lauantai 28. kesäkuuta 2014

En ole katkera, mutta kuitenkin...

Ihana loma Kreetalla on takana. Kaikki sujui tosi hienosti, eikä tämä syöpäpaholainen häirinnyt lomaani oikeastaan ollenkaan. Laskimoportin itsestäänsulavat tikit vähän kenkkuilivat, mutta siitäkin selvittiin, kun mies otti sakset käteen ja leikkasi törröttävät tikinpäät pois. Sain siis lomailla niin terveenä kuin suinkin vain tässä tilanteessa mahdollista. Jaksoin kävellä rannalla ja rantakaduilla pitkiäkin lenkkejä, retkeillä ihanissa paikoissa, nukuin tosi hyvin ja ennen kaikkea söin hyvin. Ruoka maistui vähän turhankin hyvältä, jostain syystä farkut puristelee vyötäröltä jonkin verran. En anna sen haitata! Lautaselta löytyi saganakia melken joka ilta ja souvlaki teki myöskin kauppansa. Viiniäkin uskalsin vähän juoda - ihanaa!

Miksi sitten olen katkera, kun sain näin hienon loman? Loman aikana näin paljon erilaisia lomailijoita ja jotenkin vaan heräsi taas tämä ikävä katkeruus oman elämän epäreiluudesta. Tuntui, että kaikki muut vaan lomailevat ja jatkavat omaa elämäänsä terveinä ja onnellisina loman jälkeenkin - paitsi minä. Väkisinkin jouduin ajattelemaan hoitoja viimeisinä päivinä. Kotona olin yöllä klo 2 ja labrassa ja hoidoissa heti samana aamuna klo 8 alkaen. Raju paluu arkeen, vaikkakin tiedossa olikin. Siihen pyrittiin, ettei hoitosuunnitelma tästä minun lomailusta kärsisi. Onneksi veriarvot olivat hyvät ja hoidot saatiin annettua. Nyt vaan kidun taas nämä pahat päivät ja odotan huomisesta jo vähän parempaa, että jaksan ensi viikon Navelbine-tehosteet.

Mutta vielä tuosta katkeruudesta. Pääosin olen hyväksynyt nämä oman elämäni möykyt ja pystyn niiden kanssa elämään, mutta jotenkin tuolla reissussa oli vaan sellainen olo, että niin paljon mieluummin olisin vaan jäänyt Kreetalle ja unohtanut, että sairas olenkaan. En haluaisi valittaa, mutta kyllä minun kohdalleni on sattunut viimeisen 8 vuoden aikana vähän liikaa. Tämä rintasyöpä on vaan yksi osa minun möykyistäni. Missäköhän se on mahdettu kirjoittaa, mikä on riittävä määrää kärsimystä yhden ihmisen osalle? Mielestäni minulla on nyt tullut katto vastaan, en jaksaisi enempää. Tämän sinnittelen vielä, mutta sitten kaipaan niin kovin jo ihan tavallista tervettä elämää, enemmän kuin vuoden tai puolen vuoden pätkissä. Onko liikaa pyydetty? Sitä tuolta yläkerralta välillä kyselen, mutta en ole vastausta saanut.

Mutta se siitä valituksesta - sorry! Ilman muuta sain reissulta rutkasti enemmän voimaa auringosta ja lomailusta kuin katkeruutta. Kukapa ei tällaisissa näkymissä voimaantuisi!



tiistai 17. kesäkuuta 2014

Tavallisen ihmisen lomailua!

Terveisiä Kreetalta! Otsikko kertoo sen, miltä minusta juuri nyt tuntuu. Istun hotellin parvekkeella auringonpaisteessa, kun muu perhe nukkuu. Katselen Välimerelle, suunnittelen tämän päivän retkeä Rethymnoniin, kirjoittelen tätä ja alan kohta laitella aamupalaa. Mikään kipu tai kolotus ei juuri tällä hetkellä rajoita minun elämääni millään tavalla ja siitä olen niin kiitollinen, etten osaa sitä sanoin kuvailla.

