihan siistiltä näyttää edestä ja takaa. Parin sentin pätkä näyttää vähän ärhäkämmältä ja siinä pidän vielä antibakteerista lappua. Nyt kun teipitkin on pois, olen aloittanut käsijumpan. Vähän lohdutontahan tämä on, kun käsi nousee juuri ja juuri vaakatasoon eli kovasti täytyy jumppailla, ennen kuin liikeradat on ennallaan. Kävelylenkit olen saanut jo pidennettyä melkein ennalleen, joskin vauhti ei tosiaankaan päätä huimaa. Pikkuhiljaa, pikkuhiljaa, täytyy vaan malttaa edetä rauhassa.

Kipuja ei ole enää missään, turvotusta vaan. Mitään lääkkeitä en siis enää tarvitse. Normi Thyroid vaan kilpparivaivaan. Nyt vaan odottelen, että rintamöhkäle pehmenee ja laskeutuu oikealle paikalle ja palautuu normaalin väriseksi. Nytkin vielä löytyy rinnasta melkeinpä kaikki sateenkaaren värit. :)

Sosiaalisella puolella on ollut ihan vilkas viikonloppu. Perjantaina saapui viihdytysjoukko Pohjanmaalta, kun isä ja äiti saapuivat tänne. Kävimme kaupunkilounaalla ja  yhdessä rupatellen päivä kului kuin siivillä.  Ihana, kun viitsivät tulla tänne asti ihan vaan minun seuraksi. Kiitos <3

Lauantaina hyvä ystäväni kuskasi minut kaupungille kuorokonserttiin, missä toinen ystävä esiintyi. Hienoa kuultavaa, joskin istuminen kovalla tuolilla ilman tukea kädelle oli vähän tuskaista. Joka tapauksessa kannatti mennä, hyvä konsertti!!

Tänään sunnuntaina kävimme oikein urakalla asuntonäyttelyissä. Josko meillekin löytyisi kaupunkikoti tämän rivarin tilalle. Hyviä ehdokkaita olisi tarjolla, mutta katsotaan, olisiko niistä mikään se oikea. Ehkä ei kuitenkaan - vielä.





torstai 3. huhtikuuta 2014

Vähän väsyttää

Tänään olikin oikein vauhtipäivä, touhusin melkein jo entiseen tapaan. Kävin rakkaan ystävän ja työkaverin kanssa päivittämässä kuulumisia kahvilla, totta kai. Hyvä oli kuulla, että sijainen pärjää hyvin, mutta tosi tärkeää oli myös muistuttaa mieleen, että minulla on työyhteisö, johon saan palata heti, kun vaan pystyn. Se on minun toipumisen kannalta tosi tärkeä juttu. Ihana on myös huomata, että on oikeasti ihmisiä, joille olen tärkeä - sairaanakin. Heiltä saan voimia jaksaa tarpoa tässä syöpäsuossa eteenpäin. Kiitos ihanista sanoista ja limekakusta, dear friend.



Kahvittelun jälkeen hain tyttären kotoa ja matka jatkui kaupungille tyttären lääkärireissulle. Olo on omasta mielestä muuten jo ihan normaali, mutta tuo selkäpuoli vielä laittaa välillä kovasti hanttiin ja muistuttaa leikkauksesta. En oikein pysty kiertymään vasemmalle ja siitä on vähän haittaa autolla ajaessa. Tai oikeastaan ajaminen sujuu yhdelläkin kädellä oikein hyvin, mutta parkkihalli olikin sitten  toinen juttu. Käsi ei millään yhtäaikaa nouse ja kierry ottamaan parkkilappua automaatista, vaikka
ajoin kuinka lähelle. Onneksi notkea tyttäreni oli mukana ja kiemurteli omalta paikaltaan lipun automaatista. Mahtoi olla hupaisa näky. Lääkärireissulta jäin vielä kaupungille shoppailemaan kevätkenkiä ja vasta sitten kotiin. Kotona olikin pakko huokaista ja todeta, että en ehkä kuitenkaan ole vielä ihan 100% kunnossa.  Nyt väsyttää.... Loppuilta menee ihan varmasti makoillessa, mutta ei haittaa, oli kiva päivä!!




sunnuntai 30. maaliskuuta 2014

Rippijuhlissa

Kyllä vaan, luitte ihan oikein. Olin tänään rippijuhlissa, leikkauksesta aikaa vähän reilu viikko! Olenkohan vähän päästäni vialla?!! Alunperin ajattelin, etten mitenkään voi lähteä. Kainalon seutu on vielä ihan turvoksissa, enkä voi laskea kättä alas. Mutta sitten mietin, että mitäs eroa siinä on, istunko kotisohvalla, vaiko jollakin muulla sohvalla. Tyynyjä löytyy jokaiselta sohvalta sen verran, että yhden käden saa tuettua. Niinpä lähdin miehen ja tyttären matkaan kummipojan veljen rippijuhliin 100 km:n päähän. En tokikaan kirkkoon, mutta perheen kotiin.

