perjantai 30. marraskuuta 2018

Back to basics

Pitkästä aikaa palasin tänään sinne, missä olen pelännyt ja itkenyt kaikkein eniten. Ja niitä muistoja taas väkisinkin tuli mieleen, vaikka yritin kaikkea muuta ajatella. Niin hartaasti toivon, että tämä käynti olisi vain väärä hälytys, ettei yläkerralla olisi minulle enää mitään ikäviä yllätyksiä kestettäväksi. Olen sitä mieltä, että sairauskiintiö minun kohdallani alkaisi olla nyt täysi. No, se on toki vain minun oma mielipide, joku muu voi hyvinkin olla eri mieltä. 

Olen aina ollut huonomahainen ja kaikkien sytostaattien ja viimeaikaisten hermosärkylääkkeiden  jäljiltä se on vaan korostunut. Viime keväänä maha alkoi temppuilemaan enemmän ja tk-lääkärin ja syöpälääkärin suositus oli suolen tähystys, niin saadaan ainakin poissuljettua, ettei mitään ikävää siellä ole muhimassa. Siispä eilen alkoi ihana suolen tyhjennys ja tänä aamuna olin kiltisti sairaalalla klo 7 väsyneenä ja nälkäisenä odottamassa pääsyä tähystykseen. Minun onnekseni lääkäritkin olivat sitä mieltä, ettei minua kannata yrittääkään tähystää ilman nukutusta. Niinpä toimenpide sujui mukavasti untenmailla. Toki nukutuksesta herääminen oli melkein yhtä kamalaa kuin aina ennenkin: kurkku intibaatioputkesta kipeänä ja suu rutikuivana. Tällä kertaa en kuitenkaan kärsinyt pahoinvoinnista, kuten yleensä. Liekö johtunut suht lyhyestä nukutusajasta vaiko paremmista kehittyneistä nukutusaineista. Ihanaa oli myös päästä kotiin niin pikaisesti toimenpiteen jälkeen.

Lääkärinlausunnon mukaan ei mitään hälyyttävää tähystyksessä löytynyt, mutta koepala sieltä on otettu ja tuloksia siitä nyt sitten odotellaan. Peukut pystyyn, että siitäkään ei mitään löydy ja voin unohtaa taas nämä terveyshuolet. Ei se, että maha oireilee eri tavoin, tarkoita välttämättä sitä, että syöpä siellä lymyilee. Yritän ajatella niin. 

maanantai 15. lokakuuta 2018

Lomatunnelmissa

Niin vaan on syksy edennyt vauhdilla puoleen väliin ja on aika henkäistä, huokaista ja ihan vaan syyslomailla tämä viikko. Tavoilleni uskollisena olen taas järjestänyt itselleni kaikenlaista kivaa puuhaa. Mies kuitenkin vastasi loman aloitusaktiviteeteista. Vei minut läskipyöräilemään, Juha Tapion keikalle ja vielä päälle hotelliyö. Oli tosi kivaa. Sunnuntaina ajelin sitten tänne mökille viettämään aikaa ihan vaan itsekseni, akkuja lataillen. Mitä vanhemmaksi tulen, sitä enemmän kaipaan säännöllisin väliajoin yksinäisyyttä. Täällä mökillä se onnistuu kaikkein parhaiten. Toki tästä on helppo ajella moikkailemaan myös vanhempiani, siellä menikin tämä päivä. Huomenna suuntaan kaupunkiin, että ehdin vähän viettää aikaa nuoremman tyttären kanssa ja torstaina on vuorossa Helsinki, esikoistytär ja Kinky Boots perjantaina. Innolla odotan esitystä, jonka keväällä näin Lontoossa. Voisikohan Helsingin versio olla jopa parempi?

