perjantai 15. helmikuuta 2013

Töihin paluu mielessä

Helsingin reissu meni loistavasti ja nyt olen taas ihan täynnä positiivista energiaa. Thank you dear friend in Helsinki!!! Vointi on siis tosi hyvä, toivottavasti jatkuukin tällaisena. Ensi viikolla olisi tarkoitus jo vähän pyörähtää koululla haistelemassa työtuulia. En ole kuin ihan muutamalle työkaverille kertonut sairaudestani, mutta nyt tuntui jotenkin helpommalta kertoa etukäteen kuin sitten jokaiselle erikseen. Puhumattakaan siitä, että olisin yrittänyt pitää asiaa salassa ja lasketella valkoisia valheita. Siispä väsäsin sähköpostiviestin, jossa kerroin tärkeimmät eli miksi olen ollut pois ja milloin olen palaamassa ja että toivottavasti työskentelevät minun kanssani jatkossakin ihan entiseen tapaan. Mitään säälipisteitä en tuolla viestillä kalastele. Päinvastoin toivoisin, että työkaveritkin osaisivat suhtautua sairauteen jotenkin neutraalisti, niin kuin itsekin teen. Tilanne on se mikä on, eipä se surkuttelemalla miksikään muutu. 

Parisenkymmentä viestiä siis lähti kohti työkavereita. Ja pitkin iltaa olen itkun kanssa lukenut aivan ihania vastauksia heiltä. Jotenkin siinä työntouhussa ei tule huomanneeksikaan, miten hienojen ihmisten kanssa sitä saa tehdä töitä. Nyt tässä tilanteessa sen huomaan, niin sydämellisiä ja kannustavia viestejä olen saanut. Toivottavat minut lämpimästi tervetulleeksi taas työyhteisöön. Voi kun vaan osaisin itsekin olla yhtä huomaavainen toisia kohtaan, kun heillä on vaikeaa. 

Positiivisen energian tankkaus jatkuu huomenna. Vuorossa olisi kiva kahvi- ja elokuvahetki kahden rakkaan ystävän kanssa. Maanantaina onkin sitten paluu arkeen, sädehoidot alkavat. Toivottavasti kaikki sujuu hyvin!

maanantai 11. helmikuuta 2013

Reissulle lähdössä!!

Uskomatonta mutta totta, voin kirjoittaa näin! Toki minun reissuni ei suuntaudu sen pidemmälle kuin Helsinkiin, mutta iso juttu sekin. Ottaen huomioon, että viimeisen 8 kuukauden aikana en ole käynyt mökkiä kauempana (150 km) kertaakaan. En ole matkustanut junalla, lentokoneesta puhumattakaan.  Joulun jälkeen en ole ollut yhtään yötä pois kotoa, en edes mökillä. Elämäni on rajoittunut aika totaalisesti näihin kotinurkkiin, jotka alkaa jo vähän ahdistaa. En ole toki vielä ihan sataprosenttisessa kunnossa, mutta jos aion edes tuon matkan tehdä, on lähdettävä nyt. Ensi viikolla alkaa sädehoidot ja niissä olen sitten kiinni seuraavat viisi viikkoa. Siispä keskiviikkona lähden Helsinkiin tapaamaan ihanaa ystävääni, jota en ole nähnyt moneen kuukauteen!!!!

Sitä ei tässä sairasputken syövereissä oikeastaan edes tule ajatelleeksi, miten eristäytyneenä oikein elän. Päivän kohokohta on tyttöjen ja miehen tulo koulusta ja töistä. Hyvänä päivänä saatan nähdä vielä jonkun ystävänkin, mutta aika usein ihmiskontaktit rajoittuu omaan perheeseen. En pidä itseäni mitenkään yltiösosiaalisena ihmisenä, joka kaipaisi koko ajan ihmisiä ympärilleen, mutta nyt alan tosiaankin kaivata vähän enemmän actionia elämääni. Ihan oikeasti haluaisin jo takaisin oikeaan elämääni, töihin. Vielä se ei ole järkevää, mutta kuukauden päästä toivottavasti jo mahdollista.