Ja olipa ihan hyvä ratkaisu, että lähdin. Ensinnäkin kummipojan perhe oli kovasti iloinen, että jaksoin tulla ja ennen kaikkea minä itse sain kokea olevani taas ihan tavallinen ihminen, enkä ollenkaan sairas. Olin juhlavaatteissa, hiukset laitettuna ja meikattuna. Jaksoin ihan hyvin seurustella sen pari tuntia tuttujen ihmisten kanssa. Söin ja join mahani pullolleen, enkä usko, että minusta päälle päin kukaan huomasi, että olen viikko sitten ollut vielä sairaalassa.

Olen nyt niin paljon täällä kotona neljän seinän sisällä ja aika paljon yksin, että nämä seinät tuntuu välillä ihan kaatuvan päälle. Siksi kannattaa tarttua kaikkiin tilaisuuksiin päästä täältä vähän pois, ihmisten ilmoille, aina kun vain suinkin jaksan. Täällä kotona olen koko ajan sairas, en pääse ajatuksiani karkuun, mutta muualla, vaikka sitten rippijuhlissa saan edes hetkellisesti leikkiä, että kaikki on hyvin. Sitten taas jaksan täällä kotonakin paremmin.


lauantai 29. maaliskuuta 2014

Kahvittelua



Jo ennen leikkausta tein itselleni lupauksen, että jokaisella sairauslomaviikolla käyn kahvilla tai minun tapauksessani teellä jossakin kivassa kahvilassa kivassa seurassa.  Aloitin tradition jo leikkausviikolla ja silloin seurana oli vanhempi tyttäristäni. Herkuttelun kohteena silloin oli kuppikakut, kuvat jäi valitettavasti ottamatta, sen verran vauhdilla katosivat lautasilta.

Tänään pääsin leikkauksen jälkeen ekaa kertaa kaupungille ja turvallisessa seurassa, oman ukko-kultani kanssa. Ja kahville mentiin totta kai!  Minä herkuttelin tällä kertaa  kuningatarpiirakalla ja vanilliinikastikkeella karpalokinuski-teen kanssa. Oli kerrassaan ihanaa!

Nämä herkutteluhetket kuuluvat projektiini tee-kaikkea-sellaista-mistä-nautit. Vaikka muutama kilo tässä tarttuisi matkaan, niin eipä haittaa.  Vastapainona yritän kyllä sitten huolehtia päivittäisestä liikunnastakin.

Siispä herkuttelu kunniaan!

torstai 27. maaliskuuta 2014

Onneksi on nyt...

... eikä viime viikolla samaan aikaan. Silloin makasin vielä leikkauspöydällä nukutettuna ja edessä oli monta tuskaista hetkeä. Onneksi sitä ei siinä vaiheessa muista enää, kun on leikkaukseen menossa, miten hurja prosessi se onkaan. Minulla edellisestä leikkauksesta on vain se puolitoista vuotta ja silti olin aika autuasti unohtanut, miltä tuntuu herätä leikkauksen jälkeen heräämössä. Suuta kuivaa ja olo on samaan aikaan väsynyt ja levoton kaikista lääkkeistä, mitä työnnetään tipan kautta sisään. Alkuhetket osastolla ovat avuttomia. Ei voi tehdä mitään muuta kuin maata sängyssä ja odottaa, että aika kuluu. Siinä olen kyllä nykyään jo aika hyvä, siis odottamaan vaan, että aika kuluu ja sitten on taas parempi olo.

Sehän tässä syöpäputkessa taas on se armollisuus ja se mikä kantaa eteenpäin, että nytkin tiedän, että jokainen eletty hetki vie minua parempaan kuntoon. Toipuminen edistyy hetki hetkeltä. Siispä teen kaikkeni, että aika kuluisi nyt mahdollisimman nopeasti ja mukavasti. Rytmitän päivää: aamupala, lukuhetki, nettipäivitykset, ulkoilu, päivätee, telkkari, perhe kotiin, ruoka jne. Ja näistä pyrin pitämään kiinni, enkä jää sängyn pohjalle notkumaan mihinkään surkeisiin ajatuksiin. Mahdollisimman paljon vaan touhua, jaksamisen puitteissa toki! Ensi viikolla olen varmaankin jo siinä kunnossa, että bussiajelut kaupunkiin ja kahvittelut ystävien kanssa tuovat lisäsisältöä päiviin.