Niin kuin lomaohjelmastakin voi päätellä, olen ihan ok kunnossa. Pienempi tuntimäärä ja yksi ylimääräinen vapaapäivä viikossa on tehnyt ihmeitä. Siispä olen uskaltanut ajatella, että ehkäpä ensi keväänä olisikin tilanne sellainen, etten olisikaan ihan sippi, kun loma alkaa. Ehkä uskaltaisin suunnitella jotain sen varaan. Ehkä uskaltaisin vihdoin ja viimein toteuttaa yhden unelmani. Näiden sairastelujen aikana olen moneen kertaan sanonut, että täytyy tehdä itselle mieluisia asioita nyt, eikä sitten joskus. Kuitenkaan tätä haavetta en ole vielä aiemmin uskaltanut lähteä toteuttamaan. Olen jotenkin ajatellut, että jos suunnittelen jotain näin isoa, niin sitten varmasti tapahtuu jotain ikävää terveysrintamalla. Nyt päätin kuitenkin ottaa riskin. Siispä ensi kesäkuun vietänkin Ranskan rivieralla, Antibesissa opiskellen ranskaa. Ja kyllä vaan, menen sinne ihan yksin. Mies ja tyttäret varmaankin käyvät minua moikkaamassa, mutta se on minun oma reissu. Itse asiassa ensimmäinen kerta, kun lennän yksin. Lennot on varattu, asunto samoin ja kuumeinen ranskan kielen opiskelu on aloitettu. Voi että, miten odotankaan jo kesää!


tiistai 14. elokuuta 2018

Töiden alkua

Lähdinpä kerrankin tosi levollisin mielin uuteen lukuvuoteen. Tällä kertaa tiedän, että työtaakka pitäisi olla kohtuullinen. Tunteja on vain 13 viikossa ja vain neljänä päivänä. Olen melko varma, että jaksan ja selviän, siispä stressiä ei ole. Eihän se silti aivan putkeen mennyt tuo ensimmäinen koulupäivä lasten kanssa. En päässyt kuin koulun rappusiin, kun silmissä välähti salamat ja mikäs muu se sieltä tupsahtikaan ilokseni kuin migreeni. Aikaa oppilaiden tuloon oli siinä vaiheessa 15 min,  Onneksi oli särkylääkkeet repussa ja sain ne heti otettua. Sitten lähtikin sahalaidat niin rajusti välkkymään, että nippa nappa löytyi rehtorin numero kännykästä ja sain välitettyä viestiä, että tarvitsen apua ja aika lailla heti. Onneksi ihana ohjaajamme saapui pelastavaksi enkeliksi ja saatteli minut kirjaston säkkituoleille huilaamaan ja otti lapset vastaan. Puoli tuntia siinä meni, kun sahalaidat hellitti ja jäi vain jäätävä päänsärky. Sen kanssa kipsutin sitten lapsia tervehtimään. Surkea avaus siis vuodelle!! Sitkuttelin koulupäivän läpi ja loppupäivä menikin kotona taas aivan koomassa torkkuessa.

Onneksi syöpäkontrolli sentään sujui hyvin, sillä saralla kaikki siis kunnossa. Jos ei mitään yllättävää tule, niin seuraavan kerran vuoden päästä ja nyt luovutaan magneetista. Mammografia ja ultra riittää nyt minullekin. Syöpälääkärin vastaanottoa en tällä kertaa ehtinyt hermoilla ollenkaan. Edellinen päivä meni nimittäin tyttären Tampereen muutossa. Ei sielläkään kaikki mennyt ihan putkeen. Tuli todistettua, että Ikeakin voi olla vaarallinen paikka. Tytär iski ukkovarpaansa pyöröovien lattiaritilään sillä seurauksella, että varpaan pää silpoutui aika mukavasti ja verta tuli ihan reilusti. Ja tämä tapahtui sen ainoan kerran, kun olen liikkeellä ilman edes nenäliinapakettia. Onneksi löytyi henkilökunnalta ensiapupakkaus ja saatiin varvas paikattua ja Ikean kierros tietenkin tehtyä! :) Toivottavasti tyttären opiskelu-ura fysioterapeutiksi Tampereella alkaa huomenna vähän paremmin!



perjantai 6. heinäkuuta 2018

Matkakuumetta ja migreeniä

Loma on edennyt jo puoleen väliin. Nyt siis voi alkaa jo surkutella, että kohta se loppuu. Olen kevään ja kesän aikana päässyt reissaamaan mukavasti. Lontoo, Madrid ja Riika on käyty. Minun kohdallani mikään ei ole tarpeeksi, vaan aina kun yksi reissu on tehty, alkaa matkakuume nousta ja pitää miettiä, mihin sitä sitten lähtisi. Nyt aivan ahdistaa, kun ei ole mitään lentoja varattuna. Josko kuitenkin viimeistään syyslomalla pääsisin taas jonnekin.