Olo on nyt ihan ok, vähän väsynyt kyllä, mutta ok. Voin siis piristää itseäni käymällä lenkillä, kaupassa, elokuvissa ja teatterilippujakin on jo varattu. Työasioitakin olen ajatellut ja ehkäpä jo ensi viikolla pyörähdänkin koululla moikkaamassa oppilaita ja työparia. Tällaiset ihan tavalliset asiat  tuovat sitä paljon kaipaamaani väriä elämään ja vievät ajatukset pois sairaudesta. Niin se vaan on, että ei ole ihmisen hyvä olla yksin.... Mutta nyt printtailemaan junalippuja, Helsinki here I come!!!

tiistai 5. helmikuuta 2013

Ei näy zombeja!

Toipuminen viimeisestä hoidosta on hyvällä mallilla. Tällä kertaa sain (toivottavasti) pitää oman pääni, eikä zombit tunkeneet sinne sekoittamaan ajatuksiani. Aika lailla omat ajatukset on ollut päässä ja päällimmäisenä aivan hurja helpotus siitä, että tämä on nyt tässä. Jokainen toipumispäivä on viimeinen lajissaan. En enää koskaan todellakaan halua kokea tätä. Enkä myöskään halua, että kukaan läheisistäni joutuisi tätä kokemaan. On tämä ollut sellainen matka, joka olisi saanut jäädä tekemättä ja kokematta. Tulevaisuudessa haluan keskittyä aivan toisenlaisiin matkoihin.

Jos olisin viime elokuussa tiennyt, mitä kaikkea on edessä, en tiedä, miten olisin jaksanut. Onneksi en tiennyt, vaan menin ihan rauhassa syöpäputkessa eteenpäin päivä ja hoito kerrallaan. Tavoitteena oli juuri tämä hetki, sytohoitojen päättyminen. Mistä ihmeestä löysinkin voimat selvitä kaikesta, sitä vieläkin ihmettelen. Vasta nyt joulun jälkeen olen huomannut itsessäni väsymisen merkkejä ja positiivinen fiiliskin on vähän saanut kolhuja, mutta vasta nyt.

Sädehoidot alkavat parin viikon päästä, mutta niitä en aio murehtia. Hoitosuunnittelussa viime viikolla nuori, fiksu hoitajani sanoi, ettei aio antaa minulle mitään ohjeita etukäteen. Neuvoo sitten iho-ongelmissa, jos on tarvetta, ei ennemmin. Turha murehtia etukäteen sellaista, mitä ei ehkä tapahdukaan. Aika hienoa filosofiaa alle kolmekymppiseltä hoitajalta. Sopii minulle juuri nyt oikein hyvin. Tulee sitten mitä on tullakseen. Mitään sytostaatteihin läheskään verrattavaa ei kuitenkaan tule, joten en epäile jaksamistani hetkeäkään. Toki toivon, että selviän mahdollisimman vähäisillä vaurioilla.

Olo on nyt vielä väsynyt, heikko ja öklöttävä. Jokainen päivä tästä eteenpäin on kuitenkin parempi kuin eilinen, onneksi!!!! Nyt energiadvd:tä peliin, että saan tämänkin päivän kulutettua. Elämä on ihanaa!!!

perjantai 1. helmikuuta 2013

Saa onnitella!!

Nyt olisi siis juhlan paikka, viimeinen sytohoito on onnistuneesti takana!!! Pitäisi oikeastaan korkata kuohuviinipullo, mutta sattuneista syistä jätän sen odottamaan parempaa hetkeä ihan kirjaimellisesti. Olo on niin helpottunut, että itku pääsi, kun istuin autoon sairaalan pihassa. Mies jo vähän säikähti, että mitäs nyt, pitäisikö hänen tietää jotain. Mutta ei tässä ole mitään muuta kuin tunteet vaan tosi pinnassa ja tällä kertaa ihan iloiset tunteet.

Hoito sujui hyvin, vaikka vieras hoitaja tänään olikin hoitamassa. Uskoi sitten lopulta pienen vakuuttelun jälkeen, että tarvitsen pahoinvointilääkkeet tipan kautta, tabletit ei sovi minulle. Näin tehtiin, vaikka hoitajaraukka joutui nyt sitten tekemään minun kanssa vähän ylitöitä ja vielä perjantaina. Tällä hetkellä kun hoidon loppumisesta on noin tunti, olo on ihan ok. Väsynyt ja vähän heikko, mutta ei okseta - ainakaan vielä. Hyvältä siis näyttää, nyt vaan peukut ja varpaat pystyyn, että tämä olotila jatkuu mahdollisimman pitkään.