Joku voisi ajatella, että syöpähoidoissa käyminen on niin raskasta puuhaa ja vaatii kaiken keskittymisen sairastamiseen, ettei muuta, tavallista elämää siihen sitten mahdukaan. Mutta ei se mene niin, tai ainakaan minä en anna sen mennä niin. Olen sitä mieltä, että kaikki yhtään normaalit päivät hoitojen välissä pitää käyttää siihen, että yrittää tehdä kaikkea ihan muuta ja nimenomaan sellaista, mikä tuntuu kivalta ja vie ajatukset aivan muihin asioihin. Ja se on se syy, miksi minä olen juuri nyt täällä Kreetalla, puolessä välissä hoitojani. Tänne lähteminen oli ehdottomasti oikea ratkaisu. Täältä tankkaan niin paljon aurinkoa ja henkistä pääomaa, että varmasti jaksan vielä loput hoidot. Onneksi lääkäri ja muu hoitohenkilökunta oli tästä asiasta kanssani samaa mieltä. Hoito-suunnitelma tehtiin sellaiseksi, että saan tämän loman viettää hyvissä voimissa. Ensi viikko uusine myrkkyineen on kaukana tulevaisuudessa, en tuhlaa aikaa miettimällä niitä ollenkaan. Nämä päivät täällä käytän aivan tavallisen, terveen ihmisen tapaan auringon palvomiseen, retkeilyyn, hyvään ruokaan ja ehkä jopa tilkkasen viiniä sallin itselleni ruuan kanssa. Voiko olla sen ihanampaa!!!


sunnuntai 8. kesäkuuta 2014

Lomalla!

Kyllä vaan, nyt alkoi minulla kesäloma! Siis kesäloma syöpähoidoista, kestää sellaisen vähän reilu kaksi viikkoa. Mielestäni olen sen ansainnut ehdottomasti ja aion siitä nauttia ihan täysillä! Viime viikkoon mahtuikin niin paljon kurjuuksia, että kyllä tässä kivoja asioita jo kaipailenkin.

Laskimoportin laitto sujui sitten loppujen lopuksi ihan hyvin, kun vaan vihdoin ja viimein pääsin leikkauspöydälle viiden tunnin odottelun ja nälkiintymisen jälkeen. Puudutuspiikit oli siinä hommassa se pahin juttu. Nyt seurailen mielenkiinnolla, laskeeko portin kohdalla oleva turvotus yhtään, vai jääkö tuo patti peukalonpään kokoisena näkyville. Kipuja siinä ei enää ole, ehkä vähän kiristystä sekä tikeistä että kanyylista. Sytotiputukset porttiin onkin sitten lastenleikkiä, kun vaan muistaa laittaa Emla-laastarin  puuduttelemaan ihoa. Mitään tuntemuksia ei  nimittäin ollut suonessa ollenkaan. Ihanaa! Pelkkä tippakanyylin laitto on ollut yhtä tuskaa, puhumattakaan sytoista.

Pahoinvointeja ei toki laskimoporttikaan pysty poistamaan, mutta kahden päivän pahoinvoinnit ei kyllä ole kuitenkaan kovin paha juttu, vaikka se välillä siltä tuntuukin. Ei vaan millään meinaa muistaa, että kyllä kohta helpottaa. Siis keskiviikkona sain sytot ja nyt olen mielestäni taas ihan melkein täydessä iskussa! Jaksoin jo perjantaina lähteä miehen matkaan mökille, vaikka silloin ei vielä syömisestä oikein tullut mitään. Nyt on kukkapenkki mökillä kunnossa ja paikat siisteinä ja jaksoinpa jopa käydä vanhempiani moikkaamassa tänään.

