keskiviikko 28. kesäkuuta 2017

Luulosairautta

Näin oli neurologin diagnoosi tänään sähköoireisiini. Vika on siis korvien välissä. Kun minun elämäni on ollut viimeiset viisi vuotta niin kovin kurjaa ja stressaavaa,  niin olen sitten siitä hyvästä ihan itse päättänyt alkaa oireilla myös näille sähkölaitteille. Ja hoidoksi tuli siedättää itseäni kaikenlaisilla sähkölaitteilla mahdollisimman paljon,  ajatuksena kaiketi se, että kun tarpeeksi sattuu, niin kivut sitten lakkaa tai siis voin  itse kaiketi päättää, ettei satukaan. Sellaista sairautta kuin sähköyliherkkyys ei vaan ole ja nyt minunkin pitää se vaan uskoa ja lopettaa nämä oireilut.

Eikö kuulosta tosi loogiselta ja järkevältä ja helpolta? Miksi ihmeessä hakeutuisin työterveyteen näiden oireiden kanssa, jos voisin ne vain ihan itse lopettaa? En kaipaa mitään säälipisteitä, en eläkepapereita, en edes sairauslomaa, enkä varsinkaan psykologia. Lähinnä kaipaisin sitä, että oireitani kuunneltaisiin ja otettaisiin tosissaan. Että saisin jotain apuja selvitä töistä syksyllä, vaikka hermosärkylääkettä pahimpaan kipuiluun.  Tällä hetkellä suusta tulisi iso liuta painokelvotonta tekstiä, niin vihainen olen. Siedätystä tuli taas tässä koneen äärellä kirjoitellessa ja käsi on kivusta turtana, eikä kivut lopu, vaikka kuinka niitä käsken.   On se vaan omituinen kapistus tämä ihmiskeho, kun ei usko, mitä lääkäri sanoo!!!

keskiviikko 7. kesäkuuta 2017

Paluu alkuun

Lupauduin puhumaan Rintasyöpäyhdistyksen ja Pfizerin järjestämään tilaisuuteen Hämeenlinnaan ja siihen liittyen jouduin palaamaan muistoissani rintasyöpätaipaleeni alkuvaiheisiin ja itse asiassa koko 5 vuotta kestäneeseen matkaan. Olipa samalla kertaa aivan kamalaa ja toisaalta taas voimaannuttavaa. Nyt kun luin omia blogikirjoituksiani en voi kuin ihmetellä, että miten minä tästä kaikesta oikein olen selvinnyt? Mistä se voima oikein loppujen lopuksi on löytynyt nousta aina sieltä pohjalta ylös ja elämään?

Jos olisin viisi vuotta sitten tiennyt, mitä kaikkea syöpätaipaleeni pitää sisällään, mitä kaikkea minun pitää jaksaa, olisin varmaan luovuttanut jo alkumetreillä. Oli armeliasta saada näitä huonoja uutisia yksi kerrallaan. Toipua edes vähän edellisestä iskusta, ennen kuin seuraava syöpädiagnoosi tuli. Siitä huolimatta, on tämä ollut aivan järkyttävän kamalaa, nyt sen vasta oikein kunnolla tajusin.

Ehkä nyt voisin jo pikkuhiljaa olla edes vähän ylpeä itsestäni, olen minä vaan aikamoisen matkan tehnyt. Aivan yksin en olisi toki mitenkään tähän pystynyt ja onneksi ei ole tarvinnutkaan! Kiitos vielä kerran teille kaikille, jotka olette olleet tukipilareitani  syöpätaipaleellani!

Kukaan ei voi tietää, miten tämä matka minun kohdallani jatkuu, mutta kuten Mauno Koivisto on viisaasti sanonut "Ellemme varmuudella tiedä, kuinka tulee käymään, olettakaamme, että kaikki käy hyvin."