Niin ihanaa, kun täällä mökillä onkin olla, niin pakko myöntää, että välillä täällä kaatuu seinät päälle ja on pakko päästä kaupunkiin. Johtunee osittain siitä, että kerta kaikkiaan rakastan meidän kaupunkiasuntoa niin kovin. Nyt olen ollut jo yli viikon yhteen menoon mökillä ja se on niin pitkä aika, että kaupungissa pitäisi päästä pyörähtämään lähipäivinä.

Kaikenlaisten muiden terveyshuolien lisäksi vanha ystäväni migreeni on taas nostanut päätään. Mikä lie syynä, mutta ikäviä aurallisia ja aurattomia kohtauksia on nyt lomalla ollut useampia. Yksi ihan pelottavakin, joka vei puhekyvyn. Outo tunne, kun yrittää puhua, niin oikeat sanat ei vaan tule ulos suusta. Meinasi iskeä jo ihan paniikkikohtausta päälle, mutta onneksi mies oli vieressä ja rauhoitteli, että kyseessä on VAIN migreenikohtaus. Perusjärkevään tapaansa komensi minut olemaan hiljaa. Jos ei kerran pysty puhua, parempi kuin ei edes yritä. Niinpä niin, tosi yksinkertaista! Kohtaus meni ohi lääkkeillä, mutta parin päivän väsymys siitä aina seuraa. En edelleenkään tiedä, onko parempi lääkitä migreeniä Buranalla ja Panadolilla vai migreenin täsmälääkkeellä. Buranan vaikutusta saa odotella pidempään eikä se vie särkyä kokonaan pois, mutta ei myöskään aiheuta epämääräisiä oireita. Täsmälääkkeellä aurat ja säryt häipyy suht nopeasti, mutta tilalle tulee epämääräinen kooma.Täytyy jatkaa testailua, tai oikeastaan toivoa, ettei kohtauksia enää tule.

Nyt pienet puunhalkomistalkoot ja sitten onkin suuntana kaupunkikoti!

sunnuntai 10. kesäkuuta 2018

Lääkekokeilua

Ajattelin perjantaina, että tästä tulisi tuiki tavallinen ja kiva viikonloppu. Mökkihommia miehen kanssa ja vähän sukulaisten kanssa tarinointia. Ei sen kummempaa. Perjantaina olin täysin kunnossa, mutta sitten tuli lauantai....

Työterveyslääkäri on jo pitkän aikaa patistanut minua kokeilemaan toista hermosärkylääkettä. Käytössä on syksystä asti ollut Gabrion, joka vie särmän kivuilta, mutta ei poista kokonaan. Väsymystä lukuunottamatta se on sopinut minulle oikein hyvin. Se tuli testattua jo viimeisten sytojen aikana, kun yksi vähän tykimpi syto poltti suonen kädestäni aiheuttaen jäätävät hermosäryt. Gabrion oli silloinkin tosi hyvä lääke minulle. Lääkäri oli kuitenkin sitä mieltä, että voisi kokeilla toistakin lääkettä, joka veisi kivut paremmin, eikä väsytä niin paljoa. En oikein innoissani ollut kokeiluajatuksesta. Minä kun tahdon reagoida lääkkeisiin, pieniinkiin määriin suht rajusti ja välillä vähän oudostikin.