Nyt on ohjelmassa ulkoilua, siis reippailemaan auringon paisteeseen!

tiistai 25. maaliskuuta 2014

Paras paikka

Niin se vaan on, että itsestään selviä asioita osaa arvostaa kunnolla vasta sitten, kun ne otetaan pois, vaikka vähäksikin aikaa. Harvemmin tulee ajateltua, että onpa ihana, kun minulla on koti, paikka, jossa asua ja olla ihan niin kuin haluan. Voin syödä ja nukkua silloin kun haluan, eikä kukaan mittaa kuumetta aamulla kuudelta tai piikitä lääkkeitä kesken unien. Viiden päivän sairaalareissun jälkeen oli niin ihana tulla kotiin, että itku pääsi jo ovella. Täällä minun on hyvä olla ja toivun varmasti nopeammin kuin sairaalassa. Tämä on se minun paras paikka juuri nyt.

En voi kyllä edelleenkään valittaa oman sairaalanikaan hoidosta. Kyllä varmasti sain parasta mahdollista hoitoa. Leikkaava lääkäri teki parhaansa, että sain uuden hienon rinnan silikonista ja selän ld-kielekkeestä. Hoitajat puolestaan huolehtivat, että haava pysyi kunnossa ja lääkitys pelasi ja ennen kaikkea jaksoivat jutella minun kanssani kaikkea muutakin, kuin sairauteen liittyvää. Sekin on tosi tärkeää. Eli tyytyväinen olen hoitooni, mutta mieluuummin olen kuitenkin kotona!!

Nyt lenkille, postilaatikolle ja takaisin, siitä se alkaa, kuntoutuminen! :)

sunnuntai 23. maaliskuuta 2014

Sairaalassa sairaana

Leikkaus on nyt sitten onnellisesti ohi ja kulutan aikaani täällä sairaalassa vielä huomiseen asti. Kaikki on sujunut ihan suunnitellusti, vaikka joudunkin olemaan osastolla neljä yötä aiemmin ajatellun kahden sijaan. Leikkauslääkäri haluaa itse varmistaa, että olen kotiutuskunnossa huomenna. Hyvä niin!  Kipuja ei ole, mutta yksi dreeniletku juoksee vielä kyljessä. Toivottavasti saan senkin huomenna pois.

Tylsäähän tämä makoilu alkaa olla. Enää ei jaksa nukkua koko ajan, mutta muuta oleskelupaikkaa ei oikein ole kuin tämä sänky. Onneksi joka päivä olen saanut vieraita piristykseksi. Tänäänkin iltapäivällä tulevat hyvät ystävät moikkaamaan. Onhan minulla huonekaverikin, mutta rouva 87 v:n kanssa keskustelu on vähän hankalaa, kun kuulokoje on jäänyt kotiin.... :)

No, enköhän vielä yhden yön saa täällä kulumaan, sitten kyllä riittää. Ihan hyvin pärjäilen kotonakin näiden vaivojen kanssa, jos en jopa paremmin. Nyt lenkki kutsuu, jaksaisinkohan kiertää jo osaston ympäri....


lauantai 8. maaliskuuta 2014

Monenlaisia ajatuksia

Leikkauspäivä lähenee, vaikka kuinka yritän sitä ajatuksissani siirtää. Pakko myöntää, että viime kerralla se menikin helposti, kun odotusaika ei ollut viikkoakaan. Tämä kuukausi tuntuu kiduttavan pitkältä ajalta. Ajatukset harhailevat laidasta toiseen. Välillä on ihan luottavainen olo, että kaikki sujuu hyvin ja välillä taas tuntuu, että hajoan aivan palasiksi tämän ahdistuksen alle. Leikkaus sinänsä ei pelota, enemmänkin se, mitä sen myötä sitten mahtaakaan paljastua.