Tämä viikko menee pakkaillessa ja Kreetan matkan suunnittelussa. Ensi viikolla löhöilemme jo Välimeren auringossa. Enkä kyllä ajatellut uhrata siellä ajatustakaan näille syöpähoidoille, kyllä ne odottavat - valitettavasti!




sunnuntai 1. kesäkuuta 2014

Paluu sairastamiseen

Ensi viikko tuo mukanaan taas paluun sairaan arkeen. Viimeisen viikon olenkin saanut olla melkein terve. Sain ihanan viikonlopun mökillä, ehdin olla pari päivää töissä ja jakaa todistukset pikkupiiperoilleni, pääsin auttelemaan ystävän tyttären lakkiaisissa ja ennen kaikkea olen päässyt taas syömisen makuun! Eli melkoisen normaalia elämää olen elellyt. Siksi onkin armotonta mennä taas alas ja elää pari viikkoa sairaan elämää.

Ensi viikolla sairauskalenterissa onkin paljon kaikenlaista. Huominen alkaa käynnillä psykiatrian polilla. Käyn taas keräämässä voimia viikon kidutuksiin ihanalta hoitajalta. Siitä suoraan labraan ja verikokeisiin. Täytyy varmaan laittaa käteen puuduttava Emla-laastari, edellinen verikoe otettiin nimittäin perjantaina, eikä käsi ole vielä kunnossa. Labran täti kyllä nauroi, että niitä käytetään vain lapsilla, mutta antoi kuitenkin minullekin yhden. Labrasta siirryn lääkärin vastaanotolle. Minulla on pitkä lista kysymyksiä ja selvitettäviä asioita häntä varten. Saapi nähdä saanko vastauksia. Tiistaina menen sairaalalle jo 7.30. Silloin on vuorossa laskimoportin laitto. En osaa sitä oikein muuten murehtia, mutta vähän mietityttää, osaavatko laittaa minulle tarpeeksi puudutusta, että varmasti puudun.

Keskiviikkona olisi sitten edessä ekat sytotiputukset laskimoporttiin, toivottavasti onnistuu. Tämä oikea käsi on nyt sytokiellossa hermosärkyjen vuoksi ja vasemmasta kainalosta on leikattu imusolmukkeet eli sitäkään ei voi tiputuksiin käyttää. Siispä laskimoportti oli oikeastaan se ainoa vaihtoehto jatkaa hoitoja. Tiputuksessa menee pahoinvointilääkkeet ja Herceptin ja Carbosin. Navelbineä ei saa enää laittaa tiputuksessa minulle ollenkaan. Sen verran huonot oli ekat kokemukset. Siispä Navelbinet nautin jatkossa tablettiversiona kotona. Tiputusten jälkeen siirryn yläkertaan ja sydämen ultraan. Se täytyy tehdä nyt, koska Herceptin rasittaa jonkin verran sydäntä. Täytyy siis selvittää, että sydän on ok ja kestää Herceptinin.

Siinä siis sairaalakäynnit, mutta sairastaminenhan ei tokikaan lopu siihen, päinvastoin. Siitähän se vasta alkaa. Loppuviikko menee varmasti enemmän tai vähemmän huonovointisena. Nyt kyllä ajattelin armahtaa itseäni ja ottaa pahoinvointilääkkeitä vähän enemmän. Kokemus osoitti viimeksi, että niistä oikeasti on apua ja se zombiolo tulee enemmänkin sytoista kuin pahoinvointilääkkeistä. Tarkoitus olisi lähteä viikonlopuksi mökille, jos vaan suinkin pystyn istumaan autossa. Samapa se, missä makoilen. Mökkimaisemissa ehkä jopa toivun nopsemmin, hope so!

Joka tapauksessa keskityn nyt siihen, että toivun sytoista mahdollisimman nopeasti. Kahden viikon päästä tähän aikaan aion nimittäin makoilla jo Kreetan rannoilla. Siellä olisi kiva olla mahdollisimman normaalissa kunnossa. Sitä toivon ja siihen pyrin kaikin mahdollisin konstein!