Lauantaiaamuna sitten kuitenkin aloitin kokeilun ja nappasin yhden pillerin Duloxetinia. Alkuun ei tuntunut mitään ja ajattelin, että tämähän sujuu hyvin. Leikkasin mökillä nurmikon ja tein vähän puuhommia. Mutta sitten alkoi tuskat. En vaan enää pystynyt virtsaamaan ollenkaan. Siis en yhtään ja tuska vaan yltyi. Lisäksi ilmestyi toiseen käsivarteen nyrkinkokoinen kipeä mustelma ihan omia aikojaan. Jos ei oltaisi oltu mökillä, olisin lähtenyt päivystykseen jo silloin. Yö meni kippuroidessa ja eihän siinä auttanut kuin tulla aamulla kotiin ja päivystykseen, josko täällä viisaammat keksisivät, miten tämä vaiva saadaan hoidettua. Sitä odotellessa... onneksi on vesipullo ja karjalanpiirakat eväänä 😊

Ps. Kolmen tunnin odotuksen jälkeen pääsin lääkärin puheille. Diagnoosi oli lääkkeen aiheuttama virtsaumpi, menee ohi, kun lääke häviää elimistöstä. Lääkkeeksi paljon vettä ja ehdoton kielto jättää loput Duloxetiinit syömättä. Että näin, yhden onnettoman pillerin takia! Toivotaan, että ensi yö on parempi, eikä tarvitse palata sairaalaan.


lauantai 2. kesäkuuta 2018

Lomalla viimeinkin

Kaikkien opettajien koko lukuvuoden ihan paras päivä on tänään. Tänään alkoi kesäloma ja todellakin isolla K:lla. Vaikka kovasti odotinkin lomaa, tänä vuonna loman aloitus oli minulle viime vuosiin verrattuna poikkeava. En olekaan tänään ihan umpiväsynyt, niin väsynyt, etten siis oikeasti jaksa yhtään mitään. Niin totaalisen väsynyt olin erityisesti viime keväänä, että en sitten kesän aikana toipunut siitä väsymyksestä ollenkaan, vaan aloitin koulutyön elokuussa edelleenkin tosi väsyneenä. Siihen kun lisättiin vielä nämä jäytävät kivut, niin ei sen olisi pitänyt olla mikään ihme, että olin sitten jo syyskuussa taas niin väsynyt, että ei ollut muuta vaihtoehtoa, kun jäädä sairauslomalle. Nyt on kuitenkin takana kiva kevät järkevällä työmäärällä osasairauspäivärahan turvin. Ja simsalabim, minä voinkin aloittaa loman pirteänä ja olosuhteisiin nähden hyvävoimaisena.

Kuluneet reilut kymmenen vuotta ovat olleet sairastamisen täyttämiä, ei pelkästään nämä syöpäjutut, vaan jo ennen näitä on ollut paljon kaikenlaista. Kaiken sairastamisen keskellä olen joka välissä halunnut aina kiireesti palata töihin ja vakuuttanut lääkäreille, että parhaiten toivun töissä, ei työt minua rasita. Nyt jälkikäteen on helppo olla viisas, ehkä kuitenkin olisi jo aikaisemminkin pitänyt olla armollisempi itselle ja levätä reilummin. Vakavat sairaudet ja vielä kun niitä pudotellaan samalle ihmiselle useampia ovat raskaita niin fyysisesti kuin psyykkisestikin. Vaikka olisi miten mieluinen työ, se on kuitenkin työtä ja rasittaa aina enemmän tai vähemmän.

Siispä nyt yritän olla viisaampi. Hain Kevalta määräaikaista osakuntoutustukea ja tällä viikolla tuli tieto, että se on minulle myönnetty. Se tarkoittaa sitä, että ensi lukuvuonna opetan vain 13 tuntia viikossa. Se tarkoittaa myös sitä, että saan keskittyä ihan rauhassa niihin tunteihin, tehdä ne tunnit niin hyvin kuin pystyn ja muun ajan huilaan ja keräilen voimia. Tällainen tieto viimeisellä kouluviikolla oli kyllä tosi ihana kesälahja ja sen turvin todellakin pystyn viettämään ihanan kesäloman ilman murhetta syksyn jaksamisista. Ihanaaa!!!