Kaivelen käyttööni konsteja, jotka auttoivat viimeksi minua jaksamaan. Yksi niistä on eläminen tässä hetkessä. Juuri nyt minulla on ihan hyvä olla. Ei satu mihinkään, eikä tarvitse tehdä mitään, mitä en halua. Olen läheisteni seurassa ja he haluavat minulle vain ja ainoastaan kaikkea hyvää. Yritän elää juuri tässä tunteessa, en ajattele yhtään sen pidemmälle. Kuullostaa varmaan tosi yksinkertaiselta, mutta se on kaikkea muuta. Niin helposti hairahdun niihin sairausajatuksiin. Entäs jos käy niin tai näin. Niin turhaa ja kuluttavaa!!! Joudun todellakin pinnistelelmään ihan äärimmilleni, että pysyisin niistä pois. Varsinkin aamuyön tunnit, kun uni ei tule silmään, ovat pitkiä ja raastavia. Luen kirjoja ja lehtiä. Katson iPadiltä kaikkia mahdollisia sarjoja, mitä on jäänyt katsomatta. Suunnittelen kesän lomamatkaa, asunnonvaihtoa, työjuttuja ja välillä sitten ilokseni nukahdan uudestaan. Todella harvoin näen unia sairausasioista - onneksi.

Toinen konsti on keskittyä kaikkeen positiiviseen. Teen sellaisia asioita, mistä minulle tulee hyvä mieli. Käyn teatterissa, elokuvissa, ravintolassa syömässä, ranskan tunneilla ja tietysti töissä!! Tapaan vain niitä ihmisiä, jotka oikeasti välittävät minusta, välttelen negatiivisia, ikäviä ihmisiä ja keskustelua heidän kanssaan. Surukseni on pakko myöntää, että hyvinkin lähellä on niitäkin, joille tämä minun sairaus on jotenkin vain ärsyttävä ja jopa itsekäs juttu. Ihan kuin olisin tämän vapaaehtoisesti itselleni pyytänyt ja jotenkin tästä hyötyisin.  No, heistä yritän kovasti pysyä erossa, vaikka saatan vaikuttaa heidän silmissään epäkohteliaalta ja jopa ikävältä ihmiseltä. Mielestäni minulla on nyt jos koskaan siihen oikeus! 

Viime viikolla tapasin ensimmäistä kertaa tukihenkilöni kahvittelun merkeissä. Oli hurjan vapauttavaa jutella sellaisen ihmisen kanssa, joka on käynyt läpi ihan samoja asioita ja tunteita. Sellaisia tuttavia kun minulla ei ole yhtään. On ihan eri asia jutella kasvotusten kuin netin keskustelupalstalla. Jännitin vähän etukäteen, millainen ihminen sieltä mahtaa tulla, miten samanlaisia tai erilaisia olemme. Ilokseni sain huomata, että meillä oli paljon yhteistä ja juttu luisti kuin vanhoilla tuttavilla konsanaan. Ihana ihminen kerta kaikkiaan. Olen tosi onnekas, kun sain yhden ihmisen lisää tukijoukkohini. :)





sunnuntai 2. maaliskuuta 2014

Huolia ja voimien keräilyä

Hiihtoloma on nyt ohi ja huomenna on taas työviikko edessä. Taas olen siinä tilanteessa, että töihin meneminen tuntuu ihan mukavalta. Nyt kun tiedän, että pian joudun olemaan pakosta pitkän pätkän pois, töissä oleminen on oikeasti kivaa. Ihan hyvä niin, osaanpahan arvostaa työtäni taas! Ja ennen kaikkea sitä, että saan olla töissä. Siis saan olla ei niin, että minun on pakko olla töissä. Siinä on iso ero!

Lomaviikko sujui kahdenlaisissa merkeissä. Alkuviikosta murehdin ja huolehdin äitiäni, joka joutui yllättäen hengenahdistuksen vuoksi lähisairaalaan. Pikkusairaalassa ei tietämystä ole oikeastaan kuin ihan perussairauksista, eikä äidillenikään neljän sairaalapäivän jälkeen saatu mitään diagnoosia aikaiseksi. Tuntuu tosi kurjalta, että ihmisiä makuutetaan sairaalan sängyssä ja arvuutellaan, mikähän mahtaisi olla vialla. Kotiutetaan lääkkeillä, jotka on tarkoitettu astman, sydämen vajaatoiminnan ja keuhkoveritulpan varalle. Kolesterolilääkityskin vaihdettiin varmuuden vuoksi. Siis lääkitään vähän kaikkea varmuuden vuoksi, eikä laiteta potilasta eteenpäin erikoislääkärille, joka osaisi sanoa, mikä ihan oikeasti on vialla. Äitini kohdalla onneksi kävi hyvin, koska isäni on sen verran aikaansaava tapaus, että hän ilmoitti sitten viidentenä päivänä, että äiti lähtee kotiin ja niin hän lähti. Seuraavana päivinä olivatkin sitten lähimmän ison kaupungin yksityisessä lääkärikeskuksessa, missä tutkimukset ja diagnoosit tehtiin samantien. Mitä opimme tästä? Kannattaa mennä heti erikoislääkärille eikä ollenkaan arvauskeskukseen!