sunnuntai 6. toukokuuta 2018

Iloa elämään

Kuten on jo aiemmissa teksteissäni tullut varmasti kaikille selväksi, olen aika ajoin aivan tolkuttoman väsynyt johtuen näistä epämääräisistä kipuiluista. Silloin, kun on kipeä ja väsynyt, on tosi helppo vain jäädä sängyn pohjalle märehtimään omaa surkeuttaan. Ja kyllä, niin minullekin välillä käy, en vaan saa itseäni liikkeelle, tuntuu, että ihan sama, mitä teen, olo on kuitenkin kurja.

On kuitenkin joitakin konsteja saada valoa pimeään, auringonpaistetta risukasaankin. Paras konsti olisi lähteä liikkumaan, mutta aina se ei onnistu. Ystävien tapaaminen ja perheen kanssa vietetty aika auttaisi myös, mutta viikolla, saikkupäivinä olen yksin, lähipiiri on silloin töissä. On kuitenkin yksi juttu,  mistä tulee lähes aina hyvä mieli ja se ei vaadi juurikaan jaksamista, ei mitään erityisiä järjestelyjä, ei maksa mitään ja sitä voi tehdä yksinkin. Se on lukeminen.

Olen pikkutytöstä lähtien ollut kirjaston suurkuluttaja ja olen sitä edelleenkin. Erityisesti dekkarit tempaavat minut mukaansa ja saavat minut ainakin ajoittain unohtamaan oman huonon oloni. Saatan istua (tai maata)  kirjan ääressä tuntitolkulla, enkä edes huomaa ajan kulumista. Toki hyvään lukunautintoon kuuluu, että kirja on hyvä. Opetan aina omille oppilaillenikin, että huonoa kirjaa ei kannata lukea. Kannattaa etsiä niin kauan, että löytyy oikeasti hyvä kirja. Vasta silloin voi oikeasti nauttia lukemisesta.

Tällaisen loistavan kirjan sain käsiini viime maanantaina, saikkupäivänä - onneksi! Se tempaisi minut niin mukaansa, etten juurikaan kuullut, enkä nähnyt mitään, ennen kuin kirja oli luettu. Siispä, jos kaipaatte hyvää lukukokemusta, hankkikaa käsiinne A.J.Finnin Nainen ikkunassa. Ei ollenkaan perinteinen dekkari vaan enemmänkin psykologinen trilleri ja aivan loistava sellainen! Suosittelen todellakin!

sunnuntai 15. huhtikuuta 2018

Suunnitelmia syksylle

Meidän koulussa on tapana aina keväisin istua alas ihan kahdestaan rehtorin kanssa ja summata kulunutta vuotta ja suunnitella uutta. Minun kehityskeskusteluni oli tällä viikolla ja vakava keskustelu olikin. Rehtori on kovasti huolissaan jaksamisestani ja vannotti kertomaan heti, jos voimat ei riitä. Samoin sain sataprosenttisen tuen toiveelleni ensi lukuvuodenkin osa-aikaisesta työstä. Yhdessä täytimme työkykykyselylapun, joka menee työterveyteen. Siihen yksissätuumiin laitoimme jaksamisen edellytykseksi osa-aikaisen työn. Huomenna sitten työterveyslääkärin kanssa jatkamme siitä eteenpäin ja hakemus Kevalle lähtee.

Kehityskeskustelun jälkeen oli ihan pakko istua alas ja miettiä, miten onnekas olenkaan, kun saan työskennellä niin ihanan, kannustavan ja huolehtivan esimiehen alaisena. Hänelle tärkeää ei ole se, mikä on kaupungin tai meidän koulunkaan etu, vaan me opettajat ja meidän hyvinvointi tulee aina ensin. Voisihan tilanne olla aivan toinen ja esimies kieltäytyisi hyväksymästä osa-aikaisuutta tai ylipäätään kyseenalaistaisi vointini. Tässä terveystilanteessa en kyllä sitä jaksaisi.