Kun äiti oli saatu turvallisesti omaan kotiin, minä lähdin voimienkeräysreissulle Helsinkiin. Rakas ystävä oli sinne järjestänyt kahdeksi päiväksi kulttuuria ja kulinaristisia nautintoja runsain mitoin. Söin mahani täyteen ja nautin teatterista ja konsertista ja ennen kaikkea, en miettinyt, en edes muistanut, mitä on tulossa parin viikon päästä. Se oli juuri sitä, mitä kaipasin. Ikävät asiat painuivat unohduksiin ja nautin elämästäni pitkästä aikaa ihan täysin mitoin. Nyt tunnen jaksavani taas vaikka mitä, esim. yhden rintasyöpäleikkauksen.... 

torstai 20. helmikuuta 2014

Rintakirurgilla

Tänään kävin rintakirurgin puheilla suunnittelemassa tulevaa leikkausta. Oli mukava tavata vanha tuttu naislääkäri, joka teki edellisen leikkauksen. Ja hyvin tekikin. Itsekin ihmetteli kaunista leikkaustulosta. Nyt vaan edessä on vähän isompi leikkaus. Ettei enempää ylläreitä tulisi, rinta tyhjätään ja täytetään silikonilla ja selkälihaksen palalla. Vähän meinasi tulla huono olo, kun sain niin perusteellisen selvityksen tulevasta leikkauksesta. Joka tapauksessa ihan kiva, että korjaavat rinnan samantien, eikä tarvita taas uutta leikkausta. Kipeä tulen varmasti olemaan, mutta se on selkeää kipua, eikä sitä voi verratakaan sytokidutukseen. Luulisin..... Toivoisin....

Nyt siis vielä kuukausi aikaa sopeutua ajatukseen ja sitten taas mennään putkessa eteenpäin. Yritän olla murehtimatta, viisaammat tehkööt päätökset siitä, mikä minulle on parasta. Luotan ja toivon, että kaikki sujuu loistavasti!

Täällä taas...

Niin jo kuvittelin, että tällaisia päivityksiä ei enää ikinä koskaan milloinkaan tarvitsisi tehdä. Mutta kun ei se mene niin. Koskaan ei saisi tuudittautua siihen, että tästä eteenpäin kaikki meneekin täydellisesti ja elämä vain hymyilee. Aina on varattuna pienempiä tai isompia kolhuja - ainakin minulle.

Ennen jouluahan tämä piina jo alkoi. Tunsin outoa "räjähtelyä" leikatussa rinnassa ja se säteili sitten käteen puudutellen ja kipuillen. Siksi otin yhteyttä syöpäpolille ja pääsinkin nopeasti lääkärin puheille. Labroissa ei ollut mitään poikkeavaa, eikä lääkäri tunnustellenkaan mitään poikkeavaa löytänyt. Laittoi kuitenkin varmuuden vuoksi tietokonetomografiaan. Siellä näkyi jotain arpikudoksessa eli sain lähetteen magneettiin, missä löytyi sitten syöpään viittaava löydös. Sain soiton töihin, että nyt on tultava saman tien mammografiaan ja ohutneulanäytteeseen. Mammografiassa ei näkynyt mitään, mutta ohutneulanäyte vahvisti sitten syövän. Oliko se sitten uusiutunut vaiko koko ajan ollut piilossa siellä syvällä, sitäpä ei tiedä kukaan. Ilman magneettia sitä ei olisi löytynyt vielä. Ties milloin olisi näkynyt sitten mammografiassa, mikä on se minun kontrollini.

Nyt odottelen kutsua kirurgille ja sitten pikaisesti taas leikkauspöydälle. Johan tässä puolitoista vuotta vierähtikin edellisestä leikkauksesta. Olen saanut kokonaisen vuoden olla terveenä töissä! Olisihan se ollut aivan liikaa pyytää enempää. Olenko katkera? Olen, ihan varmasti olen. Ei tässä näin pitänyt käydä! Olin tsempannut niin kovin, että jaksan sen yhden kerran, ne yhdet hoidot ja nyt taidan joutua käymään läpi koko rumban sytoineen päivineen läpi uudelleen. Lääkäri kyllä sanoi, että ei näytä pahalta se löydös, mutta leikattava on. Sytoista ei osannut vielä sanoa mitään. Palataan asiaan leikkauksen jälkeen, oli kommentti... Siispä jostakin yritän taas kaivaa uuden taistelutahdon, että tästäkin selviän ja selviänhän minä, eipä tässä vaihtoehtojakaan ole. Eli tarina alkaa alusta, pysykäähän kanavalla :)