Terveyteen liittyen, ikävät selkäkivut on nyt selätetty. Luonnollinen syyhän sieltä taustalta löytyi. Olin saanut uuden saliohjelman ja siinä pari liikettä kävi kiertäen selän päälle. Onneksi mies on fysioterapeutti ja tsekkasi ohjelmani läpi ja ehdotti, mitä voisi jättää pois ja siihenhän ne vaivat loppui vat - onneksi!

Tähän loppuun vielä ihana pääsiäiskuva. Kävimme nimittäin ensimmäisellä vierailulla Ähtärin Pandatalolla Pyryä ja Lumia katsomassa. Ovat niin ihania, että ostettiin ihan kausikortit sinne, että saadaan käydä heitä ihailemassa useammankin kerran samalla, kun käydään mökillä.





maanantai 12. maaliskuuta 2018

Vainoharhaisuutta??

On tämä syöpä niin viheliäinen matkakumppani, ettei siitä pääse koskaan eroon. Ei vaikka välillä voisi mennä viikkoja, jopa kuukausiakin, ettei se muistuta itsestään millään tavalla. Sitten tulee taas jotain epäilyttävää, mikä saa ajatukset aivan sekaisin ja on aivan vakuuttunut siitä, että taas jossain päin kroppaa se lymyilee.

Niin kuin nytkin. Viime viikolla alkoi alaselkä kipuilla, eikä se ole hellittänyt vieläkään. Minä tietenkin tavoilleni uskollisena olen aivan varma, että se on merkki jostain. Ehkä luustolevinneisyyttä, ehkä jotain muuta levinneisyyttä. Olen tietenkin käyttänyt runsaasti aikaa ystäväni googlen kanssa ja etsinyt kaikenlaista tietoa aiheeseen liittyen. Tuloksena olen tullut siihen johtopäätökseen, että voipi olla syöpää tai yhtä hyvin ihan normi selkävenähdys. Murehtiako vai ei, siinäpä taas kysymys. Yritän kääntää päätäni levollisempaan suuntaan ja lopettaa tämän murehtimisen. Peukut pystyyn, ettei tuttu kumppani ole taas hakeutunut seuraani ja ensi viikolla voin jo kertoa selän parantuneen.

Näiden syöpäharhojen lisäksi yritän saada päätäni kasaan koskien ensi syksyä. Lääkäri soittaa nyt keskiviikkona vihdoin ja viimein ja silloin pitäisi olla ajatusta, haluanko palata täysipäiväiseen työhön ensi syksynä vai haetaanko sitä osakuntoutusrahaa Kevalta. Tällä hetkellä (näin vainoharhaisena) olen ehdottomasti sitä mieltä, että puolikas työviikko riittää minulle, mutta huomenna voin ollakin jo toista mieltä. Eikä toki varmaa ole, että saan myönteisen päätöksen. Silloin ei vaihtoehtoja ole, vaan palaan kokeilemaan täyttä viikkoa. Tässäkin asiassa olen vähän viisaampi jo keskiviikkona, toivottavasti!

keskiviikko 28. helmikuuta 2018

Pakkaspäiviä

Hiihtoloma on edennyt jo puoleen väliin ja onpa taas loma mennyt vauhdilla. Viikonloppu meni vanhemman tyttären luona Helsingissä. Tytär oli ostanut isälleen lipun Susijengin eli Suomen korismaajoukkueen peliin sunnuntai-iltana. Siinä sivussa me muutkin päästiin fiilistelemään koristunnelmaa Helsingin jäähalliin. Olipa oikeasti ihan tosi kivaa olla katsomassa peliä livenä. Kaksi yötä vietettiin tyttären yksiössä Huopalahdessa ja joku varmaankin voisi ihmetellä, miten me sinne mahduttiin, mutta meille se on ihan normi juttu. Olemme kaikki neljä olleet yötä myös tyttären ekassa kämpässä Turussa,  neliöitä siinä oli n. 20.

Alkuviikon olen viettänyt täällä kaupunkiasunnossa ihan yksin. Mies on omalla reissullaan Tukholmassa kaverinsa luona. Huomenna hyppään sitten autoon ja ajelen Pohjanmaalle vanhempien luo ja siitä viikonlopuksi mökille miehen kanssa, jos vaan hänen lento- ja juna-aikataulut pitävät.

Yksin ollessa on ollut aikaa miettiä kaikenlaista, esimerkiksi ensi syksyn työkuvioita. Viime viikolla olin yhteydessä Kevaan, missä jo vähän on pohjusteltu sitä, että jatkaisin ensi syksynäkin osa-aikaisena, mutta silloin termi olisi osatyökyvyttömyyseläke, mikä tulisi sitten Kevalta. En vaan taaskaan mitenkään voi arvata, mikä terveystilanteeni on ensi syksynä. Siispä varmaankin varmuuden vuoksi haen tuota eläkkeen puolikasta. Sitä ei ole pakko ottaa vastaan, jos sen saisin. Vähän hämilläni olen myös siksi, että en tällä hetkellä kaipaa yhtään tämän enempää töitä. Kipuja on edelleenkin oikeastaan koko aika ja siksi olen niin väsynyt. Yhtään tämän enempää töitä en tällä hetkellä jaksaisi. Toki toivon, että tilanne muuttuu, mutta pakko varautua myös siihen, että ei muutu puolessa vuodessa tai voi olla, että en näistä kivuista enää pääse eroon ollenkaan. Toivon kuitenkin, että tämä tila ei ole pysyvä.

Nyt sitten pakkailemaan taas kassia kuntoon. Lämmintä vaatetta nyt tarvitaan sekä mummulassa että mökillä. Tänä aamuna mittari näytti hyytävää 25 asteen pakkasta.

lauantai 13. tammikuuta 2018

Kohti kevättä

Taas tuli pitkä tauko edellisestä kirjoituksesta.  En vaan kerta kaikkiaan ole jaksanut kirjoittaa, enkä kyllä tehdä juuri mitään muutakaan. Sinnittelin töissä jouluun asti, vaikka työterveyslääkäri oli minua passittamassa saikulle jo joulukuun alussa. Jotenkin tuntui vaan siltä, että minun oli pakko jaksaa, vaikka ei sitä pakkoa kukaan muu minulle asettanut kuin minä itse. Sitten, kun joululoma alkoi, olinkin aivan sippi. Onneksi jouluvalmisteluissa oli mukana kaksi aikuista tytärtä, eikä muutenkaan mitään korkealentoisia kuvioita.

Tämä tolkuton väsymys juontaa juurensa näihin raajasärkyihin,  mistä olen koko syksyn kärsinyt. Sairaalalla on nyt tutkittu monenlaista, eikä diagnoosiksi neurologitkaan ole saaneet edelleenkään muuta kuin sytostaattien jälkioireinen hermoherkistymä/särky. Tarkoittaa siis sitä, että olen oikeastaan koko ajan kipeä. Lähinnä kipuilee oikea käsi sormineen, mutta välillä myös toinen käsi ja sääret. Kivuttomaksi en näköjään enää pääse, mutta särmää kivusta yleensä vie hermosärkylääke, joka sitten taas väsyttää tolkuttomasti.

Siispä taas jouduin nöyrtymään ja tunnustamaan, etten jaksa täysipäiväistä työtä. Onneksi minulla on ihana työterveyslääkäri, joka on ollut tukena koko ajan, eikä ole mitenkään kyseenalaistanut kipujani. Hänen kanssaan tehtiin sunnitelma tälle keväälle oman jaksamiseni ehdoilla. Olen nyt kaksi viikkoa saikulla ja jään sitten tekemään puolikasta viikkoa. Tämä ratkaisu tehtiin jo ennen joulua ja se mahdollisti sen, että en hermoillut töihin paluuta lomalla yhtään, kun tiesin, että saan huilata vähän pidempään. Nyt aivan ihana sijainen hoitaa luokan ja minä kerään voimia vielä ensi viikon. Enköhän sitten ole valmis taas edes puolikkaana töihin, toivotaan niin!